ELOKUVA: Sodankylä 2011 – Musiikkielokuvakatsaus

15.-19. 6. 2011 Sodankylä, Lappi

Vaikka pohjoisen elokuvariennoilla pystyi verestämään valkokankaan kanonisoituja klassikkoja, oli tänäkin vuonna tarjolla oikeatakin sävelten ja kuvan esileikkiä.

Viime vuoden neljännesvuosisatakinkereiden krapulasta toipuneet Sodankylän elokuvajuhlat olivat tänäkin vuonna hoitaneet kutsuvieraansa tyylillä. Amerikkalainen elokuvaajaikoni Michael Chapman, Malin ainoa elokuvantekijä Soulemane Cisse ja Cannes-voittaja Apitchatpong Weerathesakul takasivat elokuvafaneille pettämättömän viikon. Mutta vaikka pohjoisen elokuvariennoilla pystyikin verestämään valkokankaan kanonisoituja klassikkoja Nino Rotan sävelten ja Robert De Niron nyrkkeilykehässä ottamien balettiaskelten tahtiin, oli tänäkin vuonna tarjolla oikeitakin sävelten ja kuvan esileikkiä.

Mika Kaurismäen Miriam Makebasta rakentama dokumentti Mama Africa nousi edustamaan festivaaliperustajan työtahtia Vesa-Matti Loirista kertovan Vesku -dokumentin ja Veljekset -fiktion ohella. Veljensä ensi-iltaelokuvan ohella etelä-afrikkalaisesta muusikosta kertonut dokumentti nousi yhdeksi festivaalin yleisösuosikeista. Myös espanjalainen musiikkianimaatio Chico & Rita lämmitteli kuubalaisen jazz-pianistin Bebo Valdesin ikuista rakkautta musiikin ja kuvan keinoin, mutta suurin festivaaleilla nähty musiikkielokuva oli elokuvaaja Chapmanin ja Martin Scorsesen musiikkidokumentti The Band -yhtyeen viimeisestä keikasta, The Last Waltz (1978) sai ryydittää lauantaiyön tahteja. Suhteellisen pienilukuinen yleisö oli tullut seuraamaan tummasävyistä filmiprinttiä, eikä katsojilta aivan irronnut sellaista innostusta kuin tällaisesta kulttifilmistä olisi odottanut.

Pääasiassa konserttimateriaalia sisältävä filmissä on mausteena hyvin lyhyitä haastattelunpätkiä, joissa aineissa olevat tai muuten vain hermostuneen oloiset yhtyeen jäsenet puhuvat Scorseselle kiertämisen autuudesta ja kiroista sekä kaikenlaisia muita kaskuja uransa varrelta. Haastikset eivät käy tylsiksi eivätkä vie liiaksi huomiota itse pääasialta eli musiikilta.

The Last Waltz on ansaitusti nykyaikaisen musiikkielokuvan erityisteoksia ja ohjaajansa parhaita saavutuksia. Festivaaleilla vieraana ollut Chapman vastasi elokuvan kuvauksesta ja on mielenkiintoista kuinka elokuvaa varten kameroita operoimaan oli haalittu aikansa suurimpia kuvaustaiteilijoita – Lázsló Kovács, Vilmos Zsigmond, David Myers...

Koska keikka oli saatava purkkiin, sen kuvaus on myös suunniteltu erittäin tarkasti. Kameroita ei pahemmin kuvien edessä näy, mutta silti editointiratkaisut ovat dynaamisia ja jokainen tekniikkamies tuntuu olevan tilanteen tasalla. Kamerat tuntuvat olevan joka kerta aivan oikeissa paikoissa kuvaamassa aivan oikeita asioita. Chapman itse kertoi Sodankylän aamukeskustelussa, että elokuvaa varten kameramiehillä oli nuottivihkoja muistuttavat vihkoset joista he pystyivät katsomaan mitä milloinkin pitää kuvata kappaleiden edetessä.

Luonnollisesti The Band oli tuolloin upeassa vedossa ja itse musiikki erinomaista. The Night They Drove Old Dixie Down, Helpless, The Weight ja muut niin yhtyeen omat kuin coveroimat klassikot soivat niin upeasti kuin näinkin laadukkaan ja edelleen iskukykyisen yhtyeen esittämä musiikki vain voi soida.

Esityksiä ryydittävät vielä lukuisat vierailijat Helplessin esittävästä Neil Youngista Bob Dylaniin, Muddy Watersista Joni Mitchelliin. Dokumentaarinen arvo korostuu vielä siinä, että useimmat vierailevista artisteista ovat uransa viimeisessä todella merkittävässä vaiheessa ennen kuin taantuvat enemmän ikoneiksi kuin väkivahvoiksi musiikintekijöiksi. Tiettyä surumielisyyttäkin on siis ilmassa, mutta on ilahduttavaa kuinka mestarillisten muusikoiden kohtaaminen on joka tapauksessa saatu talletettua ikuisesti kestäväksi jälkipolville.

