Amphi Festival 2009 – lauantai

Amphi Festival, joka tunnetaan myös nimellä ”Orkus Open Air”, järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 2005. Paikkana oli tuolloin Gelsenkirchen ja kävijöitä tapahtumalle kertyi neljä ja puoli tuhatta kummallekin päivälle. Seuraavana vuonna festivaali siirtyi Kölniin, jossa se on järjestetty nyt kolmasti, kävijäluvun kohotessa viime vuonna 12 000 tietämille per päivä. Nähtävästi Amphi Festivalilla ja sittemmin Gelsenkircheniin syntyneellä Blackfield Festivalilla on jonkin sortin herrasmiessopimus, sillä ainakaan tänä vuonna tapahtumissa ei esiintynyt ainuttakaan samaa yhtyettä.

Kahdella estradilla esiintyi kahden päivän aikana 34 bändiä, minkä lisäksi Tanzbrunnenin teatterissa oli mahdollista ensimmäisenä päivänä katsoa erilaisia musiikkielokuvia, kuunnella näytteitä valittujen artistien tulevilta albumeilta, sekä nauttia aamuneljään maailmanluokan DJ esityksistä.

Päälavalla ensimmäisen päivän juhlallisuudet sai käynnistää saksalainen Coppelius, jonka rockin ja metallin välimailla seikkailevaa musiikillista coctailia on jo vuosia väritetty mm. klarinetin, sellon sekä viulun kaltaisilla soittimilla. Modernin musiikkimaailman ylivaltiasta, sähkökitaraa, ei kuultu missään muodossa, mutta ”puute” oli korvattu ihka oikealla seremoniamestarilla, kun Bastille niminen herra osallistui frakissaan niin lauluun kuin soittoon. Pääosa lankesi kuitenkin klarinettia soittavalle Max Coppellalle, joka piti sitkeästi silinteriä päässään koko puolituntisen keikan ajan.

Coppelius ei ehkä osunut aivan häränsilmään, mutta yhtye sai tuotua koleahkon pilviseen keskipäivään ihka oikeaa juhlan tuntua. Värikkäästi selloa soittanut ja välillä laulaa lurauttanutkin Graf Lindorf ansaitsee myös maininnan. Komeatukkainen sellisti jaksoi pitää kärkien rinnalla yllä iloista showta, vaikka vastakaiku oli näin varhaisessa vaiheessa vielä suhteellisen vaimea.

Tulee Göteborgista muutakin kuin in flameseja ja sen semmoisia metalliretkueita. Kyseinen kaupunki on koti mm. auto-auto nimiselle electronica triolle. Iloiset ruotsalaiset avasivat juhlat Rheinparkhallissa, joka palveli ensimmäisenä päivänä tunnelmallisempana tanssiluolana.

Johan Hellqvistin, Erik Frankelin ja Elliot Berlinin muodostama auto-auto kiskoi ilmoille auringonpaisteista elektro-poppista, josta tuli parin mutkan kautta mieleen varhainen Depeche Mode, tosin ruotsalaisten menossa oli mukana ripaus takavuosien nytkivämpää tanssitamppausta. Valomies oli oletettavasti alkukeikasta kahvilla, sillä auto-auto esiintyi miltei pilkkopimeässä, kunnes noin puolessavälissä settiä luksit lähtivät kohoamaan. Yhtyettä vapaamuotoisesti lainatakseni: disko ei ole kuollut, vaikka niin väitetään. Tämä piti myös kutinsa ainakin puolen tunnin ajan isossa hallissa.

auto-auton lopetettua osuutensa halli pimeni miltei tyystin roudaustauon ajaksi ja valtaisan tilan eri sivuilla olevilla myyntipisteillä sai siristellä tosissaan silmiään, kun yritti nähdä mitä levyjä oli myynnissä ja mitä siinä tiskillä esillä olevassa t-paidassa nyt oikein lukikaan.

Reilun vartin jälkeen pimeyteen tuli kuitenkin valo, nimenomaan yksi kirkas valokeila, joka lähti lavalta ja pyyhki yleisöä pitkän intronauhan ajan. Pian valokeilaan ilmestyi yksi nahka-asuinen ja kypäräpäinen mies ja silloin tällöin välähtelevät kattolamput paljastivat, että valokeilaa ohjaili toinen nahkapukuinen ja peililasinen mies. Oli koittanut seuraavan esiintyjän aika.

