Pienet

Pienet III - Lokakuu 2009

27.10.2009

Ca Rage: Calm After Rage (EP)
Espoolainen Ca Rage koostuu muusikoista, joilta löytyy soittokokemusta mm. Desibelissäkin aiemmin noteraatuista MyGrainista ja Living Atticista. Metalli on näihin kahteen verrattuna jäänyt tien sivuun, ja ote kuusibiisisellä ep:llä on raskaan rock. Kumarruksia tehdään lähinnä valtamerentakaisen Amerikan suuntaan, erityisesti sen alkupuoliskolle siihen, mitä tuolloin grungeksi opittiin kutsumaan. Kuten en 90-luvulla kuin hetkittäin saanut kontaktia kaupallisen grungen yhtyeisiin – ne tuntuivat useimmiten valjulta perusrockilta, joka haisi Seppälän flanellipaidoilta – en myöskään oikein tästä espoolaisesta myöhempien aikojen väännöstä perusta, vaikka yhtye sitä itse stonerrockiksi kutsuukin. Periaatteessa touhu kaatuu lähinnä siihen, että yhtye ja laulaja tuntuisivat esittävän eri juttuja. Ristiriita voisi olla mielenkiintoinen, mutta nyt se ei vain toimi. Kuusibiisisen julkaisun parhaaksi hetkeksi nouseekin hieman yllättäen balladinomainen Here I Am, jonka kitarakierroissa on jotain vietävän tenhoavaa ja jossa laulumelodia menee juuri oikealla tavalla ohi. Antaa kitaran puhua, kun sillä kerran on asiaa. Hassumpi ei myöskään ole levyn päättävä Only Loathing, jossa todella päästään jonnekin sinne stonerin kulmille ja joka biisinä toimii paremmin kuin julkaisun loput neljä muuta yhteensä.

Jani Ekblom

Clefsnake
Loimaalaisella Clefsnakella on polttava tarve todistella rockuskottavuuttaan. Valitettavasti nelikon touhusta paistaa esikoistallenteella läpi yliyrittäminen. 80-luvun hard rockia hiukan maalaisin glamhöystöin koskettelevat kappaleet eivät lähde haettuun lentoon tietyn takakireyden vuoksi. Esimerkiksi solisti Teemu Tuominen olisi kyllä kelpo tulkitsija vaikka karsisikin pahisrockmaneerejaan hiukan. Paikoin Tuomisen laulutyyli tuo aina vieraan kielen lausuntaongelmia myöten mieleen Ville Laihialan. Kokonaisuudessaan meiningissä on myös Backyard Babiesin kaikuja.

Kappalenelikon parhaimmaksi nousee iskevimmällä kertosäkeellä varustettu Carnival. Muissa kolmessa kliimaksia pedataan kyllä kovasti, mutta varsinaista täyttymystä ei koskaan saavuteta. Soundillisesti Clefsnake luottaa runsaaseen moderniin säröilyyn, mutta kuuntelunautinnon nimissä pieni vaihtelukaan ei kai olisi haitaksi. Kahden kitaran yhteissoitto sujuu kuitenkin paikoin erittäin mallikkaasti toisen luotaillessa perussointujen taustalla tärkeitä melodioita. Vapautumista ja tappajakertsejä tämä silti vaatisi todella iskeäkseen.

Antti Hurskainen

Clock Paradox: Promo 2009
Kuluvan vuoden alkupuolella perustettu oululaisnelikko Clock Paradox tuottaa näillä ensimmäisen promonsa viidellä biisillä vahvasti innoituksensa mieleen tuovia tunnelmia. Saatteessa mainitaan mm. Meshuggah, Strapping Young Lad ja Gojira enkä voi väittää vastaan: vaikutteet kuuluvat mutta kokonaisuuden tyyli hakee vielä paikkaansa. Osalla porukasta on soittokokemusta Depth Beyond One´sista eikä promo soittoon kaadukaan; kiitettävän monipuolisesti yhtye esittelee osaamistaan niin levyn avaavan instrumentaalin folkeista tunnelmista kohti tehokkaampaa tylytystä liikkuvassa Awareness of Transiencyssä – jonka yllä muuten liikkuu Opethin henki – ja The Knifen death/thrashpamauttelussa tai Terminal Farewellin – niin – Meshuggailussa. CP:n promo on lupaava mutta kaikenlaisia juttuja on liikaa, jotta pystyisi nauttimaan siitä itsestään. On eri laulutyylejä, on eri soittotyylejä ja on erityylisiä biisejä. Ei tietenkään mikään helmasynti, mutta ei ehkä promotason yhtyeelle paras tapa osoittaa osaamistaan kun kerran kunnianhimoa ja taitoa kuitenkin on.