Vaikka Scoresese & Chapman -tallilta nähtiinkin juhlilla yhteensä 3 elokuvaa, todellinen musiikkivieras oli brittiläinen, pitkänlinjan dokkaristi Tony Palmer. Moninkertaisesti palkittu Palmer on vuosien saatossa tarttunut rohkeasti musiikkidokkarin sarvista ja ottanut sen asettamat haasteet avoimesti vastaan. Mies on nimittäin genrerajoja ylittäen, pelottamasti ohjannut taltiointeja ja henkilökuvia popmusiikin merkkihenkilöista kuten Leonard Cohen ja Jimi Hendrix aina klassisen musiikin mestarisäveltäjistä Wagnerista Stravinskiin.

Miehen tärkeimpiä töitä on Frank Zappan kansa yhteistyössä toteutettu 200 Motels, mutta festivaaleilla nähtiin juuri Cohen -dokkari Bird on Wire (1974), mutta myös yllätysnäytöksenä dokumentti Kreikan tunnetuimmasta muusikosta, elokuvien soundtrackeilta ja albumeilta tutusta, Vangeliksesta. Vangelis and the Journey to Ithaka (2009) vaikutti konseptina mielenkiintoiselta ja itse Palmer alusti teosta kertomalla kaskuja siihen liittyen.

Esityksessä oli kyse harvinaisuudesta sillä Vangelis oli pyrkinyt sinnikkäästi kieltämään elokuvan esitykset ja oli katkaissut jopa välinsä Palmeriin. Yksityisyydestään tarkkaa taiteilijaa oli kuulemma vaivannut 45 sekuntia pitkä pätkä, jossa hän ruokailee tyttöystävänsä kanssa kotonaan, ja jota Palmerin mukaan taiteilija itse oli alunperin elokuvaan vaatinut. Ohjaaja ei ollut kohtauksen pois leikkaamiseen jostain syystä suostunut.

Vangeliksen vaatimushan oli puhdasta järjettömyyttä, koska pätkässä ei ollut mitään erikoista. Rehellisyyden nimissä on kuitenkin sanottava, että loukkaantumisen varaa olisi tämän filmin tapauksessa huomattavasti enemmän kuin vain 45 sekunnin verran. Journey to Ithaka kun oli aivan uskomattoman puuduttavaa katseltavaa.

Elokuva alkoi lupaavasti, mutta taantui hyvin pian seläntaputteluun keskittyväksi kerhoksi, joka muistutti lähinnä DVD:iden lisämateriaalina olevia mainospätkiä, jotka vain esiintyvät dokumentteina. Kun vielä valkeni se karmea totuus, että teos kesti lähemmäs kaksi ja puoli tuntia, alkoi uskollisesti elokuvaa seurannutta katsojaa hieman kiehuttaa, erityisesti koska filmi loppui vain juuri ennen Metropoliksen huippukiinnostavaa esitystä, jonka jono kierteli jo ympäri festivaalialuetta.

Vangelis-dokumentilla olisi ollut mahdollisuus loppua laskujen mukaan ainakin yhdeksän kertaa, ensimmäisen kerran jo tunnin kohdalla, ja lähes joka kerta tarjottiin jonkinlaista lopetusmontaasin kaltaista. Joka kerta otettiin kuitenkin vielä yksi turha haastateltava lisää ja vielä yksi epämielenkiintoinen näkökulma aiheeseen, josta ei tosiaan olisi piisannut näin eeppiseen pituuteen.

Myös muunlainen täysi rakenteettomuus vaivasi elokuvaa pahasti. Välillä puhuttiin artistin perheestä, sitten kehuttiin tätä vartti taiteilijana riippumatta siitä kuinka karmeaa newage-pilipalia tämä ikinä olikaan saanut aikaiseksi ja seuraavassa hetkessä puhuttiin Blade Runnerin tuotantovaikeuksista koskematta Vangeliksen sitä varten tekemään soundtrackiin lainkaan.

Kaiken kaikkiaan Journey to Ithakan yllätysnäytös oli siis ehkä omituisimpia käytännönpiloja, joita elokuvat ovat tarjonneet. On vaikeaa sanoa kenelle filmi on suunnattu, sillä artistin fanit todennäköisesti tietävät jo kaiken ja on kyseenalaistettavissa välittääkö yksikään Vangeliksen musiikista edes etäisesti kiinnostunut, saati aiheeseen täysin untuvikkona tuleva, teoksesta pätkän vertaa.

Vaikka valkokangas soikin aina elokuvajuhlilla melko komeasti, ovat syvemmillä taajuuksilla resonoivat säestetyt mykkäelokuvat sen todellisia tähtiä. Tänä vuonna kolmea elokuvaa säestivät kansainväliset kokoonpanot ja tutut triot.

Jatka lukemaan elokuvajuhlien mykkäelokuvista.

Teksti: Otto Kylmälä ja Mikko Lamberg
Kuvat: David Ganz / Wikimedia Commons, www.tonypalmer.org, Kapetan Nikolios / Wikimedia Commons