Julkaistu: 16.09.2010
Arvostelija: Aleksi Leskinen
EMI
Yli kolmekymmentä vuotta toiminut, nyt viisitoista täyspitkää julkaissut Iron Maiden on kiistatta asemansa hevin suurimpien ja palvotuimpien joukossa ansainnut. Bruce Dickinsonin keulille paluun myötä ryhdistäytynyt bändi on kuitenkin pyrkinyt pysymään levytystensäkin puolesta relevanttina tekijänä, vaikka loputon suosionsa toki pohjaa - ansiokkaaseen Flight 666-elokuvaan viitaten - 80-luvun kuolemattomien klassikoiden tenhoon.
The Final Frontier on, jos mahdollista, vieläkin tuhdimpi ja haastavampi paketti kuin muutaman vuoden takainen A Matter Of Life And Death. Kymmenen biisin läjästä löytyy tasan yksi alle viisiminuuttinen teos, The Alchemist, joka ensimmäisillä pyörityskerroilla toimiikin ääriperinteisen Maiden-vöyhötyksen roolissaan tärkeänä kiintopisteenä, mutta tuskin kuitenkaan nousee Rainmakerin (Dance Of Death, 2003) kaltaiseksi henkilökohtaiseksi kestosuosikiksi. Kuuntelukertojen karttuessa rallin merkitys väljentyykin progressiivisemman laidan noustessa levyn tähdellisimmäksi anniksi.
Alkuun eepos tuntuu, edeltäjänsä tapaan, hyvin vaikealta lähestyttävältä. Ykkösraita Satellite 15...The Final Frontier hämmentää kylmän industrialmaisella taiteilullaan, mutta jälkimmäisen osansa käynnistyessä olo tuntuu jo kotoisammalta. Keskitempoisesti rokkaava, hieman AC/DC:n mieleentuovaan riffiin perustuva biisi tuo näytille kaikki asiaankuuluvat elementit; Dickinsonin yhä vain upean äänen, muhevan kitaravallin ja Nicko McBrainin napakan komppauksen. Viimeistään toisena soivan El Doradon alussa ratsukompin tahtiin basson kieliin klonksuvat, Steve Harrisin omiksi tunnistettavat sormet saavat rentoutumaan ja keskittymään laadukkaasta kyydistä nauttimiseen.
Uljaan kertosäkeensä voimalla etenevä Mother Of Mercy lienee levyn annista lähimpänä 80-luvun tuotannon tunnelmia, Coming Home sen sijaan nousee hieman seesteisenäkin numerona stadion anthemeiden joukkoon. Edellämainittu, Janick Gersin kynäilemä The Alchemist alkaa tuntua jo rutiininomaiselta standardivedolta levyn loppupuoliskon kunnianhimoisemman tarjonnan alkaessa avautua. Adrian Smithin kirjoittama Isle Of Avalon edustaa majesteettisella kasvattelullaan levyn kirkkainta kärkeä, nousten kertosäkeensä voimin hienoon nousukiitoon. Samaten parhaimmistoon kuuluu sitä seuraava Starblind, proge-vetoisen säkeistönsä käänteistä sävykkääseen kertosäkeeseen tiensä kulkeva kahdeksanminuuttinen, joka tarjoaa yleisestikin ottaen harvinaista herkkua: pituudestaan huolimatta merkittävältä tuntuvan kitarasoolo-osuuden! Loppua kohden eeppisyys senkun kasvaa kasvamistaan ja maailmanloppua maanläheisesti pohdiskeleva päätösraita When The Wild Wind Blows kantaa albumin kunnialla maaliin.
