Blackfield 2009 � sunnuntai

Sunnuntai aukeni kirkkaan aurinkoisena ja miltei helteisen�, joten lauantain sadekuurot tuntuivat t�ss� vaiheessa kaukaisilta asioilta. Edellisen p�iv�n tapaan k�yt�ss� oli vain yksi ainoa iso estradi, jolla esiintyi yhteens� kymmenen b�ndi�, mutta tiukka aikataulu piti kutinsa nytkin, vaikka kalsa sades�� asetti loppup�iv�st� pieni� haasteita j�rjest�jille.

Cyberpunkin ihmeellisi� maailmoja menev�ll� elektrorockillaan skannaileva italialainen Dope Stars Inc. sai kunnian avata festivaalien toisen p�iv�n. Roomalaiset julkaisivat juuri sopivasti kes�n korvalla Criminal Intents / Morning Star tupla-ep:n, eik� t�ss� viel� kaikki sill� hein�kuussa orkesterilta ilmestyy 21st Century Slave niminen pitk�soitto. Kaiken kukkuraksi b�ndi tipautti allekirjoittaneen leuan lattiaan kev�isell� Glorian keikallaan, joten vaikka kello ei paljoa n�ytt�nyt piti toisen p�iv�n avausakti ehdottomasti n�hd�. Siisp� ei muuta kuin yl�s, ulos ja Gelsenkirchenin amfiteatterille nauttimaan italialaisesta tyylikkyydest�, sek� muutamasta kunnon hittibiisist�.

Star Warsista tutulla Imperiumin marssilla k�ynnistynyt keikka oli vet�nyt amfiteatterille jo jonkin verran v�ke� ja naurettavan lyhyen, vain reilun puolen tunnin mittaisen setin aikana sit� virtasi paikan p��lle koko ajan lis��. Uutta materiaalia kuultiin ainakin kahden kappaleen verran, n�ist� etenkin loppupuolella soinut Digital World koukutti �rh�k�sti, joten odotukset tulevaa kiekkoa kohtaan vain kasvavat.

Italialaisten setti oli rakennettu tiukkojen menobiisien ymp�rille, eik� vauhti seisahtunut n�in hetkeksik��n. Ehk� yksi pieni heng�hdystauko olisikin ollut tarpeen, sill� v�ki ei jaksanut viel� t�ss� vaiheessa bilett�� t�ydell� vauhdilla puoltakaan tuntia yhteen menoon. Kappaleet kuten Bang Your Head, Infection 13, Beatcrusher ja Vyperpunk nousisivat mink� tahansa rock-b�ndin setiss� kohokohdiksi. Samoin Make A Star on niin tarttuva ja koukuttava biisi, ett� moni antaisi varmasti pienen omaisuuden sen melodiakulusta. Niinp� kun siivut riuhdottiin pieneen aikaikkunaan per�j�lkeen, oli tuloksena er��nlainen iskuhumala, jossa viimeiset pari kappaletta meniv�t jo v�h�n hukkaan. Joskus t�ydelliset kappaleet eiv�t vain tee t�ydellist� setti�.

Juhannuksena joulupukkia ei nappaa niin mik��n/kukaan, ainakin jos saksalaista Santa Hates You -orkesteria on uskominen. Antisymppiksen joulugubben taustalta l�ytyv�t Project Pitchforkin vokalisti Peter Spilles sek� italialainen Jinxy, joiden �kkiv��r�� industrial dark-elektroa on ryyditetty hyv�ll� m��r�ll� huumoria. Halloweenina 2007 ensimm�isen albuminsa julkaissut duo sai live-tilanteessa tukea viel� yhdelt� ekstra-kosketinsoittajalta, joka hoiti my�s osia vokaaleista.

