Pienet III – Syyskuu 2010
Cult of Endtime: Demo 2010
Cult of Endtime ei edes pyri peittämään jälkiään vaan ilmoittaa ylpeästi arvostavansa ruotsalaisen death metalin suuria nimiä. Eikä siinä mitään, At The Gates, Entombed sekä kumppanit ovat kovia bändejä, joilta on paljon opittavaa kuolottelun puolella.
Cult of Endtimen esikoinen on kolmen biisin ja vajaan kolmentoista minuutin mittainen death lohkare, jossa on höysteenä myös jonkin verran thrash-murikoita. Vokalisti vakuuttaa murinahuudollaan ja kitaristikaksikko hoitaa tonttinsa ilman moitteita, mutta ulkoisesti pätevästä paketista tuntuu puuttuvan yhä se x-tekijä joka nostaisi joensuulaiset tuhansien muiden yrittäjien edelle. Luonnollisesti oma soundi on edelleen hakusessa, sillä yhtye syntyi vasta tämän vuoden puolella, joten ensimmäisellä demolla saa vielä paljon anteeksi. Lupaavaa mutta samalla kovin raakilemaista, jäädään odottamaan bändin seuraavia liikkeitä.
Mika Roth
Cut To Fit: Grind/11
Lahtelainen grindcore-orkka
Cut To Fit esittelee tällä toisella demollaan sekä melko tavanmukaista grindiä että myös hieman tavattomampaa materiaalia, joka hakee oikeutustaan väljemmiltä vesiltä. 16 minuuttiin puristettu biisitusina sampleineen hyvineen ei kovin paljon vaihtelua tarjoa, vaan lähinnä vanhan koulukunnan äkkipikaista veivaamista. Tinkimätön asenne ja laulaja
Jeren raakumiseen ja murinaan vakuuttavasti taittuvat äänihuulet takaavat kuitenkin sen, että Grind/11 on enemmän kuin lupaava julkaisu.
Kun sekaan heitetään
Incinerate Illuminatin viidentoista sekunnin döödissuhailu,
Plastic Worldin temponvaihtelut,
Palavaa paskaa-biisin ensimmäisellä kotimaisella esitetty kiivas protesti tai omakustanteelle epätyypillisen komeat kannet maamme poliitikoille vittuilevine sisälehtineen kaikkineen, on lahtelaisnelikko antanut hyvän osoituksen itse tekemisen taidoistaan. Kuin varmemman vakuudeksi levyn päättävä
Crushing Possibilty (kyllä!) muuttaa koko julkaisun kurssin 11 piirua hitaampaan ja raskaampaan vain kertoakseen, että sen voi tehdä näinkin. Ei Cut To Fit pyörää keksi, mutta hyvillä eväin ollaan liikkeellä.
Jani Ekblom
Death Confronting: Demos ´08 & ´09
Lammilainen
Death Confronting on tuonut molemmat aikaansaannoksensa ihan fiksusti saataville samoissa kansissa. Kovin massiivisesta julkaisusta ei kuitenkaan tarvitse puhua, biisejä kun on kolme per demo. Bändin tyyli on melko mielenkiintoinen sekoitelma nykyaikaista deathia ja vanhemman koulukunnan vaikutteita, tuoden mieleen siellä täällä hieman
Panteran groovemätön ja
Metallicankin, biisien polveillessa suorasta mätöstä ajoittain yllättävänkin melodisiin väliosiin. Bändin sydän on kuitenkin selvästi deathissa, mistä muistuttaa erityisesti pidemmän päälle vähän monotoniseksikin käyvä vokalisti
Lauri Silvosen ulosanti.
Demojen välillä ei ole kovin suurta kuilua, soundit ovat kumpaisellakin melko pätevät ja bändin soitto kulkee hyvin. Uudemmissa biiseissä on enemmän sävyjä sekä koukkuja ja Silvosen artikulointi tuntuu sulavammalta. Tämän näytteen perusteella bändin kulkusuunta vaikuttaa lupaavalta, sillä omintakeisuutta resepti kaipaa - ja ennenkin sitä on löytynyt uuden ja vanhan yhdistelmästä. Rohkeasti vain vaikutteita ja eri puolia esiin, eiköhän se kaikkein omin juttu sieltä löydy.