Iron Maiden on yhä täysin voimissaan oleva, kunnianhimoinen yksikkö - siihen nähden on huomionarvoista, että halutessaan yhtye voisi tuupata pihalle keskinkertaisia ja innottomia levyjä ja toimia täysin nostalgia-aktina, pitäen silti suosionsa nykyisellä tasolla. Sen sijaan yhtye pyrkii hienovaraisesti uudistamaan sekä soundiaan että lähestymistapaansa rikkomatta kuitenkaan rockin kaanoniin jo kauan sitten sementoitua tunnistettavuuttaan, ja onnistuu aikeissaan erinomaisesti. Toki alkuun levyn tietyt tavanomaisuudet, kuten Harrisin mieltymys usein toistuviin "rauhallinen intro-nostatus-rokkaava säkeistö-iso kertosäe-rauhallinen väliosa-nostatus-kitarasoolo-iso kertosäe-jne..."-tyyppisiin kappalerakenteisiin tuntuvat ärsyttäviltä, mutta biisien ollessa tasaisen päteviä ja soiton ollessa yhtä energistä ja sävyjen täyttämää kuin jo vaikkapa Powerslaven aikoihin, on parempi unohtaa kitinät ja olla onnellinen hienosta levystä.
Mitä tulee The Final Frontierin nimen vihjailuihin viimeisestä Maiden-levystä, taitaa Rautaneito olla kuitenkin niitä akteja, jotka lopettavat buutsit jaloissaan, ennalta sopimatta. Ehkä albumin nimen ja scifi-henkisen ilmeen tulisikin viitata enemmän Star Trekiin - kuinkahan monta trekkietä vihastuisi, jos Eddie kiusaisi kannessa epäonnisten astronauttien sijaan Enterprisen henkilökuntaa?
Iron Maiden perustettiin alkujaan vuonna 1975 Steve Harrisin toimesta, ja alkuun bändi heitteli keikkoja lähinnä Lontoon East Endissä. Miehistönvaihdokset olivat jatkuvia ja vuonna 1980 ilmestyneen debyyttilevyn kokoonpanosta onkin jäljellä Harrisin itsensä lisäksi enää Dave Murray. Tarvittava askel eteenpäin otettiin kun Bruce Dickinson otti hoitaakeen laulun. Pian syntyivätkin bändin uran alkupään klassikota The Number of the Beast ja Piece of Mind. Jälkimmäisen levyn aikaan Iron Maiden siirtyi ns. klassiseen kokoonpanoonsa johon Harrisin, Dickinsonin ja Murrayn lisäksi kuuluvat kitaristi Adrian Smith ja rumpali Nicko McBrain. Yhtye saavutti kansainvälisen megatähden aseman, ja levyt nousivat vuodesta toiseen listoille kautta maailman.
Tultaessa 90-luvulle ongelmat kuitenkin alkoivat. Ensin Smith lähti sooloilemaan ja pari vuotta myöhemmin myös Dickinson poistui rivistöistä. Korvaavaksi laulajaksi napattiin Blaze Bayley, jonka tehtävä oli kuitenkin mahdoton. Samanaikaisesti yhtyeen soundi muuttui tummemmaksi mikä ei miellyttänyt moniakaan. X-Factor ja Virtual XI levyjen myötä Iron Maidenin suosio syöksyi yhä jyrkempään laskuun, keikkapaikkojen käydessä yhä pienemmiksi. Muutoksen oli tultava ja viimein vuonna 1999 saatiin kuulla odotettu uutinen: Blaze Bailey ei kuulunut enää Iron Maidenin vahvuuteen ja Dickinson sekä Smith palaisivat yhtyeeseen. Janick Gers joka oli aikanaan tullut korvaamaan Smithin jäi myös yhtyeeseen, ja näin kuusihenkinen sekä kolmikitarainen yhtye saattoi lähteä kohti uusia seikkailuja.
Uusi uljas Maiden julkaisi "paluulevynsä" Brave New Worldin vuonna 2000, minkä jälkeen yhtye täytti jälleen jäähallit kuulijoilla. Kolmen vuoden välein ilmestyneet Dance Of Death ja A Matter Of Life and Death ovat jatkaneet nousujohteista kautta, eikä rautaneidon voittokulku näytä pienintäkään hiipumisen merkkiä uusimman levyn, The Final Frontierinkaan myötä. Up the Irons!
Bruce Dickinson - laulu
Dave Murray - kitara
Adrian Smith - kitara
Janick Gers - kitara
Steve Harris - basso
Nicko McBrain - rummut
Linkki:
ironmaiden.com
(Päivitetty 7.11.2024)