Jani Ekblom

Epilä: Ajatuspoliisi
Terra

Vaikka kitaravalli tuntui livenä syövän tamperelaisen Epilän kieltämättä koukukkaasta kaaresta hiukan laulun sille suomaa ilmettä, on meininki sen osalta parempi ainakin singlebiisi Ajatuspoliisin kohdalla näin levymuodossa. Guavassa jo meikäläisen korvaa laulullaan miellyttänyt Jari Kuusisto maalailee komeaa suomenkielistä voimapop-kaarta vähintään yhtä koukuttavasti kuin aiemmin. Laululle on myös jätetty tilaa hyvin pohdiskella kevytmollissa ja haikeilla komeiden kaarien tuella, mutta kaikesta väreilystään huolimatta silti mukavan pienimuotoisesti. Melko pelkistettyä radioaaltopoppiahan biisi on, mutta siinä sarjassa ihan toimivaa ja melankoliastaan huolimatta silti hymyävää.

Akustinen studiolive Vittuilee-kappaleesta tuo koristelemattoman pohdiskelevuuden pakettiin ja todistaa että Epilä toiminee ihan kelvosti myös akustisilla keikoilla. Nimibiisin Texas Faggott -remiksaus on sitten konepsykedeelisempää vastapainoa edellisen juurevalle otteelle. Laserit tulittaa ja ilmapiiri huurustuu lähes kliinisen rajoille asti. Kylymää on. Maistiaisena tulevasta päätyy positiivisen puolelle, mutta vielä tällä näytteellä en ala liputtamaan Epilän maailmanvalloitusta ENKÄ liity yhtyeen Facebook-ryhmään vaikka kuinka yrittäisitte!

Ilkka Valpasvuo

My Bleeding Heart: You´re Wrong
Mistä on kyse kun kaupungilla kävellessään näkee metsuripaitoja niin teiniprinsessoilla, hoppareilla kuin nörttipoppareilla, ja kun vanhat parrat kuten Alice In Chains, Pearl Jam ja Blind Melon julkaisevat uusia levyjä? Jonkinnäköinen grunge revival taitaa olla käynnissä, ja se näkyy myös Suomessa. Vastaan on tullut viime aikoina useampikin demo tai pitkäsoitto, joilla mutaiset kitarat yhdistyvät narisevaan laulutyyliin. Yksi tällä linjalla tarpovista on pirkanmaalainen My Bleeding Heart.

Yhtyeellä on genren tyylipiirteet hyvin hallussa, ja varsinkin nimikappaleen murea ja sopivan sotkuisa kitarasoundi tekee gutaa. Yhtye tekee sävellyksissäkin jotain oikein, sillä kaikki 4 kappaletta jäävät jopa ärsyttävästi päähän roikkumaan. Toisto on toki hyvä tehokeino, mutta jotenkin homma tuntuu menevän turhan usein jankutuksen puolelle. Laulajan äänenmuodostus tuntuu hieman väkinäiseltä, ja muodostuu lopulta yhtyeen heikoimmaksi lenkiksi. Ei My Bleeding Heart missään nimessä toivoton tapaus ole, mutta hieman liian alakuloinen ja itsesäälissä piehtaroiva kuva demon perusteella yhtyeestä jää.

Tommi Saarikoski

Sasu Muje: Pilvitehdas
Sasu Muje on soittanut punkia Headache-nimisessä yhtyeessä ja thrashia Dead By Dawn -nimisessä ryhmässä mutta tällä toisella singlejulkaisullaan sooloilija luottaa enemmän pienimuotoisen tummaan laulaja-lauluntekijä -materiaaliin. Pilvitehdas on ujeltavien urkujen varassa kulkeva tunnelmapala ja Kirjeesi voisi olla joku Apulannan kappale, soitettuna akustisella kitaralla yksikseen pimeässä. Biisit ovat taidokkaita, mutta kovin persoonallisiksi niitä ei voi väittää. Kitaristi Niku Paananen ja basisti Teemu Lattu ovat Mujeen kanssa kuitenkin sovittaneet kappaleet mielenkiintoisen herkiksi ja kokonaisuutena kahdesta biisistä välittyy välittömyys ja läheisyydestä nouseva lämpö. Rohkeampaa otetta biisimateriaaliin ja ollaan jo huomattavasti pidemmällä – nyt pudotaan jonnekin keskikastiin vaikkei potentiaalia puutu.

