Pienet - Huhtikuu 2011
Adamantra: Promo 2011
Kaksi vuotta sitten esikoisalbuminsa pyöräyttänyt Adamantra julkaisee jälleen pikkukiekkoja omin voimin, kun sukset menivät ristiin levy-yhtiön kanssa. Bändin musiikkityyli ei ole kuitenkaan muuttunut mihinkään sitten kolmen vuoden takaisen promon, eli progen makuista modernia metallia on jälleen luvassa.
Kolmen kappaleen ja reilun vartin mittainen näyte osoittaa, että Adamantra kuuluisi edelleen levyttävien yhtyeiden joukkoon, sen verran valmiista paketista tässä on kyse. Rytmiryhmä Jukka Hoffrén (basso) ja Mikko Sepponen (rummut) luo kappaleille pohjat, jotka muun orkesterin on helppo täyttää. Vikkeläsorminen Panu Kiskola tempoo kitarastaan melodioita ja riffejä toinen toisensa perään, ja vokalisti Tuomas Nieminen puhkuu palkeidensa voimalla maalaillen tarttuvia laulumelodioita. Tuore kosketinsoittaja Christian Pulkkinen ei jää myöskään kollegoitaan heikommaksi, joten eiköhän se seuraava kumppani löydy tällä näytöllä.
Mika Roth
APROX.: Bad Music (EP)
Some Place Else
Artistinimen takaa paljastuu helsinkiläinen tuottaja
MR:HC, jonka ansioluettelosta löytyy esimerkiksi
Bitch Alert- ja
Plutonium 74 -remixejä. Ensimmäinen
APROX. -julkaisu pursuu debyytille tyypillistä näyttöhalua. Reilun 20 minuutin ja kuuden kappaleen mittainen ja enimmäkseen instrumentaalinen kokonaisuus ei pyrikään olemaan linjakas. Bad Music tarjoaa välillä itsetarkoituksellisen kamalaa noisea, jonka vastapainoksi kuullaan teollista diskoa ja lyhyt sukellus ambientiin. APROX. rakentaa ilmaisunsa töksähtäville kontrasteille ja mukavuudenhaluisten kiusaamiselle, mikä on anarkistisen jalo lähtökohta, mutta paikoin shokkiefektit tuntuvat peittelevän EP:n valitettavan vähäistä sävellyksellistä antia.
Parhaimmillaan APROX. on sekavimmillaan.
Elbow Knock -biisikaksikko tuo ultrafragmentaarisessa melussaan mieleen kylmemmän ja ammattimaisemman version maan mainiosta
1234567890-duosta.
Tissues and Candlesin
Kid A-tunnelmointi taas katoaa omaan ohuuteensa, samoin
Darkest Days, joka lauluineen muistuttaa etäisesti
Beckiä.
Responsibilityn industrial-disko sijoittuu jonnekin ääripäiden välille. Ehkä tämän hiukan kaikkialle harovan ensirykäisyn jälkeen saamme kuulla kestävämpiä APROX.-kokonaisuuksia. Visioita tuntuisi riittävän.
Antti Hurskainen
Beneath Under: Before Ever After (EP)
Rovaniemeläisen
Beneath Underin toinen julkaisu on pidempi ja laadukkaampi kuin yhtyeen parin vuoden takainen kolmen biisin demo. Kuuden miehen yhtye ei periaatteessa ole muuttanut ideaa musiikkinsa ympärillä, mutta toteutus on nyt sekä johdonmukaisempi että miellyttävämpi. Metallista erilaisiin raskaamman musiikin sivujuonteisiin päätyvä yhtye ei pelkää sekoitella keitokseensa melkein mitä tahansa.
EP:n ensimmäinen biisi menee sillisalaattimaisuudessaan vähän ohi, mutta
Love Lies Beneathista eteenpäin homma toimii paremmin. Progemaisia rakenteita ilman suurempia tahtilajikikkelöintejä, sooloja missä niitä vähiten odottaa, deathin ja doomin sekä ajoittain myös thrashin elementtien yhdistelemistä erikoisiin synaääniin sekä melkein eeppiseksi yltävää nousujohteisuutta – joo, kuulostaa haukotuttavalta, mutta ei ole sitä. EP on keskikohdillaan raskaimmillaan ja vauhdikkaimmillaan, mutta nautittavampi kun esiin tuodaan musiikin eri puolet melodisemmin sekä hitusen pienemmillä tempoilla; kappalein joiden sovituksissa kuuluu vaiva ja mielikuvitus. Before Ever After tarjoaa kuusi erilaista näkemystä siihen, miten metallia voi varioida, ja pääosin se tekee sen varsin hyvin.
