29.11.2003
Englantilainen Fields Of The Nephilim nousi lyhyessä ajassa Hertfordshiren synkiltä takapihoilta melodisen goottirockin kapealle huipulle. Vuonna 1984 kasattu yhtye oli julkaissut ennen tätä esikoislevyään vain yhden EP:n Burning The Fields, joka jäi suurelta yleisöltä miltei täysin huomaamatta. Seuraavien kahden vuoden aikana musiikillinen kehitystyö oli voimakasta, ja samalla saksofoninsoittaja vaihtui toiseen kitaristiin kun Peter Yates asettui Paul Wrightin seuraksi kuusikielisen varteen. Parivaljakon luoma uusi aavemainen kitarasoundi muodostuikin nopeasti merkittäväksi piirteeksi, erottaen Fields Of The Nephilimin tehokkaasti monista muista alan ryhmistä. Myös imago muuttui nopeassa tahdissa ja gootti/futuristi/runopoika-ryhmästä muovautui pian mystisemmän ja pölyisemmän ’synkkä ja hiljainen lännen-sankari saapuu hiekkamyrskystä saluunaan’ tyylinen viisikko, joka vaihtoi siistit mustat puvut stetsoneihin ja pölyisiin tummiin vaatteisiin. Tärkeä osa menestyksen reseptiä oli myös koko ajan kasvavalla television vaikutuksella, sillä yhtyeen maaliskuussa 1987 julkaiseman singlen Preacher Man visuaalisesti vahva video pohjusti tietä kaksi kuukautta myöhemmin julkaistavalle levylle.
Introna toimiva Ennio Morriconen The Harmonica Man avaa levyn hyytävällä tavallaan, pariminuuttisessa instrumentaalissa huuliharppu on saanut seurakseen säröisen kitaran, tunelman säilyessä silti Morriconemaisena. Ensimmäinen varsinainen kappale Slow Kill lyö sitten loputkin kortit saluunan suureen pelipöytään. Yatesin ja Wrightin runsas kitarointi kutoo ympärille melko Mission –tyyppisiä rakennelmia, ja mukana olevat akustiset mausteet vain vahvistavat tätä tuttuutta. Bändin keulahahmo, vokalisti Carl McCoy antaa perinteisen goottiäänensä vuodattaa synkkiä ja surullisia lyriikoitaan Sisters Of Mercy –koulukunnan oppien mukaisesti. Mikä tärkeintä McCoyn persoonallinen ja vahva ääni kestää erinomaisesti etenkin niissä vaativimmissa, todellista tulkintaa vaativissa kohdissa missä moni alan vokalisti munaa itsensä täydellisesti. Basisti Tony Pettit ja rumpali Nod Wright tekevät myös esimerkillistä yhteistyötä, joka etenkin hitaammissa ja rauhallisemmissa biiseissä nousee elintärkeäksi. Vastoin kuin monilla aikalaisilla, levyn soundit ovat hyvin orgaaniset ja syvät, tästä suurkiitos etenkin tuottaja Bill Buchananille.
Kolmantena soiva perinteinen goottijyrä Laura II, ja tätä seuraava timanttinen Preacher Man rikkovat kaikki laatukriteerit nousten goottirockin Hall Of Fameen. Volcane (Mr. Jealousy has returned) tiivistää aavistuksen hitaammalla temmollaan tunnelmaa, ja taustalla kuultavat etäiset koskettimet vain tehostavat helisevien puoliakustisten kitaroiden ja McCoyn tunnetta tihkuvan vokalisoinnin luomaa intiimiä tunnelmaa. Yli seitsenminuuttiseksi venyvä hidas Vet For The Insane laahustaa verkkaisesti alkuun hiljaisessa äänimaisemassaan, päättyen viimein outoon lasten lausumaan loruun – aavemaista. Secrets antaa taas vallan vauhdille ja reippaasti etenevästä biisistä on löydettävissä merkkejä itsensä Bauhausin suunnasta, kitarasoolo on soundeineen kaikkineen jo aika suoraa rock’n’rollia. Seuraavana soiva, muutamaa yksinkertaista elementtiään nerokkaasti pyörittelevä Dust nousee levyn ehdottomaan eliittiin, etenkin viimeisen minuutin aikana kun huippunopeus on saavutettu ja kylmät väreet laukkaavat pitkin selkää. Todella lyhyt Reanimator jatkaa pikakaistalla, mutta on lätyn ainoa raita joka ei hyvästä vauhdistaan huolimatta tunnu menevän juuri mihinkään.
Ensimmäinen levyn julkaisun jälkeinen single Power ottaa western-maailmasta kaiken mahdollisen irti, mutta ei tässä mistään ’jii-haa cowboys!’ -meiningistä silti ole kyse. Rullaava tempo yhdessä aivan rikollisen tarttuvan riffin kanssa tekevät nopeasti selvää jälkeä vastarinnasta, tällä raidalla bändi myös soittaa kaikkein parhaimmin yhteen. Myös Power singlen b-puolelta löytyvä The Tower jatkaa loppupuolen aivan käsittämättömän vahvaa vaihetta. Nyt uutena mausteena esiintyvä helisevä, nähtävästi koskettimilla tehty yksinkertaisen ovela koukku, sekä saksofoni antavat tarttuvalle sävellykselle vielä lisävauhtia. Vuoroin nopeasti ja hitaasti etenevä kappale tuntuu saavan myös bändistä irti 110 prosenttia, ja etenkin McCoy tuntuu tunkevan ulos kaiuttimista. Nimikappale Dawnrazor joka on samalla levyn pisin raita nousee jo muutenkin vahvan biisinipun yhdeksi kirkkaimmista timanteista. Hitaan massiivisesti etenevä teos sulkee kaikki aiemmin kuullut elementit itseensä, muodostuen pienoiskuvaksi koko levystä. Helisevät monitasoiset kitarat, rumpujen ja basson saumaton yhteistyö ja McCoyn aavemainen vahva ääni muodostavat elävän, hengittävän kokonaisuuden. Nähtävästi jotta päätös olisi hieman kevyempi on reipas The Sequel valittu viimeiseksi kappaleeksi, ja mukavan pikkunätti lopetus se onkin.
Fields Of The Nephilim loi tällä levyllä jotain mitä tulevina vuosina lainattiin surutta oikealta ja vasemmalta. Bändin elävä soundi oli kuin viileä tuulahdus keskellä hellettä, sillä tuohon aikaan tuottaminen oli muuttunut melko yleisesti ylituottamiseksi. Dawnrazorin likaiset ja orgaaniset soundit olivatkin varmaan tietyssä mielessä vastareaktio stadiongoottirockin kliiniselle ja kylmälle rumpukone-säksätykselle. Yhtye teki tämän jälkeen vielä monia hyviä levyjä, mutta Dawnrazorilla se kaiversi nimensä pysyvästi goottirockin historiankirjoihin. Jos hyllyssänne ei ole ainuttakaan Fields Of The Nephilimin levyä olisi hyvä aloittaa vaikka tästä klassikosta, jota ajan hammas ei ole vieläkään heikentänyt.
Mika Roth
Kuvat: Dietrich Dettmann ja Zelt