Jani Ekblom

Slap Betty!: Proud n´ Loud (EP)
Kemiläinen Slap Betty! on edennyt urallaan kolmanteen julkaisuunsa, ja luottaa raa´an ja rehellisen rockin voimaan. En ole yhtyeen aiempia tuotoksia kuullut, mutta uutukainen Proud n´ Loud ainakin rullaa mukavasti. Solisti Teemu Ylinikan kurkulle raskaan kuuloinen laulutyyli vaatii hieman totuttelua, mutta istuu lopulta hetkittäin punk-henkiseenkin menoon hyvin. Soundit ovat sopivan siloittelemattomat olematta kuitenkaan demomaiset, ja yhtye tuntuu tavoittavan kiekollaan palasen vaikeasti määriteltävästä aitoudesta. Promokuvien rento naureskelu kertoo bändistä paljon, sillä turha vakavuus ja kovistelu puuttuu musiikistakin. Kappaleet ovat hyviä, mutta eivät ikimuistoisia, vaikka You Talk Too Much jääkin mukavasti päähän soimaan. Asenne on Slap Bettylla kohdallaan, mutta sävellyskynässä on vielä teroittamisen varaa.

Tommi Saarikoski

U.O.M.A.
Suomirock. Tätä se tarkoittaa. Alkujaan Vaasasta ponnistava U.O.M.A. laulaa iskelmälliset poprocklaulunsa siitä, kuinka kaipuu soittaa melodiaa ja yksin matkustetaan, vaikka kahden tavarat on pakattu. Lamalta kalskahtavaa perhetragediaa on myös mukana. Lajityypilleen uskollisesti tekstit ovat jatkuvasti tukehtumaisillaan banaaleihin riimityksiin, sekä mielikuvituksettomiin kielikuviin. Solisti Ulla keskittyy onnistuneesti pysymään nuotissa, mutta samalla tulkinnoista tahtoo tulla valmiita karaokeversioita lähiökuppilan keskiolutiltoihin. Toisaalta hiukan kolkko soundi sopii bändin hakemaan kansallismaisemaan.

Soitannollisesti nelikko kallistuu 2000-luvun iskelmän, eli perusmelankolisen heavyn suuntaan. Kitarasoundiin kaipaisi repivyyden lisäksi todellista tummuutta, mikäli syvissä vesissä halutaan uskottavasti uiskennella. Myös yhteensoitosta löytyy tällä erää aika lailla petrattavaa - nyt horjunnat voi vielä laittaa keikkailun puutteen piikkiin. Aihepiirinsä selvästi tuntevasta U.O.M.A.sta voi kuitenkin kovalla työllä kasvaa osanen kansan syvien rivien soundtrackiin.

Antti Hurskainen

Underdogs: Scarsigns
New Music Community

MP3-muodossa julkaistava kahden kappaleen single pitää yllä helsinkiläisen indiepoprock-ryhmä Underdogsin rakkautta taivaita halkoviin melodiakaariin. Eeppiset ja monisyiset sävellykset saavat lisäväriä rikkaasta kosketinmaailmasta ja kaiutetusta kimalteesta. Jo aiemmin vahvoilla näytöillään Desibelin Valokeilaan nostettu viisikko on ehtinyt jo Tokioon asti keikkailemaan – onpa yhtye nähty myös hiukan hämmennystä herättävästi yllätysvieraana Helldone-festivaaleilla.

Pink Floydit, Coldplayt, Mewt ja niin edelleen löytyvät tutusti. Laajakankainen ja kantava utu-pop on omassa sarjassaan vallankin kotimaisissa sarjoissa edelleen ykkösriviä ja ihan noin isompienkin ympyröiden kannaltakin homma alkaa olla melkoisen hyvin lapasessa. Ensin tulee arpi ja siitä jää jäljet eli kaksibiisisen avausraita Scar todistaa että Jukka Paajasen haikeiluun taipuvainen ja taittuvainen laulu kantaa jos mahdollista entistäkin paremmin. Hiukan rauhallisemmin kaartava Signs istahtaa pilvenreunalleen hienosti toteutetussa rauhassa, jossa kiire hellittää ja ajatuksille jää tilaa. Mahtiponnestaan huolimatta yhtye ei kadota herkkyyttään vaan onnistuu korostamaan sitä haikean toiveikkaassa maalailussaan ennestään. Samoin vauhti ei töksähtele vaan soitto rullaa hyvin. Ovatko nämä kaksi biisiä sitten oman alansa todellisia klassikoita? Ehkä eivät, mutta on niissä silti aika pitkälti kaikki tarpeellinen kohdallaan. Toki yhtyeen laajakangas-soundia tehdään nykypäivänä hyvin monessakin paikassa mutta kyllä sille näin hyvin toteutettuna on vielä tilaa ainakin Underdogsin verran.

Ilkka Valpasvuo

Lukukertoja: 5897