Tied� sitten kuinka tosissaan vihaisa joulupukki on mahdettu luoda, mutta telaketju-elektro kelpasi ainakin niille yleis�n edustajille jotka halusivat tanssia lepop�iv�n ratoksi � ja heit� oli monta. Santa Hates Youn keikkaa on hiukan hankalaa kuvata, sill� l�hin mielikuva johtaa jonnekin Terminator elokuvien tehdaskohtausten loputtomaan venytykseen. Aivan kuin keskelle p�iv�� olisi manattu teollisuus-painajainen josta ei voi p��st� pois, eik� sielt� oikeastaan haluakaan paeta sill� painajaiset ovat niin ihania� Tied�tteh�n?

Ilke�n pukin paettua paikalta koettiin melkoinen vaihdos tunnelmissa, sill� kaiken kaatavista roboteista siirryttiin suoraan puunhalaajiin. Juhlat muuttuivat reilun puolen tunnin ajaksi folk-festivaaliksi, jossa soivat kauniit kielisoittimet ja kaiken maailman pillit, joita voi normaalisti ihastella museoissa. Keskiajan maailmoista innoituksensa hakeva folk-musiikki on nauttinut vankkaa suosiota Keski-Euroopassa jo vuosia. Faun kuuluu tuohon ep�m��r�isesti rajattuun suuntaukseen, jossa avainsanoja ovat useimmiten pakana, folk ja kansansoittimet. Poikkeuksellisen orkesterista tekee kuitenkin se seikka, ett� miltei koko rytmipuoli on hoidettu koneellisesti laptop-velho Niel Mitran toimesta.

T�m� koneiden ja keski-ajan liittym� saattaa �kkiselt��n vaikuttaa pakkoavioliitolta, mutta Faunin tapauksessa vastakohdat t�ydensiv�t toisiaan ja loivat eritt�in uniikin soundin. Kappaleissa suurimman roolin sai Sandra Elfleinin viulu ja Fiona R�ggebergin soittamat erilaiset puhaltimet sek� kielisoittimet. Neidot vastasivat my�s suuresta osasta vokaaleja yhdess� Oliver Sa Tyrin kanssa, joka niin ik��n soitti erilaisia akustisia kielisoittimia. Yhtyeen viides j�sen R�diger Maul osoittautui puolestaan joka sortin taitajaksi, herran hallitessa mm. rumpujen ja mit� erilaisimpien percussio-soitinten salat.

Kansantarinoista innoittuneet kauniit kappaleet toivat miellytt�v�� vaihtelua p�iv�n kokonaisuuteen ja vaikken v�ltt�m�tt� kuuntelisi kotioloissa Faunia, sopi orkesteri t�ydellisesti Blackfieldin iltap�iv�hetkeen. T�ss� vaiheessa my�s s��n jumalat hymyiliv�t juhlille ja auringon paahteessa helleluvut rikkoutuivat taatusti.

Heleist� ritariajoista loikattiin seuraavaksi jonnekin aivan muualle, kun saksalais-kreikkalainen synapop-duo Frozen Plasma levitti pehme�t ��nimattonsa Gelsenkirchenin betoniselle tantereelle. Iloinen elektro-pop h�mpp� toimikin kuin kunnon potku nivusiin romanttisten folk-fiilistelyiden per��n.

Kone- ja s�vellys-vastaava Vasi Vallis sek� vokalisti Felix Marc ovat tehneet yhdess� t�it� jo nelj�n vuoden ajan. Ty�n tuloksena on syntynyt pitk�soitto, kolme ep:t� sek� yksi sinkku. Siin� samalla kaksikko n�ytt�� valloittaneen ainakin puolet saksankielisest� Keski-Euroopasta, eik� se toinenkaan puoli taida pist�� en�� kauaa kampoihin. Ihan kelvolliseltahan tuo kuulosti omassa genress��n, mutta pitk��n ei allekirjoittanut jaksanut nauttia Frozen Plasman paremmasta maailmasta. T�ss� v�liss� olikin otollinen hetki tutustua myyntikojujen antimiin ja siihen �ber-iloinen poppailu oli kerrassaan oivallista taustamusiikkia.

