Flannelmouth - emootiotyöläiset

Tummanpuhuvaa laajakangasmaalailevaa poppia soittava Flannelmouth on perustettu jo vuonna 1995 mutta julkaissut vasta kaksi levyä. Tämän helsinkiläisyhtyeen kohdalla ei siis voi puhua hitaasta kiiruhtamisesta, lähinnä vain hitaasta. Nyt, tauon jälkeen, Flannelmouth on taas aktivoitunut.

Uusi levy The Heart Cannot Hold on julkaistu ja yhtyeen voi nähdä lähiaikoina myös keikoilla. Ensimmäinen julkinen esiintyminen uuden levyn tiimoilta nähtiin tammikuun alussa muutamaa päivää ennen levynjulkaisukeikkaa nimettömäksi jätettävässä levykaupassa. Viikolla heitetyn puoliakustisen minikeikan jälkeen Flannelmouthin haastatteluita eniten antava ydin – laulaja Tuomo Kuusi ja kitaristi Ari Virtanen – suksi Desibelin edustajan kanssa läheiseen ravitsemusliikkeeseen juttutuokion pitoon.

Silmälasipäisten tyttöjen ystävä

Ensialkuun on pakko kysyä Flannelmouthin asiakassegmentistä. Keikalla yleisössä näkyi tasan kahden ihmistyypin edustajia: levyjä hamstraavia, hiukan hontteloita silmälasipäisiä nuoria miehiä sekä kauniskasvoiseen ja -ääniseen Tuomoon kaihoisia katseita luovia elämänsä (ensimmäisessä tai toisessa) keväässä olevia silmälasipäisiä tyttöjä. Mille yleisölle Flannelmouth kokee musiikkiaan tekevänsä?

Ari: Luonnollisesti musiikkimme inspiroi lähinnä älykköjä, humanisteja ja Helsingin hipstereitä.

Tuomo: No ei niitä itse asiassa. Meitä ei ole koskaan mikään ryhmä ottanut osakseen, se on ollut vähän mitä sattuu. Koskaan kukaan ei ole meitä hirveästi rakastanut mutta koskaan ei ole kukaan hirveästi myöskään vihannut.

Koska Flannelmouth ei liene kaikille tuttu, suoritetaan pikakelaus historian hämäristä nykypäivään. Yhtye perustettiin vuonna 1995 brittipop-buumin aikoihin Blur–Oasis-sodan ollessa kuumimmillaan. Alkuaikojen Flannelmouth ei Tuomon ja Arin mukaan hävetä, mutta erityisen ylpeitäkään he eivät muinaisista tekemisistään ole. Kuuntelukelpoista musiikkia Flannelmouth on Arin kertoman mukaan tehnyt viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Ensijulkaisu I´ve Seen Nothing Yet sai kunnian toimia tienraivaajana, mutta vaikka levyllä Tuomon ilmaisua käyttääksemme ”pommitettiin Eurooppa paskaksi” ja vaikka se soi jonkin verran radiossa Iso-Britanniassa, haluttu läpimurto jäi toteutumatta. Into oli kova, mutta lopulta tulosta ei syntynyt, eikä Flannelmouth halunnut sijoittaa omia rahojaan omakustanteen tekoon.

Lopulta vuonna 2004 julkaistiin debyyttilevy, suhteellisen vähälle huomiolle jäänyt mutta arvosteluissa menestynyt Rain Inside. Ari: Levyhän kuoli käytännössä kahdessa viikossa. Se sai hyviä arvioita mutta ei juurikaan myynyt. Me masennuttiin eikä tehty vähään aikaan musiikkia.

Musiikkia ei jätetty - Tuomo toteutti itseään Boys of Scandinavian riveissä päästen levytysstudioon asti - mutta kului kuitenkin viitisen vuotta ennen kuin Flannelmouth sai pihalle toisen pitkäsoittonsa.

The Heart Cannot Holdia tehtiin hiljalleen. Levyn vanhimmat kappaleet ovat vuodelta 2006, ja levy olisi Arin mukaan voinut ilmestyä jo vuonna 2008. Tuomon vuoden mittainen newyorkinmatka pitkitti kuitenkin jo ennestäänkin venyneitä aikatauluja.

Ari: Suomessa aika usein unohdetaan se, että täällä on aika vähän ammattimuusikoita. Yleensä ihmiset tekee muitakin asioita elämässä. Sen takia levyjen väleissä kestää. Varsinkin, jos bändissä on kuusi jäsentä.