Aleksi Leskinen
Deep Treatment: Epicrisis (EP)
Ensitahtien perusteella
Deep Treatment voisi olla thrashmetal-bändi: ensimmäisen julkaisun ensimmäinen biisi
Love Letter nimittäin väittää näin melkein koko mittansa mukaisesti ja vielä ihan mukiinmenevästi. Onkin harmi, ettei tämä selvästi edukseen muista Epicrisiksen biiseistä erottuva aloitus ole koko totuus. Omien sanojensa mukaan "raskasta ja melodista metalliin päin kallellaan olevaa rockia" esittävä yhtye osoittaa
Not The Onella taitavansa myös synkeän, punaiseen vivahtavan tunnelmoinnin, mutta suoraviivaisempi ilmaisu ei ole tämän nelikon paras laji. Ei Deep Treatment soita huonosti, mutta vain eteenpäin puskevaa tavanrockia esitetään ja on esitetty sen verran paljon, että vaaditaan melkoisia persoonia esiinnousuun ja siihen yhtyeestä ei vielä ole. Deep Treatment on kuitenkin hyvän kuuloinen yhtye ottaen huomioon, ettei materiaalinsa ole keskimääräistä kummempaa. Soiton mutkattomuus yhdistyy pienoiseen hiomattomuuteen mukavan rouhealla tavalla. Tästä on hyvä jatkaa.
Jani Ekblom
Fallen: Is There Hope?
Pari vuotta sitten
Fallen kävi ensi kertaa tutuksi, kun yhtyeen
Scarred & Wounded -EP päätyi käsiini. Tunnelmallinen metalli on yhä tämän
Markus Jussilan sooloprojektin tyylilaji, tosin nyt mukaan on päässyt
hiipimään myös progehtavia kuvioita. Jussila vastaa kaikista demolla kuultavista äänistä eikä mies olekaan lainkaan hullumpi kielisoitinten kurittaja, tosin vokalisointi jättää toivomisen varaa. Instrumentaali-intro
… All Shall Perish sekä päätöksenä kuultava pienoissinfonia
Secrecy (Chapters 1-3) osoittavat, että Jussila osaa luoda tunnelmia, mutta kun vauhti kiihtyy tai pitäisi rakentaa hitikkäämpää materiaalia ollaankin jo ulkona mukavuusalueelta. Melodioita tuntuu syntyvän, mutta niiden potentiaalin hyödyntäminen jää puolittaiseksi. Entistä suorempi lähestymistapa kuitenkin pääosin toimii, joten kenties Jussila on ottamassa askeleita juuri oikeaan suuntaan. Ulkopuolinen apu ja näkemys auttaisivat myös varmasti.
Mika Roth
High Hypnotic: Lifeless
High Hypnotic on sitkeä yhtye. Lifeless on kuusivuotisen yhtyeen viides demo eikä edelleenkään vaikuta siltä, että otetta omaan musiikkiin olisi menetetty. Moderniksi metalliksi musiikkiaan kutsuva viisikko kulkee sen verran kevyesti raskaan rockin puolella, etten osaa tätä oikein metalliksi mieltääkään, vaikka sitä itseäänhän tämä.
The Time Is Right Now:n riffinkuljettamasta rakennekikkailusta nimibiisin oivalliseen nopea/hidas-päättämättömyyteen ja
Dreamsin suurisuuntaiseen kasvatteluun asti biisikolmikkoa määrittää samanlaiset jutut: puhdas ja epäpuhdas laulu seuraavat toisiaan yhtä varmasti kuin jossain kohtaa on kepeämpi ja melodisempi nostattava osio. Kovalla treenauksella hankittu soitollinen itsevarmuus kuuluu kilometrien päähän, mutta ässäbiisien sijasta levylle on päätynyt kohtuullisen tasavahva biisikolmikko. Yllätyksettömyydestään huolimatta positiivisen tymäkkä demo.
Jani Ekblom
Keoma: A Time For You (EP)
Syksyllä 2008 ensiaskeleitaan ottanut
Keoma syntyi kahden kitaristin tarpeesta perustaa raskaampaan ja progressiivisempaan soittoon nojaava yhtye. En tiedä miesten aiemmista yhtyeistä, mutta ei Keomaa nyt varsinaisesti progressiiviseksi voi syyttää, vaikka rockinsa jonkin verran sellaiseksi miellettäviä elementtejä sisältääkin. Neljän biisin mittainen A Time For You -EP kun ei hurjimmillaankaan sisällä mitään, mikä ei sopisi jonkin Radio Rockin keskipäivään. Tämä ei ole moite.