Letzte Instanz sijoitetaan usein my�s ihanan ep�m��r�isen folk metal nimikkeen alle, jossa on tilaa laidasta laitaan. Letzte Instanzin johtava soitin ei kuitenkaan ole mik��n nyckelharpa vaan ihka oikea s�hk�kitara, jota dresdenil�isten musiikissa osataan my�s k�ytt��.

Helmikuun lopulla uuden albumin julkaissut yhtye ryyditti kappaleitaan s�hk�isell� sellolla sek� viululla, mik� t�ss� tapauksessa jopa toimi. Eksoottisemmat kielisoittimet eiv�t hautautuneet minnek��n massiivisten ��nivallien alle, tyyliin Eluveitie, vaan jokainen soittimista erottui kokonaisuudesta. Yhtye osoitti osaavansa my�s kaikki tarvittavat show-temput ja niinp� yleis�� huudatettiin, k�si� nostatettiin ja hauskaa pidettiin. Ovelin temppu oli eitt�m�tt� se, ett� amfiteatterin �permannolla� oleva yleis�nosa k��nnytettiin seisomaan muuta yleis�� vastaan ja n�in syntynyt �kuoro� sai laulaa yhden s�keist�n muulle yleis�lle. Sama tehtiin luonnollisesti my�s toisin p�in, terveen kilpailuvietin mukaisesti ja permanto selvisi voittajana. Todellista saksalaista tehokkuutta Letzte Instanzin keikassa heijasteli kuitenkin se, ett� b�ndi pystyi k�ym��n kaikki numerot l�pi nelj�ss�kymmeness� minuutissa. Eik� miss��n vaiheessa tuntunut olevan edes kiire, kyll� se saksalainen vaan osaa�

Englantilainen Chris Corner on mies IAMX yhtyeen takaa, itse asiassa IAMX on Cornerin er��nlainen alter ego, jonka kautta h�n saattaa purkaa problemaattista tunne-el�m��ns�, kuten herra on usein haastatteluissa todennut. Cornerin tyyliss� yhdistyv�t uniikilla tavalla Princen r��vit�n seksikkyys sek� Trent Reznorin vaaraa ja itsetuhoa uhkuva voima tavalla, jota on sangen vaikea selitt��. IAMX tihkuu tunteita jotka eiv�t tahdo pysy� kartalla, eik� b�ndin kolmas pitk�soitto Kingdom of Welcome Addiction ole juurikaan yksinkertaistanut tuota kuvaa, vaikka kyseess� on b�ndin selv�sti kaupallisin tuotos.

Siin� miss� monet p�iv�n yhtyeet olivat tarjonneet helppoja ratkaisuja, sek� hieman yksinkertaisempaa musiikkia haastoi IAMX puolestaan kuulijansa, eik� t�m� haaste saanut t�ysin varauksetonta vastakaikua. Corner yhtyeineen piti kuitenkin t�yden r�hin�n p��ll� alusta hamaan loppuun saakka ja v�hitellen orkesteri voitti itselleen yleis�metrej�. Livetilanteessa useat biisit olivat saaneet huomattavasti rosoisemman ja rockimman asun, samoin itse kappaleita oli sovitettu paikoin rohkeastikin uudestaan. V�lispiikkej� ei juuri kuultu, sill� usein yhden biisin loppu muuttui saumattomasti toisen aluksi, mik� osaltaan vahvisti taideteosmaista vaikutelmaa. T�m� ei ainakaan helpottanut yhtyeen materiaaliin tutustumista ja kuulijakunnan reaktiot vaihtelivat lis�ksi voimakkaasti sen mukaan, oliko kyseess� vauhdikkaampi menoraita vai iisimpi (ja hitaampi) siivu. Suoraviivaisemmat ja nopeammat numerot otettiin vastaan mukisematta, mutta kun vauhti hiipui ja monimutkaisuus kasvoi, tuntui kiinnostuskin herpaantuvan.