Valmiille levylle etsittiin julkaisijaa, ja muutaman kiinnostuneen joukosta löytyi yksi todella kiinnostunut taho, Jäänsärkijä Records. Helsingin Kampissa Tavastian naapurissa sijaitsevan Keltainen jäänsärkijä -levykaupan julkaisutoimintajatke on tähän mennessä julkaissut vinyylillä uusintoina PMMP:tä, Samae Koskista ja Egotrippiä. The Heart Cannot Hold on Jäänsärkijä Recordsin pelinavaus uuden materiaalin saralla.

Kahden prosentin kerho

Tuomon ja Arin lisäksi Flannelmouthissa soittavat J-P Cavonius (kitara), Markus Koskinen (rummut), Antti Lönnblad (basso) ja Marko Korhonen (koskettimet). Koko yhtye vastaa sovituksista, kaksikko Virtanen-Kuusi sävelestä, sanoista ja laulumelodioista.

Tuomo: Mä maistelen sanoja ja yritän löytää niiden rytmin. Kun rytmi on löytynyt, melodia tulee puoli-ilmaiseksi. Ei tosin kerrasta-poikki; Sharp Paperin kertosäe on jotain numero seitsemän. Kokeiltiin vaikka kuinka monia sanoja kertosäkeeseen, kunnes lopulta tehtiin siitä sairaan helppo ja simppeli.

Toisen kirjoittamiin sanoituksiin on mahdollista samaistua.

Tuomo: Tää on omituista. Ari on kuitenkin kirjoittanut sanat, mutta minä teen emotionaalisen työn. Meidän tulkinnoilla sanoista ei ole mitään tekemistä keskenään.

Ari: Koska olen kirjoittanut sanat, ne ovat jollain tasolla tietenkin tärkeitä, ja musta ihmiset saavat tehdä omat tulkintansa niistä. Ne ovat tarkoituksella myös sukupuolineutreja ja käyvät sekä pojille että tytöille!

Tuomo: Kun laulaa ekan melodian, se on vähän tyhjä ja hengetön. Mulla on sellainen olo, että emootiosta välittyy äänitettyyn juttuun vain kaksi prosenttia, maksimissaan. Jos lauluja ei rakenna pidempään, tulkinnoista tulee jotenkin kaavamaisia. Menee jotenkin helpon kautta, laulaa liian oikein. Sitten kun alkaa rikkomaan niitä tulkintojaan... Kuuntelee vaikka Johnny Cashiä, joka on sisäistänyt tämän. Sen laulut eivät ehkä ole kauhean oikein, mutta kukaan ei voi väittää, että niissä ei ole emootiota.

Emootioon saa väriä ikääntymällä, ja yhtyeet usein – päin vastoin kuin kaikki rockin kliseistä tietoiset odottavat – paranevat vanhetessaan.

Ari: Minä, joka olen ollut bändin huonoin soittaja alusta lähtien, pystyn soittamaan jo ihan kohtuullisesti, puhumattakaan noista muusikoista. Mun mielestä nykyään arvostetaan liian vähän sitä, että bändeillä on pitkä kokemus takanaan. Tietyissä piireissä on nopean syklin ajattelu. Ihannoidaan nuoruutta, nopeutta ja tuoreutta.

Tuomo: Jos tunnistaisi itsessä emotionaalisen laiskistumisen, että tekisi tätä siksi, että on aina tehnyt tätä, lyön liinat kiinni. Mutta vielä on sellainen fiilis, ettei tämä yhtye ole kuulostanut koskaan näin hyvältä.

Ari: Mä uskon, että me pystytään tekemään vieläkin parempi levy kuin The Heart Cannot Hold. Ja toivon, ettei siihen menisi viittä vuotta vaan kaksi. Ja koko ajan biisinkirjoitustaito ja sovitustaito bändillä ovat kehittyneet. Pystytään tekemään kappaleita, joissa yhdistyy perinteisiä ja hieman erikoisempia elementtejä.

Tuomo: Eikö tästä tulekin fiilis, että se kuulostaa jotenkin omalta? Ei mitään rehellisesti uniikkia, mutta mielestäni me ollaan löydetty oma ääni.

Teksti: Tuomas Tiainen
Kuvat: tuntematon