Trash Fest II - perjantai: Private Line, Stoneman (SWI), Dope Stars Inc. (ITA) jne.

Toista kertaa Suomessa järjestettävä Trash Fest esitteli kahden päivän aikana Mama Trash Promotionin yhtyeitä Suomesta, Ruotsista, Norjasta, Briteistä, Italiasta sekä Sveitsistä. Idea näin monikulttuurisesta tapahtumasta jossa mm. goottirock, industrial, electrorock ja punkrock kohtaavat on kunnianhimoinen, etenkin kun sisäfestivaalit ovat Suomessa edelleen enemmän tai vähemmän harvinaisuuksia. Edes vesitihkuinen perjantai-ilta ei kuitenkaan ollut pelottanut kaikkia kotiin ja Glorian edustalla kävikin jo melkoinen vipinä, kun allekirjoittanut saapui paikalle.

Illan avasi jo kahdeksalta englantilainen New Generation Superstars, mutta punkrockareiden keikka jäi tällä erää väliin, sillä ehdin paikalle hädin tuskin yhdeksäksi jolloin koitti jo ruotsalaisen Violent Divinen vuoro kavuta lavalle.

Tammikuun lopulla uuden In Harm´s Way albumin julkaissut ruotsalaisryhmä potkaisi keikkansa käyntiin vankalla rockauksella, osoittaen esimerkillään, että kunnon rock-keikka perustuu pitkälti riittävään jalkatyöhön. Violent Divinen musiikissa glamahtava rock, perinteinen kasari heavy sekä uudempi punkrock vaihtelivat keskenään valtaa aina kulloisestakin biisistä riippuen. Niinpä bändistä ei osannut oikein sanoa oliko se lintu vai kala. Kun mukaan paiskottiin parilla siivulla vielä selkeitä grunge ja goottirock -vaikutteita oli silliltä tuoksuva salaatti valmis.

Ruotsalaiset kärsivät settinsä alkupäässä heikoista soundeista, mutta keikan edistyessä ääniosasto loksahti hissukseen paikoilleen ja yleisöstäkin alkoi irtoamaan yhä enemmän ääntä. Kolmessa vartissa nelikko saavutti puolittaisen työvoiton, mutta se todellinen läpimurto kuulijoiden kollektiiviseen sydämeen jäi silti saavuttamatta.

Hatunnosto tästä länsinaapurin suuntaan, mutta seuraavan roudaustauon aikana kävi jo selväksi, mitä suuri osa yleisöstä illalta odotti ja keitä se oli saapunut katsomaan. Ei tarvittu kuin pieni vilahdus Victor Loven johtamasta italialaisesta Dope Stars Inc. orkesterista ja kansasta irtosi jo aivan eri tavalla ääntä, jopa kirkumista – ja tämä oli vasta alkua.

Introna toiminut Star Wars elokuvista tuttu The Imperial March, eli Darth Vaderin teema, sähköisti ilman ja seuraavan kolmen vartin ajan roomalaiset johtivat ja kuulijoita johdettiin. Ensimmäiseksi ässäksi nousi kolmen vuoden takaisen Gigahearts albumin terävämpää laitaa edustava Bang Your Head, johon oli sulautettu samalta kiekolta löytyvä Beatcrusher. Yleisön tavoin yhtye pisti itsensä tuleen 110 prosenttisesti ja Loven lisäksi etenkin kitaristi La Nuit tuntui suorastaan liekehtivän. Aina tyylikkäästi pukeutuva herra riehui lavalla, huusi ja vääntelehti niin, että jo moista katsoessa nousi hiki otsalle. Kosketin- ja kone-osastoa hoitava Ash Rexy pysyi sen sijaan taustalla ja Erotic Juliet yhtyeestä lainassa oleva konevastaava keskittyikin hoitamaan tonttinsa, joka ei ollut mikään vähäinen. Yhtyeessä ei ole lainkaan rumpalia, joten kaikki kolinat ovat koneistettuja ja myös koskettimet ovat monissa kappaleissa avainasemassa.

Dope Stars Inc. kärsi niinikään alussa rahdun hakusessa olevista soundeista, mutta ongelmat korjautuivat onneksi nopeasti. Puolessa välissä keikkaa nelikon oli tarkoitus pitää spiikin mukaan parin minuutin tauko, joka kuitenkin supistui vain puolen minuutin mittaiseksi piipahdukseksi estradin takana. Tämän jälkeen yhtyeellä oli, mikäli mahdollista, vielä tiukempi ote yleisöstään.

