29.05.2009
Barcelona/Espanja
Perjantai oli Primavera-illoista kiireisin, koska yhtä mielenkiintoista artistia seurasi toinen eikä oikeastaan koko festivaalin aikana ollut hetkeäkään niin, että olisi joutunut artistien välillä miettimään mitä seuraavaksi tekisi. Perjantai alkoi luontevasti samalla lavalla jonka ääressä torstai päättyi, mutta onneksi miellyttävämmissä merkeissä. Brooklyniläinen Crystal Stilts nimittäin osoitti omaavansa potentiaalia, jos vain saisivat ensimmäistä ja ainoata levyään hieman vaivaavan tyhjäkäynnin jatkossa karsittua. Jossain The Jesus And Mary Chainin, Velvet Undergroundin ja hieman uudemman indierockin maastoissa kulkevan yhtyeen tyylitaju on ainakin kohdallaan, ja löytyy repertuaarista hyviä biisejäkin. Yllättävän nuoren yhtyeen kylmäkiskoinen soundi sopi mainiosti aurinkoiseen alkuiltaan, ja esitys oli hyvin toimiva.
Suurimmalla lavalla esiintynyt Bat For Lashes eli Natasha Khan yhtyeineen ei ehkä ihan onnistunut täyttämään odotuksiani, mutta hänen hieman kiero elektronissävytteinen folkinsa on kyllä hellyyttävää ja senkin uhalla, että kuulostan seksistiseltä, täytyy todeta että nainen on kuuma. Kahden levynsä biisejä monipuolisesti soittanut ryhmä kärsi ehkä hieman liian raskaista bassosoundeista, mutta muuten ei pahemmin valittamista ollut, ja niin kaunista musiikkinsa parhaimmillaan on, että tämän näkisi mielellään jossain hieman rauhallisemmassa tilanteessa.
Khanin jälkeen tyttöenergia jatkui Pitchfork-lavalla, kun esiintymään saapui Vivian Girls. Pelkona oli, että yhtye osoittautuu liian paljon yhden jutun bändiksi mutta yllättävän pitkään esiintynyt (reilut kolme varttia, kun ainoalla levyllään on mittaa noin parikymmentä minuuttia) kolmikko osoittautui hyviksi esiintyjiksi ja loistaviksi tunnelmanluojiksi. Useammalla uudella biisillä varustettu settinsä oli ilo sekä korville että silmille. Eikä kai mikään yhtye voi olla huono, jos se omistaa yhden kunnon rymistelyn Neil Youngille. Tyttöjen hyvästä asenteesta kertoi myös heidän osallistuminen Crystal Antlersin show´hun, josta lisää hieman myöhemmin.
Omissa maailmoissaan kulkevan Jason Piercen Spiritualized ei omalla setillään onnistunut yhtä hyvin kuin taannoin Tavastialla, mutta hyviä biisejä oli miellyttävä seurata myös hieman vähemmän riehakkaammissa tunnelmissa. Kauniit melodiat ja ajoittainen kitararymistely yhdistettynä erittäin sielukkaisiin taustalaulajiin on yksinkertaisuudessaan suurta ja kaunista.
Kaunista ja erityisen toimivaa – vaikka nuotin vierestä laulettiinkin – oli The Pains of Being Pure at Heart. Levyllään hieman valjuksi jäävä musiikki heräsi henkiin lavalla. Perinnetietoinen kitararock tuntui hakevan koko ajan jotain uutta, jotain mihin yhtye ei levyllä ainakaan samoissa määrin kykene. Jotenkin tuntuu, että tämäntyylisistä yhtyeistä The Pains... on paras juuri nyt. Sarah Recordsin perintöä vaaliva ja siihen hieman raisumpiakin otteita yhdistelevä yhtye osoitti, että se on hypensä ansainnut.
Seuraava lavalla heilunut Jason olikin vastikään soololevyn julkaissut Lytle. Miehen entinen yhtye Grandaddy on itselleni ollut todella tärkeä, ja likaisilta punaniskoilta näyttäneet miehet lavalla (rumpali näytti karanneen Nick Caven karvanaamagalleriasta) soittivatkin ei-niin-kovin-yllättäen melko samantyylistä tavaraa kuin Lytlen entinen yhtye. Ja mikseivät soittaisi, onhan suurin osa ellei kaikki molempien biiseistä Lytlen kynästä. Ihan grandaddysfääreihin ei mies soolona yltänyt, mutta sen aikana kun keikkaa seurasin, tuli selväksi ettei mies vanhoja kavereitaan taustalle tarvitse. Soitti Lytle sitten koskettimia tai kitaraa, oli tuloksena aina jotain kovin pakahduttavan kaunista, etenkin kiitos hänen äänensä.
