Pienet

Pienet � Tammikuu 2010

04.01.2010

Black Totem: I Brought You Back
Tar Honey / Hockey Champ

Turkulainen duo Black Totem soittaa ��rimm�isen rupista ja likaista jyr�bluesin, garage rockin ja laahaavan hevin yhdistelm��, jossa Spit Poisonin karjuva laulu ja ter�skitara kohtaa Tony Cashin juoksevan tym�k�n rumpaloinnin. Kokoonpano ja tyyli luovat mielikuvia mm. Black Magic Sixin suuntaan, mutta ihan yht� koukukasta materiaalia Toteemeilla ei ole viel� heitt�� tiskiin. Silti meiningin kursailemattomassa likaisuudessa on rutosti imua ja soittomelskaus pit�� sis�ll��n sen verran hillitt�m�n ilmeen ja my�s koukkuja ett� duolta sopii odottaa jatkossa hurmaamista. Vallankin liven�. R�hj�isemm�n ja jym�k�mm�n rockinr�imeen yst�vien hyllyihin t�m� seiska sopinee mainiosti.

Ilkka Valpasvuo

Clock Paradox: Promosexual 2009
Saman syksyn katsauksiin ehtii jo toinen oululaisen Clock Paradoxin promo��nite. Raskaasti jyr��v��n poljentoon, m�rin�st� ruoskintaan ulottuvaan lauluun ja painostavan metalliseen tunnelmaan luottava nelikko rakentelee kappaleitaan proge-henkisin� (metalli)vaelluksina, jossa aggressiiviset ��rip��t vaihtelevat hyvinkin ilmaviin leijailuihin. Yhtyeen parhautta t�ll� n�ytteell� onkin se etteiv�t kappaleiden paikottain hyvinkin erilaiset osat irtoa kokonaispohjasta vaan s�vyt palvelevat toisiaan ihan kohtuullisesti. Jonkinlaista pient� tiivistyst� ja lis�iskevyyden l�yt�mist� muodossa tai toisessa sopisi silti viel�kin toivoa. Edelleen yhtye tuntuu yhdistelev�n palikoita milloin mist�kin raivometallin tai coren lajityypist� toiseen, joka on toisaalta ihan mielenkiintoista mutta hetkitt�in menee hiukan sekametelisopaksi.

Eli samoilla sanoilla menn��n hiukan t�ll�kin n�ytteell� kuin Jani Ekblomin kommentoimalla parin kuukauden takaisella l�tyll�. Taitoa ja osaamista l�ytyy, nyt vaan sitten sit� n�kemyst� siihen ett� mit� kaikkea samaan soppaan kannattaa laittaa ja panostusta niihin. Nyt soppa maistuu hiukan liikaa silt� ett� siell� on kaikki kaapista l�ytyv� per�nurkkia my�ten, vaikka s�vykkyytt�kin irtoaa. Bonusraidan akustisfolkimpi ilme on mukava poikkeus raskaasta pohjasta. Kaiken kaikkiaan kuitenkin mielenkiintoisinta raskaampaa laitaa.

Ilkka Valpasvuo

Diamond Jam: Replay
Voi puhua perinteiden kunnioittamisesta, kun tekstiksi kehdataan laittaa �House of Blues / blue suede shoes / rock and roll / all night long�. Helvetin kliseist� mutta mit�p� sit� uusia keksim��n, kun vanhassa on vara parempi. Diamond Jam -nimell� kulkeva nelikko luottaa omien mieltymystens� antiin melko paljossa, niin kuin aloitteleville yhtyeille on yleist�. En pid� t�t� kuitenkaan mitenk��n negatiivisena, koska yhtye ei yrit� liikoja vaan antaa touhun menn� omalla painollaan. Soitto kulkee ja huomaa ett� kotona on opiskeltu Sabbathin, AC/DC:n ja vastaavien musiikkia. Ja se t�ll� julkaisulla onkin hienointa: yhtye ei kuulosta lainkaan t�lt� ajalta. Laulu��nens� puolesta Santeri Karppinen voisi olla vuosikymmenen tai kaksi vanhempi kuin on, ja biisien sek� yleissoundin puolesta Diamond Jam voisi olla suoraan sielt� 70-luvulta. Ei muuta kuin yl�kerta lepotilaan, kalja kouraan ja kire�t farkut halkeamispisteeseen.