Pääasiassa minimalismiin luottava Jäger90 oli ennakkoon melko tuntematon orkesteri allekirjoittaneelle. Muutama päivä ennen festivaalia ostettu Muskeln & Küsse pitkäsoitto osoittautui kuitenkin melkoiseksi ässäksi, etenkin Saksan moottoriteitä ajettaessa, joten kymmenen minuuttia etuajassa startannutta teutonien esitystä sopi jäädä ihmettelemään.

Sään kestävissä asuissa ja peililaseissa esiintynyt duo taiteili sillä hienon hienolla rajalla, joka erottaa ylilyönnit riskionnistumisista. Monotoninen musiikki, kaikessa yksinkertaisuudessaan niukat valot joissa suosittiin vain noin kolmea väriä, sekä lähinnä edestakaisiin tanssiaskeleisiin perustunut esiintyminen jättivät itse kappaleet paljon vartijoiksi. Jäger90:en onneksi biiseistä löytyi riittävästi imua, jotta vältyttiin kyllästymiseltä. Vokalisti Thoralf Dietrich ei juuri spiikkejä heittänyt, joten puolivälissä kuultu ”rakastan Düsseldorfia” -tunnustus tuli pienoisena yllätyksenä. Yleisö reagoi tähän heittoon välittömästi buuauksella sekä viheltelyllä, jolloin arvon herra korjasi lausuntoaan ”pidän myös Kölnistä” lisäyksellä, naurun höystämänä. Tämä oli nähtävästi sitä pahamaineista saksalaista huumoria.

Jääkäreitten pistettyä peililasinsa nahkakoteloihin oli jo aika kiirehtiä kohti päälavaa, sillä Sven Friedrichin ihka omana sooloprojektina syntynyt Solar Fake nousi siellä jo lauteille. Solar Fake eroaa melkoisesti Friedrichin muista yhtyeistä, sillä siinä missä juhannuksena Blackfield festivaaleilla näkemäni Zeraphine kulkee goottirockin polkuja kitaravetoisesti, on Solar Fake huomattavasti electro-popahtavampi ilmentymä.

Yhtye julkaisi pari vuotta sitten tähän mennessä ainoan pitkäsoittonsa Broken Gridin, jonka avausraita Hiding Memories From The Sun kajahti ensimmäisenä ilmoille. Tässä kohdin tuli kiitettyä alueen pientä kokoa, sillä musiikin kuuli mainiosti ympyrän muotoisella juhlapaikalla, vaikka matkaa esiintyjiin oli yhä melkoisesti.

Duona esiintyneen Solar Faken keikka oli todellinen malliesimerkki oikein rakennetusta esityksestä. Kappaleiden keskinäinen dynamiikka toimi, Friedrichin esiintymisessä oli riittämiin latausta, ilman että herra olisi sortunut kuitenkaan yliyrittämiseen ja niin ääni- kuin valo-määräkin oli tilanteeseen nähden optimaalinen. Rankempi elektro-rock raita (You Think You´re) Radical tippui selvästi levyversiota raskaampana, kun taas Radiohead laina Creep sai nyt aiempaa hauraamman muodon. Tunnelma tiheni todelliseen huippuunsa viimeisenä kuullun Here I Stand puolislovarin aikana, minkä jälkeen keikka olikin jo ohi. Taas tuli hämmästeltyä sitä, kuinka lyhyt aika 40 minuuttia onkaan, kun sen viettää upean musiikin parissa.

Kellon viistäessä kolmea festivaalien ensimmäinen ”suuri nimi” kapusi estradille, kun kanadalainen The Birthday Massacre aloitti oman osuutensa. Tämä näkyi myös yleisömäärässä, sillä ensi kertaa ison estradin edusta ja lähiympäristö alkoivat täyttyä.