Jani Ekblom
Caru: Concrete
Reilujen parikymppisten nuorten miesten
Caru täyttää ympäristön äänenpaineella, jonka ulkokehän death metal -vaikutteet tiivistyvät keskiön perinnetietoisessa thrash-ilmaisussa.
Slayerit ja
Sepulturat on kuunneltu ja opiksi on otettu – tämä ehdottomasti positiivisessa mielessä. Miksausta myöten tasavahvan kiekon kolme kappaletta vaikuttavat lähes julkaisukelpoisilta, vaikka pari turhaa kliseetäkin on joukkoon eksynyt. Toisaalta, kuinka originelli voi tällaisella kentällä enää olla, ilmaisuun tarvittavan aggressiivisuuden siitä kärsimättä? Julkaisukelpoisuutta puoltaa sekin, että enpä ole montaa tämän tyylipaletin ihan oikeatakaan levyä kuullut, jossa näinkin helposti saa selvän niin kepittelyn yksityiskohdista kuin huutolaulannan sanoituksistakin.
Kitarasoolot Caru pitää viimeistä kappaletta lukuun ottamatta minimissään, eikä soolo-osuus tuossakaan ole pituudella pilattu. Tämä on sääli, sillä vaikka soolot eivät mitään itseisarvoja olekaan, niin sen verran tiukasti ja monipuolisesti jätkät riffejään veivaavat, että samalla intensiteetillä soitettua vingutustakin kuulisi ihan mielikseen. Eikä tuo kannuttelukaan kyllä pahasti jälkeen jää. Tuplabasarit paukkuvat ja fillit nakuttavat varsin pätevästi. Laulupuoli taasen muistuttaa enemmän maailman parhaaksi valitun kitarasankarimme ulosantia kuin arkkuosastometallin tuberkuloosista kärsivää entistä baritonia hengityskoneessa. Hyvä näin. Jos Caru ei nyt ihan uutta pyörää ole keksinyt, niin siinä määrin vakuuttavaa materiaali promoksi kuitenkin on, että kaverit voivat hyvällä omalla tunnolla siteerata
Alivaltiosihteeriä ja todeta: ”Demoni on valmis!”.
Rami Turtiainen
Daimon: Reasons (EP)
Kun pääkaupunkiseutulainen
Daimon viimeksi lähestyi lehteämme pari vuotta sitten, oli homman nimi melodinen hard rock. Nyt yhtye tarjoilee neljä biisiä rennolla otteella kulkevaa ja vähän hampaatonta poprockia.
World Too Shallow lainaa jostain
Goo Goo Dollsin suunnilta,
Reasons taas kuulostaa hyvin suomalaiselta. Molemmissa on kertsit ja modulaatiot kohdallaan ja melodiatkin tuntuvat tutuilta.
Daimon liikkuu alueella, joka ei loppujen lopuksi ole kovin kaukana hard rockista. Esimerkiksi
Shadows, jolla Daimon saa palettinsa parhaiten loistamaan, on häpeilemätön ja näyttää ylpeänä kokonsa nostatuksineen ja jousineen. Myös
Where I Belong tempaa reilusti mukaansa. Mielessä käy parikin suomalaista vientiin hyvin kelvannutta angloamerikkalaisen keskitieperinteen sisäistänyttä rockyhtyettä. Sen joukon jatkeeksi Daimon kyllä kelpaisi, koska ei sen biisit ole paskempia, tekstinsä nolompia tai kokonaisuutensa millään tavalla heikompi. Kysymys on kai vain siitä, kuinka monta poetsofthefallia ja sunriseavenueta maailma kerralla tarvitsee tai haluaa.