Italialaiset ovat piakkoin julkaisemassa uuden tupla ep:n, jolta kuultiin Gloriassa maistiaisena ainakin Morning Star niminen kipale. Vanha viisaus tietää, että kun on hauskaa niin aika lentää kuin siivillä ja nytkin loppu koitti aivan liian aikaisin. Keikan jälkimmäisellä puoliskolla basisti Darin Yevonde osoitti osaavansa ainakin kaksi sanaa suomea, ensimmäinen oli välispiikissä kuultu ”kiitos” ja toinen basson taakse teipattu v-sana, jota herra esitteli ylpeänä setin päättyessä. V-tyyli irroitti naurut ja lämmin kiitos vielä roomalaisille jotka tarjosivat – ainakin allekirjoittaneen mielestä – illan tiukimman setin. Dope Stars Inc.:in lopetettua osuutensa kansa katosi sankoin joukoin lavan läheisyydestä, tosin kaikkein fanaattisimmat fanit kirkuivat aina kun joku yhtyeen jäsenistä vilahti lavalla. Ja tämä tapahtui siis roudaustauolla.

Sveitsiläinen Stoneman ei sen sijaan saanut läheskään yhtä lämmintä vastaanottoa, vaikka olikin yhtye paikallaan. Jossain siellä death rockin ja tummemman goottimetallin epämääräisessä välimaastossa risteilevä retkue yritti silti kaikkensa ja tinkimätön suoritus yhdessä nappiin osuneen äänentason kanssa toi nelikolle lopulta vähintään torjuntavoiton.

Halki illan lavan takana ja sivuilla oleville kankaille oli heijastettu livekuvaa, jota väritettiin aina tilanteen mukaan eri tyyppisillä efekteillä, kuvapätkillä yms. Stonemanin kohdalla visuaalinen lisä saavutti huippunsa, kun bändin esiintymistä ryyditettiin pääosin mustavalkoisilla pätkillä vanhoista kauhu- ja film noir –elokuvista. Kuvasto tuki itse musiikkia ja asiansa osaava taho, kuka hän ikinä olikaan, osasi rytmittää kuvien ja musiikin virtaa erinomaisesti.

Soundiensa puolesta Stoneman oli ehdottomasti illan mustin, likaisin ja rouhein akti. Monessa kappaleessa avainasemaan nousi basistin ja rumpalin saumaton yhteistyö, joka toi kappaleisiin vastustamatonta rullaavuutta. Tähän päälle kun lisättiin vielä vokalisti Mikki Chixxin karhean käheä laulu ja Mr. Flyn raastava kitara, niin kasassa oli melkoinen keitos. Pääosa kappaleista esitettiin englanniksi, mutta silti kohokohdaksi nousi saksaksi esitetty Wer Ficken Will. Kuultiinpa soiton seassa jopa pieni pätkä Eric Claptonin klassista Cocaine kappaletta, tosin niin raskaasti mutiloituna, että tunnistaminen oli miltei mahdotonta.

Ensimmäisen päivän pääesiintyjäksi kiinnitetty kotimainen Private Line veti yleisöä puoleensa magneetin lailla ja eturivien paikat varattiin jo hyvissä ajoin fanaatikkojen toimesta. Helsinkiläisorkesterin tuotanto on jäänyt allekirjoittaneelle suht tuntemattomaksi niitä radiossa pyörineitä siivuja lukuunottamatta, mutta siitä huolimatta orkesteri pisti jalan naputtamaan tahtia lattiaan – ja nopeasti.

Orkesterin edellinen pitkäsoitto Evel Knievel Factor julkaistiin jo lähes kaksi ja puoli vuotta sitten, mutta kiekon noste ei näytä vieläkään haipuvan. Korkeaoktaaninen rock, johon voi tilanteesta ja biisistä riippuen liittää eteen joko glam, hard tai punk –sanan, tippui otolliseen maaperään heti ensitahdeista lähtien. Yleisö osasi biisien sanat ja Private Line paistatteli vokalisti Sammy etunenässä tässä lämmössä.

Äänekkäistä reaktioista päätellen bändi soitti juuri ne kappaleet, jotka sen odotettiinkin soittavan. Soundit olivat alusta lähtien kohdillaan, valomies oli hereillä ja taustakankaat toivat pakettiin oman lisänsä, joten keikkaa saattoi luonnehtia kaikin puolin menestykseksi. Orkesterilta on tulossa jossain vaiheessa uuttakin äänitettä, sillä setissä kuultiin nähtävästi myös uutta materiaalia. Koska ja mitä, siihen ilta ei antanut vielä vastausta.

Ensimmäinen ilta päättyi nousujohteisiin tunnelmiin ja odotukset seuraavaa iltaa kohtaan eivät ainakaan pienentyneet.

Trash Festin lauantai

Teksti ja kuvat: Mika Roth