Jani Ekblom

Ember�s Flame: She Said
P��kaupunkiseudulla operoiva rock-nelikko Ember�s Flame pist�� parin biisin sinkuran ulos. Reippaan mutta samalla my�s mukavan kiireett�m�n avaran ja haikean s�r�rullaavan rockin parissa viihtyy hyvin, vaikka mit��n k��nteentekev�� ei liekeist� loistakaan. Laulun liev� t�ks�htely on kuulijasta riippuen joko h�ritsev�n t�nkk�� tai eksoottisen pohjoismaista, mutta soiton ja tunnelman puolesta n�m� kaksi s�vellyst� toimivat kelvollisesti. Vaikka kyseess� on aika �ij�m�inen meininki, on se siihen n�hden mukavan sulavaa ja hetkitt�in jopa hele��. Eli hyv�� perusrockitusta.

Ilkka Valpasvuo

Essentia: Royal Luck
Karisma

Paikallispoliitikkonakin tunnetun Joonas Lepist�n vet�m� tamperelainen Essentia esitt�� viidennell� EP:ll��n menev�� melodista rockia jossakin paikallisten "meikkib�ndien" ja metallisemman jenkkimeiningin v�limaastossa. Rallit kulkevat hyvin, fiilist� ja vauhtia ei puutu, mutta mit��n uutta tai erityisen kiinnostavaa yhtye ei kuluneen genren tarjontaan tuo. Oma ��ni on kateissa, mink� vuoksi biisitkin tuntuvat melko valjuilta j�ljitelmilt�, joista erityisesti kakkosraita Plastic tallaa liikaakin Disturbedin tontilla.

Valtaosin Essentian soittopuoli toimii Lepist�n lauluakin my�ten, eiv�tk� levyn sounditkaan mitk��n onnettomat ole. Silti Royal Luckista j�� aika demomainen maku - kaikkea j�� kaipaamaan lis��: hitikk��mpi� melodioita, r�v�k�mpi� riffej�, r�yhke�mpi� laulusuorituksia, isompaa ja selke�mp�� soundimaailmaa ja ennen kaikkea enemm�n karismaa ja iskevyytt�. Essentiassa on potentiaalia olla omassa genress��n oivallinen yhtye, mutta t�m�n n�ytteen perusteella yhtyeen mahtirockista on j��nyt kyll� mahti puuttumaan.

Aleksi Leskinen

Juliemichaels: Juliemichaels (EP)

On hassua kuinka Juliemichaelsissa on todella paljon samaa kuin taannoin fiilistelem�ss�ni Phenomenal Creaturessa. Akustinen folkrock, jota leimaa seesteys ja nyanssien korostuminen sek� Julia Salmen el�v�inen ��ni, on kypsemm�n kuuloista kuin n�ilt� abiturienteilta ehk� odottaisi. Kepe�t soundit, orgaanisuus ja ajoittain jopa bluesiksi venyv� fiilistely luo pienimuotoiselta tuntuvan mutta osiaan suuremman kokonaisuuden. Vispil� ja pystybasso tuovat surumielisen kaihoisan musiikin l�helle, eik� sen rauhaisaa kauneutta riist� ajoittainen s�hk�istyminenk��n. Kitaristi Mikael Saastamoisen ja Salmen yhdess� ja erikseen kirjoittamista viidest� biisist� yksik��n ei ole heikko, eik� yhtyek��n niit� liialla yritt�misell� pilaa. Itse asiassa Juliemichaelsin esikoisjulkaisu kuulostaa alusta loppuun silt�, kuin sen osat aina olisivat toimineet yhdess�. T�t� on pidett�v� melkoisena saavutuksena yhtyeelt�, jota ei ole ollut olemassa vuottakaan.

Jani Ekblom

Kap Kap: Bardo
Cobra

Hylki�rockmusiikkia soittavan Kap Kapin n�in vuoden 2009 Jyrockissa, eik� homma vakuuttanut. Haikeisiin junnaaviin melodioihin ja kasvatettaviin rakenteisiin luottava yhtye ei koukuttanut lavalla, miten mahtaa k�yd� levymuodossa? Cobra-merkin alla julkaistava Bardo pit�� sis�ll��n originaaliversion Kap Kap-viisikolta sek� elektronisemman luennan samasta aiheesta Alpo ja Tomi-duolta. Ja kielt�m�tt� n�in yhden osasen valossa, vinyylisoittimen rahinassa sek� Kap Kapin �Avant-Pop meets Iggy Pop� ett� Alpon ja Tomin luenta putoavat ihan kelvollisesti. Toki t�llaisen junnaavamman puolen sarjoissa l�ytyy edelleen kotimaassa onnistuneempiakin kokonaisuuksia, mutta Bardo on t�h�n menness� mielenkiintoisinta kuulemaani Kap Kapia.