Jani Ekblom
Hittegods: Let It Burn
Let It Burn on vuonna 2003 perustetun helsinkiläisorkesterin viides demo. Siinä missä desibeli.netin aiemmissa
Hittegods-arvioissa on asennemaastoksi väläytelty
Neil Youngia ja
CCR:ää, ponnistaa trion uusin selvemmin klassisesta hard rockista,
Deep Purplen tiukasta uljaudesta. Soundi on miellyttävän putkimainen, pehmeä ja samalla retrosti askeettinen.
Hittegods tuntuu olevan jämäkän rockmessuamisensa kanssa hyvällä tavalla tosissaan. Työstämismentaliteetti ja solisti
Mikko Lähdeojan karskisti diomainen tulkinta onnistuvat tuomaan yhtyeen ponteville
Spinal Tap -lyriikoille –
I got the biggest war machinery on suosikkirivini – huvittavaa uskottavuutta. Hittegods ei pyri kaahaamaan tähtiin tai tiluttelemaan taivaisiin. Hurjaan omaperäisyyteenkään bändi ei hingu. Sen sijaan kolmikko julistaa rockin ilosanomaa perinnetietoisella vakavuudella, jota tervehtii ainakin näin neljän kappaleen mitassa ilolla.
Antti Hurskainen
Jarkko Martikainen: Huominen on kaukana
Sakara
Viimeisin
Jarkko Martikaisen albumi, toinen osa trilogiaa
Rakkaus-
Toivo-
Usko, oli pettymys. Martikaisen tarinoinnit olivat edelleen mielenkiintoisia, mutta nousivat liikaa turhankin riisuttujen sävellysten yläpuolelle. Sääli, sillä Rakkaus taas oli yksi 2000-luvun hienoimpia suomalaisia albumeita.
Nyt tällä maistiaisella tulevalta Usko-levyltä on taas otettu uudenlainen askel, sovittajaksi on saatu mukaan lukuisista orkesterisovituksista ja jazz-touhuista tuttu
Veli-Matti "Vellu" Halkosalmi ja sellot, viulut ja puhallinsoittimet soundaavat tasapainoisesti ja raikkaasti.
Huominen on kaukana on kansanmusiikkimainen sävellys, joka alkaa hitaasti, mutta kasvaa tunnelmaltaan jopa riehakkuuteen asti. Mikä tärkeintä kertosäettä huomaa laulavansa itsekseen parinkin kuuntelukerran jälkeen. Puhallinsoitinosuus tuo kappaleeseen entisestään kepeyttä.
Toinen kappale
Tyhjän päällä on hilpeästi viulun tahdissa laukatessaan jopa hieman
YUP:ltä soundaava. Mainio, lyhyt ralli, tunnelmaltaan paluuta joidenkin
Mierolaisen aikaisiin kappaleisiin. Näiden näytteiden perusteella kuulostaa jopa siltä, että Uskosta voisi tulla yllättävästi suhteellisen iloinenkin albumi. Se on harvinaista, erityisesti kun Suomessa uskonasiat ovat usein niin tavattoman vakavia. Rakkauden kappaleiden tasolle ei olla näillä eväin pääsemässä, mutta parempaan suuntaan ollaan menossa, ehdottomasti.
Mikko Lamberg
Kauko Röyhkä & Riku Mattila: Sinä / Vanhan ajan filmissä
Ranka
Kotimaan eturivin lauluntekijäparivaljakoihin lukeutuva
Kauko Röyhkä & Riku Mattila löivät piiiiiiiitkän tauon jälkeen päänsä yhteen 2000-luvun alkupuolella ja ensimmäinen yhteinen pitkäsoitto duonimen alla keräsi ihastusta suomalaisessa roc-skenessä. Nyt kaksikko valmistelee uutta eikä ole vähääkään kadottanut kipinästään. Pienesti kaunis, heleästi tanssahteleva
Sinä starttaa kahden biisin sinkun oivasti, Röyhkän kuulostaessa tutun kaikuisalta ja rennommalta kuin koskaan. Mattilan kuvankauniit hymyävät melodiat vahvistavat elokuvallista ilmettä, joka kuitenkin korostuu vahvemmin vasta b-puolen haikeammalla kaunokaisella
Vanhan ajan filmissä. Isoihin kaariin kohoavista jousisovituksista huolimatta yleisilme saadaan pidettyä herkkänä ja pienenä. Röyhkän fraseeraus ei ole enää ivallinen tai pirullinen vaan sielukas. Erinomainen yhteistyö on saamassa arvoistaan jatkoa.
