Ämyrock 2009

Jo 35. kertaa vietetty Hämeenlinnan kesän rock-musiikillinen huipennus, leppoinen ilmaisfestivaali Ämyrock, täytti jälleen Kaupunginpuiston kentän ja sen laidat. Tänä vuonna lainsäädäntöuudistus pakotti järjestäjän viimein rakentamaan oikean aidan (tosin muovisen sellaisen) jakamaan festarialue ja sen laitojen ulkopuolelle jäänyt ”Villilänsi”. Leppoisan ryypiskelyn ja hengaamisen pesäpaikaksi muodostunut laita-alue on se paikka, missä se todellinen festaritunnelma nousee ja missä osa porukasta hengaa suurimman osan puolestapäivästä iltaseen kestävän tapahtuman ajasta. Niinpä ei ollut ihme että turhankin nipottava ”tästä vaan sisään” –järkkärimeininki kuumensi hieman tunteita. Ämyn leppoisuus karisi huolestuttavasti. Toki ymmärrän järjestysvelvoitteet, mutta turha nipottaminen ja kaksinaismoralismi alkoholipolitiikan suhteen syö festivaalin tunnelman. Joka tapauksessa jengi on siellä kännissä katsomassa suosikkejaan and thats it…

Edellisvuotena harmittanut ruokakojujen vähyys oli paikattu tänä vuonna, hyvä hyvä! Samoin juhlavuoden kunniaksi artistikattaus oli makoisa – suomalaisen rockmusiikin vaihtoehtoisemman joukon huippunimiä oli joukossa useampia. Suurimman yleisönsuosion vetivät elektronisen ja orgaanisen tanssipopin välimaastossa kaartava Regina sekä luonnollisesti todellinen Ämy-ikoni Kari Peitsamo - mies, kitara, laulu ja vuodesta toiseen pulppuavat odottamattomat rutiinit, kuten festivaalin hieno ohjelmalehtinen asian osuvasti tiivisti.

Näiden ohella odotettuja esiintyjiä olivat aina tiukan tanssiboogien nostattava nytke-rokkiblues-biitti-viisikko Black Audio, kotimaisen hardcoren ehdottomiin ykkösnimiin lukeutuva Hero Dishonest sekä särövallin kotimainen ykköstulokas Murmansk. Kaikkiaan yhdeksän eri esiintyjän joukossa ei ollut oikeastaan yhtään tylsää tai huonoa esitystä, mikä kertoo jo paljon järjestäjien oivallisesta näkemyksestä, millaisia bändejä Ämyyn ylipäätään kannattaa ottaa. Etukäteen hiukan pohdituttanut soittojärjestys palveli myös lopulta hyvin tarkoitusta.

Homman aloitti heti puolenpäivän jälkeen paikallinen naisvetoinen nelikko Crayon. Jonkin sortin tummempaa särörokitusta (alternative?) soittava yhtye oli se uusi paikallinen nuori nousija, tai itse asiassa ensimmäinen niistä. Räimivä soitto toimi ihan kelvollisesti ja myös laulussa oli potkua, vaikka duunia tarvitsee toki vielä tehdä. Mitään kauhean erikoista tai erityisen omalaatuista bändi ei Ämyn keikallaan tarjoillut, muttei myöskään vetänyt liikaa riman alta tai suoraan sen läpi rymistellen.

Silti vaihto Peitsamon kokemukseen oli melkoisen jyrkkä. Crayonkin onnistui olemaan kohtuullisen välitön, vaikka selvästi jännitti, mutta Karin perinteinen rupattelu ja arkinen yleisön soittotoiveiden täyttäminen on kyllä omaa luokkaansa. Muutamia harvinaisempia toiveralleja seurasi edesmenneelle kollegalle Michael Jacksonille omistettu, Peitsamo-englannilla töksäytelty laina Stand By Me. Kauppaopiston naisten ja Vedestä nousee kasvin kaltaiset tuotannon kulmakivet kuultiin tottakai myös, samoin kuin kymmenen vuotta sitten tehty Ämyn oma juhlabiisi, sopivasti nykypäivään siirrettynä.