Uutta albumiaan jo hiljalleen juoniva ryhmä nousi estradille voittajan elkein, mutta alusta saakka homma tuntui hajoavan siihen niin ikävän monen bändin helmasyntiin – liialliseen äänenpaineeseen. Volumepotikka oli juuttunut asentoon yksitoista, minkä takia koskettimet, kitarat sekä laulu puuroutuivat yhdeksi diskanttimössöksi, jota rumpujen paukutus ja basson pörinä hämmensivät entisestään.

Yhtyeellä oli kova meno päällä ja etenkin vokalisti Chibi sekä kitaristi Rainbow pyörivät lauteilla kuin väkkärät, minkä takia tilanne oli entistäkin ikävämpi. Ei auttanut vaikka yritti siirtyä lähemmäs estradia tai kauemmas siitä, vasemmalle tai oikealle – kaikkialla äänimassa kuulosti samalta hirveältä itseltään. Muutaman kappaleen kajahdettua Kölnin keskustaan saakka oli selvää, että äänimies ei tekisi asialle mitään. Pettymys oli karvas, sillä olin odottanut kovasti kanadalaisten esitystä, joten se siitä ja kohti hallia, jossa nopean paikkauksen tilanteeseen tarjosi Andy LaPleguan ikioma Scandy.

Elektronista tanssimusiikkia tarjonnut yhden miehen dj-show osoittautui oivalliseksi välipalaksi ja telaketjutanssilattiajytke oli houkutellut halliin melkoisen määrän porukkaa. Edessä näyttikin olevan välillä melkoiset tanssibileet. Desibelin edustaja ei kuitenkaan liittynyt villisti huitovaan ja pimeässä hohtavaan ryhmään, vaan käytti ajan tutustumalla hallin laajaan levymyymälä tarjontaan, sillä läppärinsä takana häärivä herra LaPlegua ei tarjonnut juuri visuaalista nautintoa.

Tähän väliin on myös hyvä todeta, että Amphi Festival osoittautui todella mahtavaksi paikaksi levyhankintoja silmällä pitäen. Eri pisteiden myyjät osasivat erinomaisesti englantia, heiltä löytyi mahtava määrä tietoa marginaalisistakin esiintyjistä ja mikä tärkeintä – tarjonta oli todella hulppea. Mutta ei sen enempää taantuman torjuntaa, vaan siirrytään takaisin isolle estradille sekä hetkellisen vesisateen sekaan.

Kaikki joukolla jäätä särkemään, jäätä särkemään, jäätä särkemään!

Tätä jaloa periaatetta vaali myös saksalainen Eisbrecher, joka mellasti suurella lavalla seuraavan vajaan tunnin ajan, kuten parhaaksi näki. Yhtyeen edellinen albumi Sünde pilkkoi jäät sen verran pieneksi murskaksi, että fürstenfeldbruckilaisten keikka kuului ensimmäisen päivän ehdottomiin tapauksiin, vaikka taivaalta vähän wasseria siis tihuuttikin.

Isolle osalle yleisöä Eisbrecher oli selvästi eräs päivän suurimmista ja kuumimmista nimistä, mikä näkyi mahtava yleisömenestyksenä (jo sateen aikana), sekä äänenä joka kansasta irtosi. Vokalisti Alexx Wesselskyn ei tarvinnutkaan tehdä paljoa, kun joukot olivat jo valmiit seuraamaan miestä vaikka helvettiin ja takaisin. Asiaa auttoi luonnollisesti myös sateen loppuminen kolmannen kappaleen kohdilla.

Alkumöyhennys suoritettiin tuoreen kiekon Kann denn Liebe Sünde Sein? siivulla ja toiseksi uusimman albumin, Antikörperin, nimibiiisillä. Wesselsky itsekin näytti hämmentyvän hetkellisesti valtaisasta suosiosta, joka lähenteli paikoin maniaa. Nopeasti etenevät Heilig ja 1000 Flammen upposivat kuin Urho perämeren jäihin, mutta todellinen jättipotti irtosi vasta This Is Deutsch siivulla, jota varten Wesselsky vaihtoi hieman asustetta. Sulalla ryyditetty alppihattu sekä punainen perinneliivi olivat ne kaksi pistettä ü:n päälle ja illan ensimmäinen suurvoittaja oli selvillä. Orkesteri ansaitsee kiitokset myös optimaalisesta äänenmäärästä, minkä ansiosta kappaleet toimivat paikoin jopa levyversioita paremmin.