Lytlen jälkeen vuorossa oli Crystal Antlers, viime vuonna loistavan EP:n ja tänä vuonna hienon levyn julkaissut kalifornialaisjoukko, jonka esitys oli yksi odotettuimmista. Ja odotushan palkittiin, kun yhtye soitti melkein pelkästään EP:nsä biisejä (joista osa löytyy kyllä hieman laimeampina versioina levyltä). Kuuden lähinnä hyvin hipiltä vaikuttaneen miehen esitys ei paljon tyhjentävämpi voinut olla: kuin Crazy Horse parhaimmillaan oli soitto koko ajan hiuskarvan verran hajoamisesta, mutta ihmeellisen dynamiikan ansiosta touhu pysyi kasassa ja tunnelma katossa. Hiljainen, kova, hissuttelu ja revittely seurasivat toisiaan yhtä epävarmasti kuin populistipuolueiden suosio vaaleista toiseen ja välillä tuntui jopa siltä kuin yhtye olisi soittanut samanaikaisesti eri biisejä. Aluksi hieman jähmeä yleisökin innostui pikkuhiljaa intoilemaan – ei varmasti vähiten lähinnä pelkkää virvelirumpua soittaneen Damian Edwardsin riehumisen takia. Hyvin psykedeelisiin sfääreihin parhaimmillaan nousseen esityksen kruunasi, kun koko keikan ajan lavan reunassa villisti bilettäneiden Vivian Girlsin basisti ja kitaristi liittyivät mukaan viimeiseen biisiin. En usko että kukaan lavalla tiesi mitä tapahtui, mutta ainakin yksi ihminen yleisössä oli varma siitä, että oli nähnyt yhden elämänsä parhaista keikoista.
Hetken hengenvetotauon jälkeen olikin sitten seuraavan odotetun artistin vuoro. Pulpin tai lähinnä Jarvis Cockerin ystäväksi luokiteltavana olin jo jonkin aikaa odottanut miehen näkemistä, tai oikeastaan jo tyytynyt siihen, etten tähän mahdollisuutta varmaankaan saisi. On niitä, jotka pitävät Pulpia Jarvista mielenkiintoisempana, ja musiikillisesti näin onkin. Mutta niin kauan kun tekstit ovat miehen käsialaa, ei ole väliä kuka soittaa ja mitä. Juuri toisen soolonsa julkaisseena mies osoitti heti alusta lähtien, miksi hän on ottanut paikkansa monien mielissä. Hieman likaisenoloinen mutta juuri siksi niin charmantti hoikkeli veti alkuun kaikki muuvinsa Pilchardin soidessa taustalla. On vaikea kuvitella minkään ajatuksena niin typerältä kuulostavan – Jarvis tanssimassa – toimivan niin karismaattisesti. Uudet ja hieman tukevammin rockaavat – todennäköisesti tuottaja Steve Albinin vaikutusta – biisit toimivat livenä melkein paremmin kuin levyltä ja vaikka musiikillisessa annissa ei ollut valittamista, nousi ylimmäksi kuitenkin miehen verbaalinen anti. Välispiikkien kuiva englantilaishuumori, Monty Python -vitsit ja muu ilkeily menivät varmasti katalonialaisilta ohi, mutta eipä se allekirjoittanutta haitannut. Melko tasaisesti molempien levyjen biiseistä koostunut setti oli ennen kaikkea hyvin viihdyttävä, ja huomionarvoista on että setin lopettanut uuden levyn päättävä You´re In My Eyes (Discosong) toimi hämmentävän hyvin ja jopa pisti miettimään miehen ilmaisuksellisen repertuaarin mahdollista laajenemista tulevaisuudessa.
Jarviksen jälkeen olikin luontevaa mennä kuuntelemaan monessa liemessä keitetyn alternativeguru Albinin johtamaa Shellacia. Kuten The Jesus Lizard edellisenä iltana, oli Shellacin yksinkertainen ja kalseasoundinen rymisteli uskomattoman toimivaa. Ja suomalaisittain on erittäin iloinen asia, että vastaavankaltaisia ja hienoja yhtyeitä löytyy myös kotimaastamme.
Perjantain päättänyt Bloc Party oli asiallisen viihdyttävä, mutta heidän esiintymisensä alleviivasi entisestään sitä, että paras materiaalinsa löytyy paria kakkoslevyn biisiä lukuun ottamatta esikoiselta. Vakuuttavasti soineet Banquet, Like Eating Glass, This Modern Love ja muut aikalaisensa pesivät uusimman levyn biisit siihen malliin, ettei yleisökään suuremmissa määrin jaksanut niistä innostua. Taitaa yhtye sen tietää itsekin, setti kun pääosin kahden ensimmäisen levyn biiseistä koostui.
Lauantain tunnelmiin pääset tästä.
Torstaihin voit palata vuorostaan tästä.
Teksti ja kuvat: Jani Ekblom