Ilkka Valpasvuo
Lord of Pagathorn: Msilihporcen
Myönnettäköön, tämä nauhoite provosoi itsensä arvosteltavaksi nimensä kryptisellä luonteella. Myönnettäköön myös, että levy yllätti helvetillisen intensiteettinsä, ruhjovan väkivaltaisen asenteensa ja traditioita jalostavan otteensa myötä äärimmäisen positiivisesti.
Lord of Pagathorn on toiminut vuodesta 1994 asti ja iän tuoma näkemys suoranaisesti paistaa läpi: musiikkinsa on ensiluokkaista jokaisesta suunnasta tarkasteltuna. Kappalekatras etenee jyräävästi, säilyttää vahvan yleistunnelma ja luo kokonaisuudesta eheän sekä monisyisen.
Aikoina, joina black metalin raja-aitoja kannattelevat makuuhuoneissa luodut sirisevät äänimaailmat ja toisaalta mittavin efektein luodut kosmisten tuntojen tavoitelmat, on todella vaikuttavaa kuulla mustaa metallia joka operoi suoraan genren keskiöstä ja ytimestä, tavoittaen omalla tavallaan ko. musiikkityylin kaikista pyhimmän: imapiirin joka hohkaa suunnatonta turhautumista ja raivoa. Levyn anti puree äärimmäisen mustuutensa nimissä kuulijan tajuntaan fataalit jäljet jotka eivät ota parantuakseen.
Samuli Ala-Lahti
Mockshot: Mockshot (demo)
Jossain
Poets of the Fall-,
51koodia- ja
Suburban Tribe -yhtyeiden välimaastossa liikuskeleva
Mockshot hallitsee niin instrumenttinsa kuin lajinsa tyylipiirteetkin. Treenaus ja kokemus kuuluvat ja biisit osataan sovittaa radiosalonkikelpoiseen muotoon – aina toimivaa stemmalaulantaa myöten. Lievä yllätyksettömyys ilmaisua kuitenkin vaivaa. Demon kahdesta kappaleesta ensimmäisenä kuultava
The Light, voisi hyvin soida niin Radio Rockin listakatsauksessa kuin euroviisujen nykymuotoisissa esikarsinnoissakin ja ihan hyvä niin. Silti en voi välttyä ajattelemasta, mitä uutta tämän sektorin tarjontaan yhtye tuo tullessaan. Plussaa tulee kuitenkin edellä mainittujen stemmojen lisäksi edukseen erottuvista kitaraharmonioista.
Kiekon
Six Feet Under -raidalla ollaankin jo hieman rohkeammilla vesillä. Vaikka kertosäkeen osalta tuossakin mennään tutunkuuloisia reittejä, on biisiin muuten saatu näppäriä koukkuja. Paikoin mieleen tulivat jopa varhaisemman
YUP:n polyrytmiikkakikkailu sekä
Faith No More –hengessä tehty, erilaisten tyylipiirteiden tehosekoittelu. Kahden kappaleen perusteella ei oikein aukea, kumpaan suuntaan yhtye on kallellaan – avauksen ei niin mielenkiintoiseen hittipotentiaaliin, vai jälkimmäisen vähän moniulotteisempaan otantaan. Niin tai näin, soitto- ja laulutaitoon ei kavereilla homma kaadu. Ilmettä vaan tarvitaan vähän lisää – tai ehkäpä sitä on jemmassa näiden biisien ulkopuolella.
Rami Turtiainen
Rikoslaki: Iskee kuin tuomarin nuija
Hämeenlinnalainen
Rikoslaki on pakannut neljän biisin EP:nsä Korkeajännitys-henkeen, johtuen varmaan avausraita
Korkkarisaksan aiheesta. Kieltämättä komeasti pakattu äänite pitää sisällään odotettua seiskaseiska-punkkia hiukan turhankin lajiuskollisesti. Toki jos haluaa tiettyyn skeneen tai aikakauden sävyyn leimautua, on vaikea olla soundillisesti kauhean luova. Se vaatii sitten entistä vahvempaa biisikynää, jos meinaa edukseen erottua. Miten käy Rikoslain?