Claus Larsen perusti Leæther Stripin 21 vuotta sitten, eikä tanskalaisen herran aivoituksia ole ollut aina helppoa ymmärtää. Sinfonista elektroa työstävää yhden miehen bändiä ei ole myöskään nähty usein estradeilla, mutta loppuvuodesta 2008 Larsen ilmoitti esiintyvänsä muutaman kerran seuraavana kesänä. Eräs näistä onnekkaista tapahtumista sattui olemaan Amphi Festival, jonne aavistuksen verran kontrollifriikahtava Larsen saapui suuresti arvostettuna vieraana.

Leæther Strip osoittautuikin todelliseksi yleisömagneetiksi ja monet vanhemman polven elektro-diggarit näyttivät saavuttavan seitsemännen taivaan Larsenin yhden miehen shown ansiosta. Takuuvarma oldschool mätke ei ehkä osunut aivan allekirjoittaneen tonttiin, mutta kuten usein on tullut todettua – suuri yleisö äänestää jaloillaan, ja nyt nuo jalat hyppivät, pomppivat sekä ottivat tanssiaskeleita Larsenin määräämässä tahdissa.

Berliiniläinen aggrotech voi paksusti, mikäli Agonoizen esimerkkiä on uskominen. Halliin sijoitettu yhtye osui tosin aikataulullisesti Covenantin kanssa samaan kohtaan siten, että yli puolet tunnin mittaisen setin lopusta jäi naapureiden alle. Tästä huolimatta halli oli ääriään myöten täynnä alusta loppuun saakka ja nähdyn perusteella orkesteri olisi voinut esiintyä mainiosti vaikka isolla estradilla.

Keikka alkoi näyttävästi, kun vokalisti Chris L talutettiin lavalle. Herran kädet olivat sidottuina selän taakse ja pää oli peitetty valkoisella hupulla. Pian artisti vapautettiin seremoniallisesti ja aggrotechin äärellä vietetty tunti saattoi alkaa. Herra L riehui lavalla kuin riivattu, eivätkä Mike Johnson ja Oliver Senger jääneet koneidensa ääressä piiruakaan jälkeen.

Miltei pimeässä hallissa strobot hakkasivat loputtomasti välkettä seinille, kaasunaamaritiheys näytti saavuttavan yleisön seassa huippunsa ja muutenkin menosta syntyi vahvoja mielleyhtymiä Blade elokuvaan. Vain katosta roiskuva verikylpy puuttui. Omanlaisensa huippu saavutettiin kun trio esitti näkemyksensä Beastie Boysin Fight For Your Right To Party siivusta. Ilman kertosäettä kappaletta olisi tuskin tunnistanut.

Tunnin mittaisen tehokuurin aikana harmaat pilvet olivat hajonneet taivaalta ja ulos hallista purkautuva yleisömassa räpytteli lämpimässä auringonpaisteessa silmiään lähes tyystin sokaistuneena. Aurinko oli saapunut ja juhlien nuotti muuttui samalla rahdun rennommaksi. Alueen joen puoleisella laidalla sijaitseva suuri beach bar oli tähän mennessä saanut aurinkotuoleineen olla suhteellisen rauhassa, mutta nyt massat löysivät myös Kölnin upeat keinohiekkarannat sekä lepotuolit. Ennen rannalla piipahtamista päätin kuitenkin poiketa päälavan puolella katsomassa, miten asiat siellä suunnalla etenivät.

Covenant on julkaisemassa piakkoin live-albumia, jonka nimi kuuleman mukaan tulee olemaan Modern Ruin. Tarkka ilmestymispäivä on tätä kirjoitettaessa yhä epäselvä, mutta mitä sitä live-kiekkoa odottelemaan, kun orkesterin esiintymisistäkin voi nauttia. Helsingborgilaiset olivat illan toiseksi viimeinen akti isolla lavalla ja reilun tunnin mittainen soittoaika oli tässä vaiheessa jo puolessa.

