Provinssirock 2009 – sunnuntai

Sateiseksi ennustetun, mutta kuitenkin aurinkoiseksi kääntyneen sunnuntain aloitusaika oli myrkkyä, kun kiinnostavaa katseltavaa ja kuunneltavaa oli sijoitettu jo kello kahteentoista. Haloo Helsinki! tuli tsekattua vain pikaisesti, mutta Saran keikka katsottiin tarkasti alusta loppuun. Tuttuun tapaan kertseihin mentiin kolmen kitaran voimalla, taustanauhapianot kaunistivat tunnelmaa ja Jorma lauloi omaperäisellä tyylillään, taidolla ja varmuudella. Saran biisimateriaalilla huonoa keikkaa tuskin voi edes saada aikaan, mutta shown aikana X-stagella vallitsi hieman aamuinen ja laimea tunnelma, niin lavalla kuin yleisössä ja kieltämättä taustanauhojen osuus oli paikoin jo häiritsevän suuri.

Callisto jatkoi fiilistelybändien kulkua Törnävän aamussa. Synkempää ja hitaammin rakentuvaa tunnelmaa nostattanut kuusikko onnistui musiikin mukaisen ilmapiirin luomisessa Saraa paremmin, esiintymisen ollessa tätä voimakkaampaa ja aidompaa. Junnaava äristely imi maailmoihinsa voimakkuudella, josta oli vaikea irroittautua. Suuri kiitos tästä kuuluu yhtyeen vokalistille, jonka ääni oli niin kliineissä kuin skriimeissäkin täydellisyyttä hipova, kun puhutaan tämän kaltaisesta musiikista. Mutta toden totta, kesken minä keikalta lähdin, Idols-tähtien perään.

Jokin helvetin journalistinen kunnianhimo sai minut lähtemään hyvältä keikalta pois. Ajattelin, että Anna Puu olisi tärkeämpi bändi raportin kiinnostavuuden kannalta, kuin mokoma suurelle yleisölle tuntematon mörkömusabändi. Turhaa touhua, sillä maalaistyttömäisesti pukeutunut Puustjärven Anna ei bändeineen ollut missään nimessä valmis festarikeikalle. Biisimateriaalissa ei riittänyt leveyttä tunnin settiin, ja paikkoja aukkoihin ommelleet cover-valinnat olivat turhan paljon bändin omaa linjaa myötäileviä sekä luonnollisesti myös monia omia biisejä parempia. Annan omaa esiintymistä vaivasi kokemattomuus, eikä taustabändillä ollut voimavaroja auttaa keulahahmoaan. Lyriikoista ainut mainittava plussa, sillä tarinamuotoinen kerronta sopii tällaiseen maanläheiseen popmusiikkiin mainiosti.

Ensimmäisillä rock-juhlillaan esiintynyt Vesa-Matti Loiri oli sopiva esiintyjä krapulaherkän mielentilan vallitessa. Viime syksyn konserttisalikiertueelta tutulla kokoonpanolla Olli Haavisto (pedal- ja lap-steel-kitarat), Hannu Pikkarainen (akustinen kitara) & Pekka Gröhn (koskettimet) esiintynyt Loiri esitti Ivalo-Inari-Kasari -albumitrilogialta tuttuja lauluja, joiden mukana yleisö eli kauttaaltaan liikuttuneessa tilassa. Muutamien festivaaliporsaiden koristamat “Naurava kulkuri“ -huudot eivät onnistuneet konsertin herkkyyttä särkemään, vaan albumeilta tutuin sovituksin kaikuivat niin Tästä asti aikaa, Hetken tie on kevyt sekä eniten tunteita virtaamaan laittanut Silmitön talvi. Suurena tulkitsijana tunnetun Loirin esiintyminen merkitsi monille kuulijoille paljon ja yhtä monille se tuntui täyttävän odotukset.

Suomen brittipoplegenda The Crash vetelee viimeisiään, sillä Provinssissa nähtiin yhtyeen kahdeksantoistavuotisen uran kolmanneksi viimeinen esiintyminen. Ilmassa oli suuria tunteita, niin iloa kuin haikeuttakin, kun yhtye hymyili auringon kanssa kilpaa suurelle, villille yleisölleen, mutta lopettamisen tuomia fiiliksiäkin päiviteltiin, ja vieressäni keikkaa seurannut nuori tyttönen jopa puhkesi kyyneliin Sugaredin soitua setin päätteeksi. Kauniita puheita ja iloisia hymyjä lukuun ottamatta lopun läheneminen ei silti bändin esiintymisessä näkynyt, sillä viimeistä päivää -henkinen revittely jäi puuttumaan. Kahdesti toki palattiin lavalle ja bändikin esiteltiin suuren maailman tyyliin. Hyvää biisimatskua ja Brunilan ääneen nojaavaa omaperäisyyttä Crashilla on joka tapauksessa lyödä peliin siihen malliin, että keikalla viihtyy jo pelkän kuuloaistin varassa hyvin.