Kaksijakoisessa tilanteessa erityisesti koskettimista, toisesta kitarasta ja satunnaisesti my�s vokaaleista vastannut Janine Gezang pyrki erityisesti innostamaan kuulijoita. Yritys oli esimerkillist�, mutta tulokset j�iv�t kovin laihoiksi. Samoin yleis�n vastakaikua pyrki v�hemmiss� m��rin saamaan my�s kitaristi Dean Rosenzweig, sek� Corner itse, mutta herrojen ponnistelut j�iv�t huomattavasti vaisuimmiksi. Tom Marsh ei rumpujensa takana voinut puolestaan tehd� juuri muuta kuin takoa, ja sen herra tekikin � t�ydell� voimalla. Debyytilt� napattu Sailor potki alkukeikasta esimerkillisesti ja toiselta albumilta l�ytyv� Nightlife sai niin ik��n liikett� aikaiseksi, mutta vasta viimeisen� kuultu Kiss and Swallow mursi toden teolla yleis�n ylle ilmestyneen j�hmetystaian, joka piti suurinta osaa massasta vallassaan.

Allekirjoittaneen mielest� festivaalit saavuttivat IAMX:n keikassa er��nlaisen lakipisteens�. Upean latauksen ja tinkim�tt�m�n esiintymisen lis�ksi orkesteri soitti setin, josta ei j��nyt puuttumaan mit��n. Mukana olivat ne ilmeisimm�t hitit, muutama yll�tt�v� numero, sek� pari kappaletta joiden ainoa teht�v� oli vain sitoa setti� tyylillisesti yhteen, joko yhdist�m�ll� tai tahallisesti rikkomalla kuvaa. Kerrassaan erinomaista, suorastaan nerokasta sanoisin.

Termi EBM on lyhenne sanoista Electronic Bocy Music ja tuon suuntauksen, my�hemm�n aggrotechin sek� industrialin er�s suurimmista ja legendaarisimmista nimist� on belgialainen Suicide Commando. Johan Van Royn 23 vuotta itsevaltiaismaisesti luotsaama b�ndi valmistelee kaikessa rauhassa uutta albumia, joka ei tulle muuttamaan suuremmin orkesterin tuttua tyyli�.

Van Roy orkestereineen osoittautui hieman yll�tt�en my�s melkoiseksi yleis�n vetonaulaksi ja Suicide Commando olikin p�iv�n ensimm�inen akti, joka pystyi vet�m��n amfiteatterin t�yteen v�ke�. Eik� yleis� suinkaan seurannut passiivisena tapahtumia, vaan osoitti innostustaan kaikin mahdollisin tavoin. Avauksena kuultiin toistaiseksi viimeisimm�n studioalbumin nimibiisi Bind, Torture, Kill mink� j�lkeen tarjolla oli biisin nimen mukaista lyyrist� tarinaa vajaan tunnin ajan. V�lill� suurelle taustakankaalle heijastettiin my�s kuvastoa, joka verisyydess��n ja kaikessa groteskiudessaan koetteli jo rajoja.

Livetilanteessa Van Roylla oli tukenaan kahden kosketinsoittajan sek� rumpalin muodostama yhtye, joka toisti melko tarkasti levyill� kuullut versiot kappaleista. Uudemmasta materiaalista etenkin Love Breeds Suicide sek� toissa vuoden lopulla julkaistu Hate Me tuntuivat tippuvan otolliseen maaper��n. Keikka lopetettiin tyylille sopivasti Hellraiser kiskaisulla, jonka j�lkeen p�iv�n raatosavotta oli siin�. Tuhdeilla soundeilla ja mittavilla puitteilla p��stiin tiettyyn pisteeseen saakka, mutta lopulta Van Royn erinomaisuus oli se tekij�, joka nosti mestarin oppipoikien edelle � siisp� t�ydet pisteet Belgiaan.

Bristolista taipaleensa aloittanut englantilainen Mesh on valmistelemassa uutta albumia, jonka huhujen mukaan pit�isi muokata duon tyyli� aiempaa rosoisemmaksi sek� rockimmaksi. Samalla kyseess� on b�ndin ensimm�inen julkaisu Neil Taylorin l�hd�n j�lkeen, joten Meshin uusien tuulien haistelu oli jo ennakkoon mielenkiintoista. Saavathan Mark Hockings ja Richard Silverthorn nyt ilmaista itse��n aiempaa �vapaammin�. Orkesteri vitsaili jo itsekin venyneest� levytysaikataulustaan ja lupasi, ett� jonain p�iv�n� kiekko on viel� ostettavissa kaupoista. Sit� odotellessa yhtye tarjosi pari n�ytett� tulevalta albumiltaan ja mainioltahan tuo kuulosti, jopa paremmalta kuin suurin osa vanhasta materiaalista.

Parhaimmillaan Mesh osoitti jo olevansa melkoinen tekij�, mutta vastaavasti heikoimmillaan touhusta syntyi ik�v� �k�yh�n miehen Depece Mode� -fiilis. Lis�ksi yhtyeelt� ei yksinkertaisesti l�ytynyt riitt�v�sti ykk�sluokan materiaalia tunnin mittaiseen settiin, mink� johdosta keikalla koettiin muutama tunnelmallinen mahalasku. Livetilanteessa Hockings ja Silverthorn olivat saaneet vahvistuksekseen rumpalin sek� kosketinsoittajan, mik� toi soittoon ulottuvuutta, mutta Hockingsin karismattomuutta apujoukotkaan eiv�t pystyneet paikkaamaan.

Toisilta puuttuu karismaa, moista ongelmaa ei kuitenkaan ollut seuraavalla esiintyj�ll�. Er�s festivaalien odotetuimmista akteista oli eitt�m�tt� norjalainen Apoptygma Berzerk jonka alkuvuodesta julkaistu Rocket Science �pitk�soitto on vienyt ryhm�n ilmaisua yh� kohti rockimpaa maastoa. Pehme� synapop leijailu saikin j��d� taka-alalle, kun ryhm� valloitti vokalisti Stephen Grothin johdolla Gelsenkirchenin.

Vanhan koulukunnan synapoppareista uuden ajan stadionrokkareiksi viime vuosien aikana muuttuneet norjalaiset esittiv�t toki vanhoja hittej��n, kuten Kathy�s Song, Love Never Dies ja Non Stop Violence. N�ist� kaikki otettiin vastaan my�s riemuiten, mutta selv�sti yhtye nautti eniten uuden aikakautensa hiteist�. Cambodiaa soittaessaa b�ndi ja etenkin kosketinsoittaja Geir Bratland vaikutti suorastaan repe�v�n riemusta ja sama tarina toistui In This Togetherin kohdalla. Kitaristi Audun �Angel� Stengelkin innostui kulkemaan t�ss� kohdin rumputasanteen ymp�ri, eik� Grothillekaan n�ytt�nyt riitt�v�n lainkaan estradi. N�in norjalaiset johtivat massiivisella elektro pop-rockillaan yleis�� tunnin ajan, eik� p�iv�n suurimmasta sukseesta ollut en�� pienint�k��n ep�selvyytt�.

Illan ja festivaalien viimeiseksi esiintyj�ksi oli varattu Frankfurtin goottirockj�tti ASP, jonka suosio Keski-Euroopassa on j�ttim�inen. T�ss� vaiheessa Desibelin edustaja tuli kuitenkin siihen tulokseen, ett� festarit olivat mukavasti paketissa, eik� ylemm�s voinut en�� p��st�. Eli siin� se, ensi kes�� ja uusia juhannus-juhlia odotellessa.

Blackfieldin lauantai

Teksti ja kuvat: Mika Roth