Keoman hyvin tehty (aka. soitettu, laulettu, miksattu ja viimeistelty) radioystävällinen raskas rock on oikein viihdyttävää, mutta myös kovin kuultu juttu. Karaoke-baarista löytynyt laulaja
Jasse on vakuuttava äänenkäyttäjä, etenkin jos hänen keuhkoistaan on lähtenyt sekä puhtaat että kevyesti murisevatkin osuudet. Myös kahden kitaran yhteis- ja erillistyöskentelyssä on paljon kiitettävää ja mielenkiintoista. Biisimateriaali on yhtyeen heikoin lenkki: siinä ei ole suoranaista vikaa, mutta ei se helpolla joukostakaan erotu muuten kuin messevän nimibiisin osalta. A Time For You -biisi esittelee kunnianhimoisen yhtyeen, jolta ei puutu soitto- ja laulutaitoa.
Jani Ekblom
Kinkajou: The Dreams Below (EP)
"Punkhenkinen metallibändi" määrittelee Espoossa perustettu
Kinkajou itseään The Dreams Below -omakustanne-EP:n saatteessa, ja kyllä se näinkin on. Vuonna 2007 perustettu ja nykykokoonpanossaan vuoden soittanut nelikko haluaa välttää lokeroitumista ja tällaisena musiikkinsakin näyttäytyy. Pääosin raskaammalla kädellä vaivattu Kinkajoun rock on mielenkiintoisimmillaan irtiotoissa, joiden ansiosta yhtye pääsee lokeroimattomuuden huulille.
Kolmen biisin julkaisu liikkuu melko paljon luodatuilla jyrkänraskaan rockin mailla, mutta yhtyeen ilmaisussa on runsaasti piristäviä piirteitä. Etenkin kitaroista välillä loihdittavat, tässä musiikissa melkein kokeilunomaiset äänet ilahduttavat, vaikka kokonaisuutena riffit ja soolot muodostavat melkein tavanomaisen paketin. Rytmiosasto on tanakka, voimalla pärjäävä, mutta samalla punk/metal-hybridien tyyliin monipuolisuudessaan turhan tarkoituksenmukainen. Sama koskee biisirakenteiden hieman väkinäistä mutkikkuutta. Mutta hauskat biisit pelastavat paljon.
Shallow Be Thy Graven verevä hevi-paukuttelu-kohtaa-jazz-kitaran on melkein yhtä hauska kuin
Cromagnon-biisin pistävä thrash-kohtaa-boogien -kohkaus, joka muistuttaa spiidiä vetänyttä luolamiestä. Lisää hulluutta!
Jani Ekblom
Kolonna: Pimeä talo (EP)
Pari vuotta sitten desibeli.netin sivuilla esiintynyt pääkaupunkiseutulainen
Kolonna vakiinnutti kokoonpanostaan triomuotoisen viime vuoden lopulla ja sanoo nyt löytäneen identiteettinsä. Silti, yhtyeen aiempia julkaisuja kuulemattomana olisin taipuvainen kuvailemaan tätä toukokuussa äänitettyä kolmibiisistä samanlaisin sanankääntein kuin Kolonnan edellistäkin EP:tä
tässä lehdessä, vaikkei kitarointia erityisen raskaaksi ainakaan enää voi väittää. Pop-koukut, nimenomaan
SIGin mieleen tuova laulu ja heti päähän jäävät kertosäkeet luovat Kolonnan päällimmäisen kerroksen. Alta löytyy sekä grungemaista venyvyyden estetiikkaa, suoraviivaisia tekstejä että raikkaita temponvaihteluja. Jollain tavalla naiivi kolmen biisin kokonaisuus hymyilyttää etenkin tarttuvuutensa ansiosta. Kolonnan suomirock menee hieman sektorista ohi, mutta juuri se on sen vahvuus.
Jani Ekblom
Kuvatus: Pimeännälkä
Kuvatus on yhtyeenä ollut olemassa jo kolme vuotta, mutta vasta alkuvuodesta rumpali
H. Helin sekä kaikesta muusta vastaava
T. Ahoniemi julkaisivat
ensimmäisen demonsa.
Kalpea kuulas ei vielä vakuuttanut kollega
Ekblomia, mutta nyt panokset ovat kohonneet ja apuun kiiruhtanut
Henri Virsell on saanut
puristettua duosta enemmän tehoja irti.
Kolmen biisin ja reilun vartin mittainen annos Kuvatusta porautuu tunnelmallisen dark metalin melodisempaan päähän. Soundimaailmaan on haettu synkkyyttä sekä massiivisuutta ja siinä on myös onnistuttu. Avausbiisi
Musta lilja sekä päätöksenä kuultava
Verinoro ovat paljosta velkaa
My Dying Briden taholle, mutta yhtä kaikki kappaleet toimivat.