Postpunk-intoilijoiden iloksi sunnuntai-iltapäivää rytmitti myös birminghamilainen Editors, jolle Provinssin ulkoilmakeikka oli jo kolmas Suomen vierailu viimeisten kolmen vuoden aikana. Hämyisään klubiympäristöön paremmin sopiva yhtye esitti kattavan otannan hienojen albumeidensa The Back Room ja An End Has A Start parhaimmistosta. Riehakkaampien Bonesin, The Racing Ratsin ja Munichin rinnalla uudet, vielä julkaisemattomat biisit kuulostivat askeleelta kohti minimalistisen kolkkoa ja raakaa syntikkarockia.

Joy Divisionia sujuvasti lainailevan yhtyeen uutta tuotantoa kuunnellessa hiipi mieleen äänellisiä muistoja peräti The Human Leaguen sisäänpäin kääntyneestä alkutuotannosta. Aiemminkin kovin tummasävyisiä tunnelmia tarjoillut yhtye on selvästi suuntaamassa seuraavalla levyllään yhä synkemmille vesille. Angstisen äkkipikaisia liikkeitä harrastavan vokalisti Tom Smithin elekieltä katsellessa ja valtaosin erinomaisia kappaleita kuunnellessa mieltä alkoivat uuvuttaa vain soolokitaristi Chris Urbanowiczin paikoin puhkikaiutetut, itseään toistavat kitarakuviot. Jos syyskuussa ilmestyvällä levyllä kasarisynat surisevat tehostetummin, voisi myös yhtyeen kitarasoundiin tuoda uusia sävyjä.

Omaleimaista punkin ja tanssipopin fuusioitunutta rytkettä tarjoili vasta puolisentoista vuotta sitten perustettu, englantilainen The Ting Tings. Peräti brittien albumilistan ykköseksi kivunnut debyytti We Started Nothing sai ilmestyessään harvinaisen ristiriitaisen vastaanoton, mutta tästä ristiriidasta ei ollut piiruakaan havaittavissa ainakaan keikan eturivien tienoilla, jossa yhtyeen energinen esiintyminen sai yleisön hurmokselliseen tilaan. Räiskyvän kiihkeärytminen indielätkyttely ei onnistunut kuitenkaan taltuttamaan orastavaa festivaaliuupumusta ja mieleen nousikin ajatus siitä, kuinka paljon paremmin The Ting Tings olisikaan toiminut luolamiesheavyn vastapainona lauantai-iltassa.

31. Provinssirockin sai kunnian päättää suomalaisille kovin tuttu Nick Cave & The Bad Seeds, jonka viimeisimmät musiikilliset siirrot ovat vieneet miestä turhankin keskinkertaisen räyhärockin pariin. Caven johdolla festivaalin ikähaitari kääntyi hienoiseen noususuhdanteeseen, vaikka kehäraakiksi ei hienon uran luonutta maestroa voi pahanakaan päivänä kutsua. Alkupuolen huojuvasta äänentoistosta ja kappalemateriaalin vaihtelevuudesta huolimatta oli Cave yhtyeensä kanssa selvästikin vireessä ja nautti esiintymisestä täysillä.

Yleisölle jatkuvasti rupatellut ja uusia tekstikohtia kappaleisiinsa lennosta improvisoinut taiteilija esitti elinvoimaisimmin vaimolleen omistetun The Ship Songin, mutta myös miehen tuotannon ikivihreä Red Right Hand sekä melkoisen raskaalla kädellä uudelleensovitettu The Weeping Song nostivat sykettä. Pitkän keikan päätteeksi Cave palkitsi yleisönsä encorekavalkadilla, jossa erityisen mieleenpainuva oli poikkeuksellisen herkkä tulkinta mestarillisen No More Shall We Part -levyn kappaleesta Love Letter. Caven myötä Provinssirock sai tältä vuodelta arvoisensa päätöksen ja VR:n lakkoa odotellessa oli hyvä siirtyä Törnävänsaaren liepeiltä kohti rautatieaseman päättymättömiä bileitä.

Takaisin lauantaihin tai festivaalin avauspäivään perjantaihin.

Teksti: Jarmo Panula ja Otto Suuronen, kuvat: Panula, Suuronen ja Ilmari Ivaska