Syystä tai toisesta ohjelma alkoi olla myöhässä jo ennen Peitsamon lavalle nousua, joten alkupäivä mentiin hiukan jälkijunassa. Turengin lahja suomalaiselle hiphop-taivaalle, Laiska Leppone nousi lavalle yhdessä Olavi Punasilmän, Poikkeuksen ja congoja soittaneen Ilmon kanssa. Pistä pyörimään, DJ Viilee tarkoitti tässä tapauksessa sitä että lavamiksaaja pisti seuraavan taustan soimaan. Lepposen ja kumppanien anti oli nimen mukaisesti leppoista ja suurimman osan aikaan ihan viihdyttävää. Vialla esimerkiksi toimi hyvin. Toisaalta taas liian uskollisesti California Lovea lainannut Hämpton City laski hiukan käyrää. Ihan hauskaa seurattavaa paikallisen räpäytyskaartin suoritus joka tapauksessa oli.

Jo hiukan suuremman piirin suosikiksi ehtinyt Laineen Kasperi souti puolestaan tummempien vesien keskellä yhdessä konevelho PL:n kanssa. Jotain ongelmaa koneiden kanssa oli, joka aiheutti hiukan väkinäisyyttä biisinvaihtoihin. Muuten Kasperi toteutteli rennosti biisilistaa hiukan tilanteen mukaan. Parhaimmillaan Kasperin tummasyinen flow vie mukanaan myös ulkotiloissa ja pikkuhiljaa vesisateeksi vaihtunut säätila sopi tylyyn maisemaan ainakin tunnelman puolesta oikein hyvin. Hetkittäin taas sarkasmi puuduttaa. Ämyn keikka venähti sen verran pitkäksi keskellä vesisadetta ja hiukan harvaa fanijoukkoa että ihan paras Laineen Kasperi-fiilis ei enää loppukeikasta irronnut.

Suvi Koivu sai bändeineen sateen loppumaan, mikä oli vain oikeus ja kohtuus. Nelihenkisen yhtyeen laajakaarinen kitarapop kaikui komeasti Kaupunginpuiston kentälle ja Suvin laulua on ilo kuunnella. Tiedä sitten onko se se Aallon Villen kitarointi vai mikä, mutta edelleen bändi kuulostaa oman korviini aika paljon miehen toiselta bändiltä Ultramariinilta – ainakin kuulaus ja melodisuus tallaavat samoja maisemia. Konsta Pokkisen rumpaloinnin ja Olli Sillanpään bassoilun täydentämä kokonaisuus kuulostaa soundillisesti hyvin valmiilta ja ammattimaiselta, biisikynään kaipaisin vielä hiukkasen terävyyttä ennen kuin vilkkumaat, tervomaat, irinat ja muut saavat Suvista todellisen haastajan. Hyvällä tiellä toki jo ollaan.

Yksi toivotuimpia viime vuosien Ämy-esiintyjiä oli illan kepeimmän tanssiaskelen tarjoillut Regina, joka täyttikin sateenjälkeisen kentän kohtuullisesti. Vaikka Reginaa voisikin pitää eniten klubimusiikkina kuulaine melodioineen ja sähköisine sykkeineen, toimi se Ämyssä myös ulkotiloissa todella hyvin. Siirtyminen kohti hiukan orgaanisempaa ja monivärisempää soundia on tuottanut yhtyeelle melkoisia soundcheckillisiä säätöjä – kaikilla viime aikoina näkemilläni yhtyeen keikoilla aloittaminen on yskähdellyt. Onneksi kolmikolla alkaa jo olla rutiinia sen verran että itse keikka rullasi sujuvasti. Katso maisemaa ja Saanko jäädä yöksi?-kappaleiden hitikkyys pistää tanssijalat oivasti liikkeelle ja Iisa Pykärin kujeileva laulu viehättää vuosi vuodelta paremmin silloin kun paletti on muuten kasassa.