Ilkka Valpasvuo

Mugshot: Sounds a Bit Bitter (EP)
Hold On

Turkulaisen Mugshotin kolmen j�senen kotihyllyist� l�ytynee takuulla enemm�n kuin tarpeeksi Epitaphin 80- ja 90-luvuilla julkaisemia levyj� � siksi komeasti kaikuu t�m�n punk/hardcore/skeittipunk -yhti�n perint� Sounds a Bit Bitterin viidell� biisill�. Eik� siin� mit��n, p��osinhan se on oikein mainio perinne, etenkin ennen vuotta -95 ilmestyneelt� materiaaliltaan.

Kimmon, Raulin ja Kallen muodostama yhtye liikkuu hyvin makoisasti Total Failuren ja Going Nowheren vauhdikkaasta pre-Smash aikakauden Offspringin mieleentuovasta kaahailusta hieman leppoisammalla poljennolla varustettuun Enemy In My Headiin. Ska-mausteet kevent�v�t julkaisun asiallisen tiukkaa otetta mutta niist� huolimatta EP:t� kuvaa kuitenkin ehk� parhaiten sen hyvin offspringm�inen tunnelma. T�m�n kuunteleminen tuntuu paljossa samalta kuin Smashin, eik� se voi olla huono juttu.

Jani Ekblom

Ocean Within: Spells Of Coming
Teini-ik�isten poikien metallib�ndit eiv�t ole en�� mik��n ihmeellinen juttu, mutta tyylisuunnan hankalamman ��rilaidan edustajia ei ole aiemmin tullut montaakaan vastaan. Porilaisen Ocean Withinin j�senten ik�haitari py�rii 15-18 ik�vuoden v�lill�, musiikkityylin ollessa progressiivista death metallia, ja melkoista r�iskimist� se kyll� onkin! Varsin el�v�isesti poukkoilevissa biiseiss� on isojen jenkkinimien henke� paljonkin, etenkin soundipuoli ja melodiat ovat kaikkien metalcoren s��nt�jen mukaisia, mutta havaittavissa on my�s Meshuggahin tapaan nykiv�� polyrytmist� sekoilua. Vaikutteet ovat selke�sti pinnassa, mutta soitto niin vimmaista, ett� sen voi viel� antaa anteeksi.

Ensimm�iseksi demoksi Spells Of Coming on toisin sanoen ehdottoman tiukka avaus, mutta kohennettavaakin l�ytyy. Soundit tuntuvat liiankin viimeisen p��lle hiotuilta, mit� ei yht��n helpota ajoittain varsin t�ker�iden studioefektien k�ytt�. Etenkin kakkosraita Tyrchian vocoder-pelleily kuulostaa aika kehnolta vitsilt�. B�ndin ilmaisua pukisi paremmin pieni r�k�isyys, nyt lopputulos on turhankin siisti. Luonnollisempi maisema olisi muutenkin kokeellisuuteen taipuvaiselle yhtyeelle sopivampi, arvaamattomampi ymp�rist� - n�in ainakin jos Dragonforce-vertauksilta halutaan tulevaisuudessa v�ltty�.

B�ndill� on kohtuullisesti n�kemyst� ja v�rikkyyt� soitossaan, mutta olisi isompi annos t�t� meininki� helposti liikaa. T�m�n demon perusteella pojilla on jo nyt kaikki edellytykset ilmaisunsa laajentamiseen jo luonnollisenkin kehityksen kautta, joten toivottavasti jatkossa Ocean Within keskittyy teroittamaan s�velkyn��ns� viel�kin iskev�mm�ksi ja j�tt�� tarpeettoman kikkailun treenik�mp�lle.

Aleksi Leskinen

Oireet: Vaikka niin ei pit�nyt k�yd� (EP)
On tunnetta ja tuoksua t�ll� Oireet -yhtyeen ainakin jo viidennell� julkaisulla, jonka mukana Heinolasta kajahtaa romanttiss�vytteist� ja raskaamman kanssa flirttaavaa suomirockia, joka esittelee ideoita muttei tee niist� mit��n kovin mielenkiintoista. Hieman monotonisesti kulkevaa jollotusta s�estet��n pianovetoisista heviballadintyngist� hieman nopeampiin ryk�isyihin, ja kaiken takana piilee viime vuosikymmenen suomirock, jonka alennustila on k�sinkosketeltavaa. Apulannat, Uniklubit ja 51koodit on kuunneltu, mutta olisi ehk� pit�nyt mietti� kahdesti kannattaako l�hte� apinoimaan.