Tyylikkään vaaleisiin pukuihin sonnustautuneet vokalisti Eskil Simonsson ja kosketinsoittaja/konevastaava Joakim Montelius olivat kuin toisesta maailmasta verrattuna Agonoizen järjestämään cyberpunk teollisuushelvettiin. Covenantin uusin jäsen Daniel Myer oli vuorostaan sonnustautunut tummaan pukuun, joten tyylikkyydessä svedut vetivät ainakin eräänlaisen selätysvoiton isännistä. Auringonpaisteessa suloiset pop-sävelmät soljuivat mukavasti ja skandinaavinen soundisurffailu näytti ilahduttavan myös suurta yleisöä, joka oli kuin yhtä hymyilevää ja tanssivaa massaa. Onneksi rantabaarissa meno ei ollut ihan noin softia.

Fields Of The Nephilim on viimeisen kahdenkymmenenviiden vuoden aikana kirjoittanut goottirockin historiaan nipun merkittäviä lukuja. Niistä kauaskantoisin lienee debyyttialbumi Dawnrazor, joka on vuosien saatossa kasvanut koko genren virstanpylvääksi. Carl McCoyn despoottisesti hallinnoima ryhmä kaventui hiljattain jäsenen verran, kun pitkäaikainen tukimies John ”Capachino” Carter erosi yhtyeestä vähin elein.

Festivaalien pääesiintyjäksi nostettu Fields Of The Nephilm avasi settinsä tuttuun tapaan Shroud (Exordium) instrumentaalilla, jonka päätteeksi maestro McCoy asteli estradille. Tutun stetson-miehen näkeminen sai aikaiseksi melkoisen huutomyrskyn, joka irrotti yleensä vakavalta McCoylta jopa hymynkaltaisen. Vajaan puolentoista tunnin mittainen setti kulki tästä eteenpäin kuin raiteilla. Raivoisa versio klassisesta Trees Come Down siivusta ja jo liki legendaarinen Preacher Man ovat sellaisia goottirockin helmiä, joita syntyy vain muutama vuosikymmenessä. Savukone tuntui villiintyneen täysin ja usein estradilta ei erottanut kuin muutamia ihmisen kaltaisia hahmoja, mutta savuseinä-elementtikin sopi yhtyeen tyyliin.

Kolme varttia myöhemmin kirosin aikataulun laatijat alimpaan helvettiin, sillä päivän kaksi suurinta nimeä oli asetettu ikävästi osin päällekkäin. Niinpä Fields Of The Nephilimin pölyiset cowboyt jäivät esiintymään laskevan auringon kultaiseen hohteeseen ja oli aika siirtyä hallin puolelle katsastamaan Laibachin livekunto. Yllätys olikin melkoinen kun selvisi, että jo mm. klassikoksi kohonneen WAT pitkäsoiton julkaissut yhtye esiintyisi vasta Fields Of The Nephilimin jälkeen. Siispä lisää kirosanoja ja takaisin samaa tietä.

Onni onnettomuudessa oli tietysti se, että nyt saatoin nähdä koko Nephilimin keikan. Kuin palkintona ”järkiin tulemisesta” yhtye sivalsi seuraavaksi ilmoille Moonchildin ja kaikki oli jälleen kunnossa. Tunnelma tiheni alati ja auringon viime säteiden kajossa ilta sai maagisia vivahteita. Encorena kuultiin kymmenen minuutin mittainen Last Exit For The Lost, jonka jälkeen paketti oli kasassa.

Pienen tiedustelun jälkeen selvisi, että Laibach tulisi esiintymään teatterin puolella ”jossain vaiheessa”, sillä koko iso halli oli laitettu käyttökieltoon, koska katosta oli tippunut muutaman neliömetrin mittainen pala pinnoitetta alas (kukaan ei onneksi loukkaantunut tilanteessa). Pienen tuumailun jälkeen allekirjoittanut päätti kuitenkin poistua, myöhemmin sain kuulla että teatterin edessä olisi saanut seisoskella vielä melkoisen tovin, sillä Laibach pääsi aloittamaan osuutensa kaksi ja puoli tuntia suunniteltua myöhemmin. Ne jotka tuon shown näkivät, saivat siis odotella pitkään, itseltäni bileet jäivät väliin sillä seuraava päivä painoi jo päälle.

Amphi Festivalin Sunnuntai

Teksti ja kuvat: Mika Roth