Kun ne tanssijalat oli hyvin kerran lämmitetty, niin Black Audiolla oli helppo työ viedä hurmiota eteenpäin. Headless Rooster Got No Chicken, Kalashnikov, Elbow Out, Evil Wheels ja Ball Of Lightning pistelivät väkeä hikeen, Pirisen Villen letkujalkaisuus täydentyi hauskasti kulmikkaalla robotiikalla ja Blaudion bändin jätkien rempsakka elektronis-mausteinen zztopboogie toimi kuin häkä. Vuosien saatossa yhtyeelle on muokkaantunut live-muodossa oivallisesti tyrmäävä rullaava soundi sen elektronisemman huudatuksen ja kantreimman tunnelmoinnin puolivälistä. Ja mikäs sitä kavereille on eräällä bändin kotikentistä soitella – keikan huipennuksena Ville kävi loikkaamassa yhtyeen pitkäaikaisen ystävän Vekan Ilkan kaulaan yleisön joukossa.

Riehakkuus-asteikko nousi sitten lopulliseen finaaliin Hero Dishonestin myötä. Hardcore-herrat saivat aikaan pienehkön, mutta sitäkin innokkaammaan parinkymmenen ihmisen pitin raivokkaalla paahdollaan. Kuulostaa aika tavalliselta hardcore-orkesterille, mutta Herossa on yksi piirre joka turhan monelta muulta puuttuu. Erittäin taitavan ja kipakan soiton ohessa touhua leimaa hymyä nostattava ilkikurisuus eikä kukaan yleisössä ainakaan miksauskopille asti näyttänyt nyrpeää naamaa vaan joko hyppivät hulluna hymy naamassa tai virnuilivat hyväksyvästi bändin toikkaroinnille.

Hero Dishonest ei silti ole mikään ”kiltti” tai ”hyvä” orkesteri vaan tälläkin keikalla peräänkuulutti rockin pahuutta ja kapinaa. ”Vittu tääl on tutti lavalla! Mikä helvetin rokkifestari kun on tutti lavalla! VITUN TUTTI!”, totesi yhtyeen ärjyvastaava löytäessään mainitun esineen lavalta. Toki tätä pahuuttakin heiteltiin hiukan kieli poskessa, eli alaikäisetkin uskaltaa päästää kunnolla pomppimaan ilman että mamma huolestuu… hehheh.

Illan päätösakti Murmansk sai toisaalta epäkiitollisen tehtävän ”jäähdytellä” edellisten pomppuaktien jäljiltä soittoaikaan, jolloin osa poistuu karkeloista kokonaan ja osa suuntaa jo jatkoklubin parhaita paikkoja varaamaan. Eipä silti, helsinkiläisnelikon bassovetoinen, tumman säröisesti maalaava kolea kitaravalleilu toimi ulkotiloissa varsinkin loppukeikkaa kohden erittäin hyvin. Alussa kokonaisuus vielä hiukan haki itseään ja loppupuolellakin Lauran kantavaa laulua olisi voinut nostaa vieläkin enemmän pintaan. Nyt pieni mutta pippurinen neito kuului kunnolla vain karjuessaan, mikä osittain tappoi sitä karjunnan kantavuuden parasta tehoa. Toki laulaessaan hyvin vaaniskele tulkinta lyö enemmän kättä instrumenttien kanssa kuin leijuu siellä niiden päällä, mutta siinä kohtaa miksausta ehkä kannattaa silti vielä hieman miettiä.

Kaksi mainiota levyä julkaissut nelikko vakuuttaa etenkin soundinsa rauhallisella kasvattelulla ja tummalla kaarellaan. Lauran laulu on siihen päälle vielä ylimääräinen piste. Biisikynästäkin on löytynyt vielä keskimääräisen hyvyyden yläpuolelle yltäviä yksilöitä mutta vielä lisää sellaisia kaivataan, jotta yhtyeen suosio nousee tiettyä faniporukkaa laajemmalle. Eipä sitä väkeä nimittäin ihan hirveästi jäänyt enää Murmanskia kuulemaan. Toisaalta taas yleisestikin ottaen Ämyrockin kävijämäärä jäi aiempia vuosia pienemmäksi ja aidan takana pidetyt bileet eivät kovin monessa kohtaa siirtyneet lainkaan alueelle. Mikä on hiukan sääli. Varmasti väkimäärää verottivat myös samaan aikaan järjestetyt muut kekkerit, etunenässä Helsingin Tuska ja Pitkä Kuuma Kesä. Silti Ämyäkin tarvitaan edelleen.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo