Blackfield 2009 – sunnuntai

Sunnuntai aukeni kirkkaan aurinkoisena ja miltei helteisenä, joten lauantain sadekuurot tuntuivat tässä vaiheessa kaukaisilta asioilta. Edellisen päivän tapaan käytössä oli vain yksi ainoa iso estradi, jolla esiintyi yhteensä kymmenen bändiä, mutta tiukka aikataulu piti kutinsa nytkin, vaikka kalsa sadesää asetti loppupäivästä pieniä haasteita järjestäjille.

Cyberpunkin ihmeellisiä maailmoja menevällä elektrorockillaan skannaileva italialainen Dope Stars Inc. sai kunnian avata festivaalien toisen päivän. Roomalaiset julkaisivat juuri sopivasti kesän korvalla Criminal Intents / Morning Star tupla-ep:n, eikä tässä vielä kaikki sillä heinäkuussa orkesterilta ilmestyy 21st Century Slave niminen pitkäsoitto. Kaiken kukkuraksi bändi tipautti allekirjoittaneen leuan lattiaan keväisellä Glorian keikallaan, joten vaikka kello ei paljoa näyttänyt piti toisen päivän avausakti ehdottomasti nähdä. Siispä ei muuta kuin ylös, ulos ja Gelsenkirchenin amfiteatterille nauttimaan italialaisesta tyylikkyydestä, sekä muutamasta kunnon hittibiisistä.

Star Warsista tutulla Imperiumin marssilla käynnistynyt keikka oli vetänyt amfiteatterille jo jonkin verran väkeä ja naurettavan lyhyen, vain reilun puolen tunnin mittaisen setin aikana sitä virtasi paikan päälle koko ajan lisää. Uutta materiaalia kuultiin ainakin kahden kappaleen verran, näistä etenkin loppupuolella soinut Digital World koukutti ärhäkästi, joten odotukset tulevaa kiekkoa kohtaan vain kasvavat.

Italialaisten setti oli rakennettu tiukkojen menobiisien ympärille, eikä vauhti seisahtunut näin hetkeksikään. Ehkä yksi pieni hengähdystauko olisikin ollut tarpeen, sillä väki ei jaksanut vielä tässä vaiheessa bilettää täydellä vauhdilla puoltakaan tuntia yhteen menoon. Kappaleet kuten Bang Your Head, Infection 13, Beatcrusher ja Vyperpunk nousisivat minkä tahansa rock-bändin setissä kohokohdiksi. Samoin Make A Star on niin tarttuva ja koukuttava biisi, että moni antaisi varmasti pienen omaisuuden sen melodiakulusta. Niinpä kun siivut riuhdottiin pieneen aikaikkunaan peräjälkeen, oli tuloksena eräänlainen iskuhumala, jossa viimeiset pari kappaletta menivät jo vähän hukkaan. Joskus täydelliset kappaleet eivät vain tee täydellistä settiä.

Juhannuksena joulupukkia ei nappaa niin mikään/kukaan, ainakin jos saksalaista Santa Hates You -orkesteria on uskominen. Antisymppiksen joulugubben taustalta löytyvät Project Pitchforkin vokalisti Peter Spilles sekä italialainen Jinxy, joiden äkkiväärää industrial dark-elektroa on ryyditetty hyvällä määrällä huumoria. Halloweenina 2007 ensimmäisen albuminsa julkaissut duo sai live-tilanteessa tukea vielä yhdeltä ekstra-kosketinsoittajalta, joka hoiti myös osia vokaaleista.

Tiedä sitten kuinka tosissaan vihaisa joulupukki on mahdettu luoda, mutta telaketju-elektro kelpasi ainakin niille yleisön edustajille jotka halusivat tanssia lepopäivän ratoksi – ja heitä oli monta. Santa Hates Youn keikkaa on hiukan hankalaa kuvata, sillä lähin mielikuva johtaa jonnekin Terminator elokuvien tehdaskohtausten loputtomaan venytykseen. Aivan kuin keskelle päivää olisi manattu teollisuus-painajainen josta ei voi päästä pois, eikä sieltä oikeastaan haluakaan paeta sillä painajaiset ovat niin ihania… Tiedättehän?

Ilkeän pukin paettua paikalta koettiin melkoinen vaihdos tunnelmissa, sillä kaiken kaatavista roboteista siirryttiin suoraan puunhalaajiin. Juhlat muuttuivat reilun puolen tunnin ajaksi folk-festivaaliksi, jossa soivat kauniit kielisoittimet ja kaiken maailman pillit, joita voi normaalisti ihastella museoissa. Keskiajan maailmoista innoituksensa hakeva folk-musiikki on nauttinut vankkaa suosiota Keski-Euroopassa jo vuosia. Faun kuuluu tuohon epämääräisesti rajattuun suuntaukseen, jossa avainsanoja ovat useimmiten pakana, folk ja kansansoittimet. Poikkeuksellisen orkesterista tekee kuitenkin se seikka, että miltei koko rytmipuoli on hoidettu koneellisesti laptop-velho Niel Mitran toimesta.

Tämä koneiden ja keski-ajan liittymä saattaa äkkiseltään vaikuttaa pakkoavioliitolta, mutta Faunin tapauksessa vastakohdat täydensivät toisiaan ja loivat erittäin uniikin soundin. Kappaleissa suurimman roolin sai Sandra Elfleinin viulu ja Fiona Rüggebergin soittamat erilaiset puhaltimet sekä kielisoittimet. Neidot vastasivat myös suuresta osasta vokaaleja yhdessä Oliver Sa Tyrin kanssa, joka niin ikään soitti erilaisia akustisia kielisoittimia. Yhtyeen viides jäsen Rüdiger Maul osoittautui puolestaan joka sortin taitajaksi, herran hallitessa mm. rumpujen ja mitä erilaisimpien percussio-soitinten salat.

Kansantarinoista innoittuneet kauniit kappaleet toivat miellyttävää vaihtelua päivän kokonaisuuteen ja vaikken välttämättä kuuntelisi kotioloissa Faunia, sopi orkesteri täydellisesti Blackfieldin iltapäivähetkeen. Tässä vaiheessa myös sään jumalat hymyilivät juhlille ja auringon paahteessa helleluvut rikkoutuivat taatusti.

Heleistä ritariajoista loikattiin seuraavaksi jonnekin aivan muualle, kun saksalais-kreikkalainen synapop-duo Frozen Plasma levitti pehmeät äänimattonsa Gelsenkirchenin betoniselle tantereelle. Iloinen elektro-pop hömppä toimikin kuin kunnon potku nivusiin romanttisten folk-fiilistelyiden perään.

Kone- ja sävellys-vastaava Vasi Vallis sekä vokalisti Felix Marc ovat tehneet yhdessä töitä jo neljän vuoden ajan. Työn tuloksena on syntynyt pitkäsoitto, kolme ep:tä sekä yksi sinkku. Siinä samalla kaksikko näyttää valloittaneen ainakin puolet saksankielisestä Keski-Euroopasta, eikä se toinenkaan puoli taida pistää enää kauaa kampoihin. Ihan kelvolliseltahan tuo kuulosti omassa genressään, mutta pitkään ei allekirjoittanut jaksanut nauttia Frozen Plasman paremmasta maailmasta. Tässä välissä olikin otollinen hetki tutustua myyntikojujen antimiin ja siihen über-iloinen poppailu oli kerrassaan oivallista taustamusiikkia.

Letzte Instanz sijoitetaan usein myös ihanan epämääräisen folk metal nimikkeen alle, jossa on tilaa laidasta laitaan. Letzte Instanzin johtava soitin ei kuitenkaan ole mikään nyckelharpa vaan ihka oikea sähkökitara, jota dresdeniläisten musiikissa osataan myös käyttää.

Helmikuun lopulla uuden albumin julkaissut yhtye ryyditti kappaleitaan sähköisellä sellolla sekä viululla, mikä tässä tapauksessa jopa toimi. Eksoottisemmat kielisoittimet eivät hautautuneet minnekään massiivisten äänivallien alle, tyyliin Eluveitie, vaan jokainen soittimista erottui kokonaisuudesta. Yhtye osoitti osaavansa myös kaikki tarvittavat show-temput ja niinpä yleisöä huudatettiin, käsiä nostatettiin ja hauskaa pidettiin. Ovelin temppu oli eittämättä se, että amfiteatterin ”permannolla” oleva yleisönosa käännytettiin seisomaan muuta yleisöä vastaan ja näin syntynyt ”kuoro” sai laulaa yhden säkeistön muulle yleisölle. Sama tehtiin luonnollisesti myös toisin päin, terveen kilpailuvietin mukaisesti ja permanto selvisi voittajana. Todellista saksalaista tehokkuutta Letzte Instanzin keikassa heijasteli kuitenkin se, että bändi pystyi käymään kaikki numerot läpi neljässäkymmenessä minuutissa. Eikä missään vaiheessa tuntunut olevan edes kiire, kyllä se saksalainen vaan osaa…

Englantilainen Chris Corner on mies IAMX yhtyeen takaa, itse asiassa IAMX on Cornerin eräänlainen alter ego, jonka kautta hän saattaa purkaa problemaattista tunne-elämäänsä, kuten herra on usein haastatteluissa todennut. Cornerin tyylissä yhdistyvät uniikilla tavalla Princen räävitön seksikkyys sekä Trent Reznorin vaaraa ja itsetuhoa uhkuva voima tavalla, jota on sangen vaikea selittää. IAMX tihkuu tunteita jotka eivät tahdo pysyä kartalla, eikä bändin kolmas pitkäsoitto Kingdom of Welcome Addiction ole juurikaan yksinkertaistanut tuota kuvaa, vaikka kyseessä on bändin selvästi kaupallisin tuotos.

Siinä missä monet päivän yhtyeet olivat tarjonneet helppoja ratkaisuja, sekä hieman yksinkertaisempaa musiikkia haastoi IAMX puolestaan kuulijansa, eikä tämä haaste saanut täysin varauksetonta vastakaikua. Corner yhtyeineen piti kuitenkin täyden rähinän päällä alusta hamaan loppuun saakka ja vähitellen orkesteri voitti itselleen yleisömetrejä. Livetilanteessa useat biisit olivat saaneet huomattavasti rosoisemman ja rockimman asun, samoin itse kappaleita oli sovitettu paikoin rohkeastikin uudestaan. Välispiikkejä ei juuri kuultu, sillä usein yhden biisin loppu muuttui saumattomasti toisen aluksi, mikä osaltaan vahvisti taideteosmaista vaikutelmaa. Tämä ei ainakaan helpottanut yhtyeen materiaaliin tutustumista ja kuulijakunnan reaktiot vaihtelivat lisäksi voimakkaasti sen mukaan, oliko kyseessä vauhdikkaampi menoraita vai iisimpi (ja hitaampi) siivu. Suoraviivaisemmat ja nopeammat numerot otettiin vastaan mukisematta, mutta kun vauhti hiipui ja monimutkaisuus kasvoi, tuntui kiinnostuskin herpaantuvan.

Kaksijakoisessa tilanteessa erityisesti koskettimista, toisesta kitarasta ja satunnaisesti myös vokaaleista vastannut Janine Gezang pyrki erityisesti innostamaan kuulijoita. Yritys oli esimerkillistä, mutta tulokset jäivät kovin laihoiksi. Samoin yleisön vastakaikua pyrki vähemmissä määrin saamaan myös kitaristi Dean Rosenzweig, sekä Corner itse, mutta herrojen ponnistelut jäivät huomattavasti vaisuimmiksi. Tom Marsh ei rumpujensa takana voinut puolestaan tehdä juuri muuta kuin takoa, ja sen herra tekikin – täydellä voimalla. Debyytiltä napattu Sailor potki alkukeikasta esimerkillisesti ja toiselta albumilta löytyvä Nightlife sai niin ikään liikettä aikaiseksi, mutta vasta viimeisenä kuultu Kiss and Swallow mursi toden teolla yleisön ylle ilmestyneen jähmetystaian, joka piti suurinta osaa massasta vallassaan.

Allekirjoittaneen mielestä festivaalit saavuttivat IAMX:n keikassa eräänlaisen lakipisteensä. Upean latauksen ja tinkimättömän esiintymisen lisäksi orkesteri soitti setin, josta ei jäänyt puuttumaan mitään. Mukana olivat ne ilmeisimmät hitit, muutama yllättävä numero, sekä pari kappaletta joiden ainoa tehtävä oli vain sitoa settiä tyylillisesti yhteen, joko yhdistämällä tai tahallisesti rikkomalla kuvaa. Kerrassaan erinomaista, suorastaan nerokasta sanoisin.

Termi EBM on lyhenne sanoista Electronic Bocy Music ja tuon suuntauksen, myöhemmän aggrotechin sekä industrialin eräs suurimmista ja legendaarisimmista nimistä on belgialainen Suicide Commando. Johan Van Royn 23 vuotta itsevaltiaismaisesti luotsaama bändi valmistelee kaikessa rauhassa uutta albumia, joka ei tulle muuttamaan suuremmin orkesterin tuttua tyyliä.

Van Roy orkestereineen osoittautui hieman yllättäen myös melkoiseksi yleisön vetonaulaksi ja Suicide Commando olikin päivän ensimmäinen akti, joka pystyi vetämään amfiteatterin täyteen väkeä. Eikä yleisö suinkaan seurannut passiivisena tapahtumia, vaan osoitti innostustaan kaikin mahdollisin tavoin. Avauksena kuultiin toistaiseksi viimeisimmän studioalbumin nimibiisi Bind, Torture, Kill minkä jälkeen tarjolla oli biisin nimen mukaista lyyristä tarinaa vajaan tunnin ajan. Välillä suurelle taustakankaalle heijastettiin myös kuvastoa, joka verisyydessään ja kaikessa groteskiudessaan koetteli jo rajoja.

Livetilanteessa Van Roylla oli tukenaan kahden kosketinsoittajan sekä rumpalin muodostama yhtye, joka toisti melko tarkasti levyillä kuullut versiot kappaleista. Uudemmasta materiaalista etenkin Love Breeds Suicide sekä toissa vuoden lopulla julkaistu Hate Me tuntuivat tippuvan otolliseen maaperään. Keikka lopetettiin tyylille sopivasti Hellraiser kiskaisulla, jonka jälkeen päivän raatosavotta oli siinä. Tuhdeilla soundeilla ja mittavilla puitteilla päästiin tiettyyn pisteeseen saakka, mutta lopulta Van Royn erinomaisuus oli se tekijä, joka nosti mestarin oppipoikien edelle – siispä täydet pisteet Belgiaan.

Bristolista taipaleensa aloittanut englantilainen Mesh on valmistelemassa uutta albumia, jonka huhujen mukaan pitäisi muokata duon tyyliä aiempaa rosoisemmaksi sekä rockimmaksi. Samalla kyseessä on bändin ensimmäinen julkaisu Neil Taylorin lähdön jälkeen, joten Meshin uusien tuulien haistelu oli jo ennakkoon mielenkiintoista. Saavathan Mark Hockings ja Richard Silverthorn nyt ilmaista itseään aiempaa ”vapaammin”. Orkesteri vitsaili jo itsekin venyneestä levytysaikataulustaan ja lupasi, että jonain päivänä kiekko on vielä ostettavissa kaupoista. Sitä odotellessa yhtye tarjosi pari näytettä tulevalta albumiltaan ja mainioltahan tuo kuulosti, jopa paremmalta kuin suurin osa vanhasta materiaalista.

Parhaimmillaan Mesh osoitti jo olevansa melkoinen tekijä, mutta vastaavasti heikoimmillaan touhusta syntyi ikävä ”köyhän miehen Depece Mode” -fiilis. Lisäksi yhtyeeltä ei yksinkertaisesti löytynyt riittävästi ykkösluokan materiaalia tunnin mittaiseen settiin, minkä johdosta keikalla koettiin muutama tunnelmallinen mahalasku. Livetilanteessa Hockings ja Silverthorn olivat saaneet vahvistuksekseen rumpalin sekä kosketinsoittajan, mikä toi soittoon ulottuvuutta, mutta Hockingsin karismattomuutta apujoukotkaan eivät pystyneet paikkaamaan.

Toisilta puuttuu karismaa, moista ongelmaa ei kuitenkaan ollut seuraavalla esiintyjällä. Eräs festivaalien odotetuimmista akteista oli eittämättä norjalainen Apoptygma Berzerk jonka alkuvuodesta julkaistu Rocket Science –pitkäsoitto on vienyt ryhmän ilmaisua yhä kohti rockimpaa maastoa. Pehmeä synapop leijailu saikin jäädä taka-alalle, kun ryhmä valloitti vokalisti Stephen Grothin johdolla Gelsenkirchenin.

Vanhan koulukunnan synapoppareista uuden ajan stadionrokkareiksi viime vuosien aikana muuttuneet norjalaiset esittivät toki vanhoja hittejään, kuten Kathy´s Song, Love Never Dies ja Non Stop Violence. Näistä kaikki otettiin vastaan myös riemuiten, mutta selvästi yhtye nautti eniten uuden aikakautensa hiteistä. Cambodiaa soittaessaa bändi ja etenkin kosketinsoittaja Geir Bratland vaikutti suorastaan repeävän riemusta ja sama tarina toistui In This Togetherin kohdalla. Kitaristi Audun ”Angel” Stengelkin innostui kulkemaan tässä kohdin rumputasanteen ympäri, eikä Grothillekaan näyttänyt riittävän lainkaan estradi. Näin norjalaiset johtivat massiivisella elektro pop-rockillaan yleisöä tunnin ajan, eikä päivän suurimmasta sukseesta ollut enää pienintäkään epäselvyyttä.

Illan ja festivaalien viimeiseksi esiintyjäksi oli varattu Frankfurtin goottirockjätti ASP, jonka suosio Keski-Euroopassa on jättimäinen. Tässä vaiheessa Desibelin edustaja tuli kuitenkin siihen tulokseen, että festarit olivat mukavasti paketissa, eikä ylemmäs voinut enää päästä. Eli siinä se, ensi kesää ja uusia juhannus-juhlia odotellessa.

Blackfieldin lauantai

Teksti ja kuvat: Mika Roth