Avausraita iskee aiheellaan mutta etenee hiukan jäykästi - mikä toisaalta sopii sekin suoraselkäiseen sotateutoni-mielikuvaan. Helppoa koukutusta ja mukana hoilaamista achtung-sloganeilla.
Muodissa mukana ei laske käyrää, vaikka siinäkin häiritsee lievä rentouden puute. Rikoslain tapa kritisoida on tarkkailla jostain näkökulmasta jota selkeästi itse vastustavat tai tukevat, mutta avaavat vain homman luonteen ilman tiukkaa viivanvetoa. Jo viime kesänä keikalla päähän jäänyt
Sosiaalisti vakuuttaa tahallisella sanakieroilullaan ja onnistuu tuomaan mukaan myös hieman rennomman ilmeen.
Asenne taas kertoo minkä ehdoilla tässä oikein mennään. Omassa sarjassaan Rikoslaki luo ihan kelvollisia ralleja, mutta mitään uutta ei maailmaan tämän EP:n myötä synny. Asennekin välittyy varmasti parhaiten keikalla, omien joukossa. Jos seiskaseiska on omin juttusi, niin kannattaa toki tsekata.
Ilkka Valpasvuo
SCW: Black Friday (EP)
Ristiinasta ponnistava punkrock-yhtye
SCW tarjoaa viisibiisisellä EP:llään kaahausta muutamankin Helsingin Vaasankadun ympäristöstä siinneen bändin hengessä. Eikä siinä, ei näissä karkeloissa tarvita omaperäisyyttä vaan biisejä. Nimibiisi ja
Straight to Hell ovatkin tiukka ja melodinen kaksikko, joissa on ainesta pienellä terävöittämisellä myös klassikoiksi.
SCW:n meno on klassista ja hyvä niin. Selkeä
Good Old Times sisältää hoilauspotentiaalia ja sen soolo on ihanan huono, kun taas
Smash All The Wallsin kiihkeys ei onnistu peittämään bändin intoa. Loppuun jätetty
Where I Belong on julkaisun johdonmukaisin biisi. EP:llä ei ole huonoja kappaleita, mutta ei suoranaista ässääkään. Soundit ovat kumeat, ja jotenkin tuntuu että yhtyeestä on jäänyt osa terävyyttä miksaamon lattialle. Vaikkei SCW:n tarjonta koko aikaa ole kovinkaan erikoista, tulee Black Fridayn kuuntelemisesta hyvälle tuulelle, valottomista aiheistaan huolimatta.
Jani Ekblom
Shattered Eternium: Shattered Eternium
Pohjanmaalaisen viisikon ensidemolla esittäytyy kunnianhimoinen orkesteri, joka ei kaihda astella genrerajojen ylitse – metallin saralla kuitenkin pysytellään. Viitteitä niin gootti-, black- kuin progemetalliinkin tarjoillaan ja selkeimmiksi esikuvikseen orkesteri mainitsee
Sentencedin ja vanhemman
Amorphiksen. Runsaiden melodioiden, ärhäkän mättämisen ja polveilevien biisirakenteiden puolesta esikuvat onkin helppo allekirjoittaa.
Bändillä on kunnianhimoa ja biiseissään hyviäkin ideoita, mutta kokonaisuus ei aivan ensimmäisellä yrittämällä varsinaisesti häikäise. Soitossa on havaittavissa hienoista huteruutta, hosumista ja epävireisyyttä ja kovin jännittyneeltäkin bändin soitto tuntuu. Vokalisti
Ville Ylimartimo omaa komean ja taipuvaisen äänen, mutta puhtaat osuudet tuntuvat jännittyneiltä nekin. Nämä kaikki ovat kuitenkin asioita, jotka hioutuvat ainoastaan jatkamalla sinnikkäästi eteenpäin ja löytämällä hommaan rennompi ja itsevarmempi ote. Hiomista
Shattered Eternium siis vielä kaipaa, mutta kyllä tässä jo ihan pätevästi potentiaali näkyy.
Aleksi Leskinen
Lukukertoja: 6568