Jani Ekblom

Parkside Lights: Parkside Lights (EP)
Parkside Lightsin EP:t� kuunnellessa ei voi v�ltty� kuvittelemasta yhtyett� jonkin maailmanlaajuisen musiikkikanavan keskip�iv�n tarjontaan, koska t�lt� tekij�idens� vaihtoehdoksi kutsuma rockvaltavirta nykyisin suunnilleen kuulostaa. Melodiat ovat vahvoja, emootiot k�sinkosketeltavia ja laulajan korvia miellytt�v� androgyynisyys toimii. Soitto toimii kuin k�kikello ja ulkon��ss�kin l�ytyy. Kaikki ulkoinen on ainakin kunnossa.

T�m�n EP:n vahvimmat puolet tulikin mainittua jo edell�, mutta on t�ss� biisillisestikin itua. Nelj��n biisiin mahtuu hyvi� ideoita eik� toteutuksessakaan ole moitetta, kun turboahdettujen ah-kun-niin-kovasti-pakahduttaa -fiilistelyjen v�leihin on muistettu laittaa s�vykk��mpi� ja kepe�mpi�kin kohtia. Silti kokonaisuus on musiikillisesti hieman oppikirjamainen, ja siksi my�s vertaus johonkin 30 Seconds To Marsinkiin toimii. Erityisen hienoa on laulaja Teppo Tuomiston vahva englanninkieli � edelleen kovin harvinaista n�ill� nurkilla � sek� se kuinka h�n silti onnistuu kuulostamaan kovin herk�lt�. Vaatiihaan sen tietysti tyylikin, ja sen suhteen t�ll� vuonna 2008 perustetulla tamperelaisella nelikolla ei ainakaan ole mit��n h�t��.

Jani Ekblom

Sammywise: Behind The Sun
Vuoden takaisella n�ytteell��n Desibeli.netin Valokeilaan asti vakuuttanut melodisen heart popin l�hettil�s Sammywise ei ole heitt�nyt kirvest��n j�rveen eik� se my�sk��n ole tylsynyt pihakiviin tai ruostunut syyssateissa. Behind The Sunin kolmella kappaleella s�r�kaaret ovat edelleen yht� lailla komean melodisia, laulussa viipyy emo(tionaalinen) v�re ja tunneskaalassa paistaa niin haikeus kuin usko tulevaisuuteen. Valoisaa voimapoppiahan t�m� ainakin hetkitt�in on, tosin koristeltuna jopa hevahtavan jyhke�ll� poljennolla ja kimaltelevilla kosketinmausteilla. Pl�tyn rauhallisin sively Sacrifice vie maalailun ihan omiin sf��reihins�, k��ntyen hetkitt�in miltei imelyyteen asti. Muiden raitojen kipakampi potku on toisaalta hyv�� vastapainoa, eik� avausraita All I Wantedin tyylipuhdas alkuhaikeilu ole kovin kaukana p��t�ksen tunteesta vaikkei ihan yht� kaarevasti kurkotakaan. Avauksellaan viisikko onnistuu ehk� parhaiten yhdistelem��n menevyytt��n tyylikk��seen leijailuun. Seuraavalle tasolle p��seminen vaatiikin sitten viel� jotain todella omaper�ist� tai sitten timanttisia hittej�. Mieluiten tietysti molempia.

Ilkka Valpasvuo

Underfloor
Monet b�ndit kaatuvat siihen ett� nuoruudessaan tutustunut kaveriporukka hajoaa eri puolelle maailmaa. N�in k�vi my�s Thanks For Nothin�ille, joka n�ht�v�sti 90-luvun puolella jurnutti amerikan alternativen maailmoissa. Nyt osa vanhasta remmist� on ly�tt�ytynyt yhteen ja toiminut muutaman vuoden Underfloor -nimell�. Jonka alla palataan sen vanhan rakkauden pariin eli (hetkitt�in l�hes stoneriin asti) jykev�st� s�r�rullauksesta on kyse eik� nelikko asiaansa my�sk��n yht��n hullummin hoida. Leijailevan huuruista kaarta yhdistettyn� mukavan kipakkaan potkuun eik� Sami H�nnisen laulussakaan ole hirve�sti motkotettavaa. Tyyli ja tasapaino on jo saavutettu, nyt sitten pit�isi viel� erottua jollain tapaa sielt� melkoisen massiivisesta s�r�-karsinasta edukseen. Hyv�ll� tiell� t�m� mielikuvia niin Alice In Chainsist� ja Faith No Moresta kuin Stone Temple Pilotsistakin nostava nelikko joka tapauksessa on � soitossa on t�ss�kin vaiheessa sen verran imua ja ideaa ett� kolmibiisisen py�r�ytt�� mielell��n uudestaan kuunteluun.

Ilkka Valpasvuo

Lukukertoja: 7942