Pimeys, kulje kanssani luottaa mustempaan metalliin eikä saavuta aivan samaa intensiteettiä. Pääosin ideat silti toimivat, soundit ovat kohdillaan kuten myös sovitukset, joten bändin tulevaisuus näyttää erittäin lupaavalta.
Mika Roth
Mentalbreak: Rebel
Mentalbreak ei ainakaan tämän neljän biisin mittaisen demon perusteella kärsi minkäänlaisesta henkisestä prässistä, sen verran kypsän ja valmiin kuuloista neljän nuoren miehen soitto on jo nyt.
Koska kiekon mukana ei tullut minkäänlaista saatetta saa musiikki hoitaa bändin puolesta puhumisen. Mentalbreak vääntää lukemattoman muun nuoren bändin tavoin modernia metallia, englanninkieliset vokaalit ovat perinteistä örinä-huutoa, kitara on kuningas ja soolojakaan ei kaihdeta. Biisit ovat nopeita ja etenkin rytmipuolella saavutetaan pieniä voittoja, jotka nostavat kappaleiden arvoa kummasti. Synien/koskettimien käyttö taustalla tuo väriä pakettiin, mutta
turhan persoonalliseksi kirkkonummelaisten kuolon katkuista mäiskettä on vaikea kutsua. Voimassa löytyy mutta suunta tuntuu olevan hiukan haussa, joten ei muuta kuin lisää työstöä, treeniä ja keikkaa, jotta oma soundi pääsee kehittymään entisestään.
Mika Roth
Ocean Within: Leaders
Porilaisten toinen julkaisu esittelee viimevuotiseen lyhäriin nähden hieman kehittyneen orkesterin. Bändin tyyli on edelleen yltiösekopäistä progressiivista deathia, joskin Leadersin kuudesta varsinaisesta biisistä tulee aiempaa demoa leimanneiden
Meshuggah-vaikutteiden sijaan enemmän mieleen jenkkiläiset matikkamättö-orkesterit. Scifi-tunnelma ja konemaisen tarkka räyhääminen on omiaan herättelemään myös mielikuvia
Fear Factoryn kulta-ajoilta, mikä ei ole huono juttu ollenkaan.
Ocean Withinin oma juttu alkaa selvästi löytymään, mutta tietynlainen epämääräisyys kokonaisuutta yhä leimaa. Halu tehdä haastavaa musiikkia on ilman muuta nuorelle bändille hyvä asia, mutta pidemmän päälle jatkuva venkoilu vailla kunnollisia kiintopisteitä tekee biiseistä silkkaa nuottitapettia. Lisäksi siellä sun täällä esiin pöllähtelevät konemusasamplet tuntuvat ajoittain liian päälleliimatulta elementiltä. Vitosraidalla
Morpheus venkoilu, kone-elementit, proge-isottelut ja melodiat kohtaavat yhtenäisimmin. Eteenpäin on selvästi menty ja nuorilla jätkillä riittää kyllä taitoja vaikka mihin kunhan oppivat hallitsemaan isompiakin kokonaisuuksia määrätietoisemmin.
Aleksi Leskinen
Sinfactor: To The Wolves (EP)
Pohjoista riffirockia, siinä
Sinfactorin ei-niin-kovin-omaperäinen resepti viisibiisisellä To The Wolves -EP:llä. No, eipä näitä kisoja omaperäisyydellä voitetakaan vaan riffien teholla, ja tässä suhteessa basistia vaihtanut Sinfactor osuukin ihan kelvollisissa määrin kohdilleen. Kokonaisuudesta välittyy ilo soittaa, mutta pienestä ilmavuuden lisäämisestä olisi tuskin haittaa. Soittopuolella ei edellenkään ole valitettavaa samalla kuin vaikuttaa siltä, että laulaja on saanut aiempaa enemmän tilaa, minkä johdosta biiseissä kuuluu hieman kepeämpi melodisuus. Tämä tekee hyvää, koska kun Sinfactor runttaa, on sen erottaminen muista vastaavista yhtyeistä hankalaa. Pieni dynamiikanmuutos asettaa laulajalle myös erilaisia haasteita, joista selvitään kiitettävin arvosanoin. Sinfactor esittää edelleen menevän groovaavaa riffirockia, joka kaipaisi rutkasti lisää persoonallisuutta.
Jani Ekblom
Lukukertoja: 6259
