02.06.2009
Ratina/Tampere
Aloitan henkilökohtaisella löpinällä. Siivottuani hiljattain vanhoja rojujani kaatopaikalle tulin törmänneeksi ruotsalaiseen tabloid-lehteen vuodelta 1999. Tämä journalismin merkkipaalu oli säästynyt minulle kymmeneksi vuodeksi vain koska siinä oli juttu Bruce Springsteenin silloisesta Tukholman esiintymisestä.
Kymmenen vuotta sitten tuli matkattua vetten yli rakkaan naapurin pääkaupunkiin, mutta tänä kesänä tämä olisi ollut turhaa. Pomo oli nimittäin tulossa naapuriini. Tuo vuoden 1999-kiertue on merkkipaalu ei pelkästään itselleni, vaan myös itse bändille. Tuo nimittäin oli se vuosi kun Pomo kyllästyi ”sooloilemaan” ja pisti bändin takaisin kokoon. Sen jälkeen Springsteen onkin nauttinut toisesta tulemisestaan ja myös parhaassa fyysissä kunnossa olemisestaan.
Viime vuonna porukka tuli Helsinkiin Magic –levyn kanssa eikä mies saatikka meno ollut vuosien varrella hidastunut pätkääkään. Tänä vuonna ryhmä oli tullut tuoreen Working on a Dream–levyn kanssa manserockin pääkaupunkiin näyttämään miltä se “Synnyimme lähtemään” alkuperäiskielellä kuulostaa.
Alkuräjähdyksenä Badlands, Radio Nowhere ja Prove It All Night tulivat peräjälkeen ja Pomo laski tahtia kovalla sykkeellä. Neljäntenä biisinä tunnelma rauhoitettiin uuden levyn aloitusraidalla. Voisi myös sanoa, että Outlaw Pete pysäytti tunnelman noin kymmeneksi minuutiksi. Taustalle heijastetut kanjonit, Brucen stetson ja enniomorriconemaiset huuliharput eivät oikein uponneet rokkia rakastaviin manselaisiin. Working on a Dream –levyn nimikappale taas tuntui toimivan yleisenä syynä monissa katsomon osissa lähteä vessareissulle.
Uuden materiaalin jälkeen mies vetäisi ässät hihasta. Hän esitti kahdelta, erittäin henkilökohtaiselta levyltään rokkaavan Johnny 99:n ja upeasti soineen Ghost of Tom Joadin. Vaikka alun perin akustiset kappaleet toimivat nyt loistavasti koko yhtyeelle sovitettuna, vetivät ne tunnelmaa myös hieman synkemmän puolelle. Soulbiisi Raise Your Hand lopetti synkistelyt seinään ja toimi samalla oivana introna vakituiseen toiveosioon. Yleisön seasta nostetuihin toiveisiin kuuluivat muun muassa Cover Me, Because the Night ja kylmiä väreitä aiheuttanut Thunder Road. Kovana toiveena ja coverina Bruce intoutui esittämään James Carrin The Dark End Of The Street.
Viime vuoteen verrattuna kovinkaan merkittäviä muutoksia yhtyeen soittokunnossa ei ollut tapahtunut. Clarence Clemmons kuitenkin tuntui piristyneen edelliseen kertaan verrattuna. Mies ei turvautunut valtaistuimeensa niin paljoa kuin viime vuonna, vaikka foniosioita täytyikin haeskella hieman sieltä instrumentin sopukoista. Ehkä merkittävin muutos yhtyeessä oli kuitenkin rumpalin vaihtuminen.
Max Weinbergin poika, Jay Weinberg pitää rytmin suvussa tuuraamalla isäänsä E Streetin kokoonpanossa. Kunhan pysyy pesti suvussa, sillä muutenhan tämä henkilöstövaihdos olisi käynyt puritisteille täysin ylitsepääsemättömäksi. Weinberg näytti kuin hän olisi karannut Kings of Leonista, mutta kuulosti kyllä isältään. Pahemmin poika ei nimittäin lähtenyt isänsä kuvioita parantelemaan, niin hyvässä kuin pahassakin.
Varsinainen setti kesti jälleen kerran kaksi tuntia ja encore-osio noin 40-minuuttia. Ensimmäisenä viimeisistä kappaleista kuultiin lamakappale Hard Times. Omista kappaleistaan mies heitti Bobby Jeanin ja Land of Hope and Dreamsin ennen American Landin bluegrasspoljentoon siirtymistä. Tämän jälkeen Glory Days rokkasi muuntautuen ilahduttavasti viimeisillä tahdeillaan Louie Louieksi.
Jälleen kerran viime metreillä mies kalasti yleisön joukosta joulupukki–kyltin, jonka johdosta Santa Claus is Coming to Town kuultiin jälleen kerran kesäpäivän päätteeksi. Bruce kommentoi kappaletta, että vain Suomessa, mutta kumma kyllä miehellä oli tonttulakki valmiina kappaletta varten. Eli ei aivan hatusta vetäisty numero. Viimeisenä kappaleen kuultiin Dancing in the Dark, joka taas tanssitti suomalaisyleisön hämärään ja nousuhumalaan.
Miehen show jaksaa edelleen ja neljännenkin kerran jälkeen yllättää. Tämän vuoden syyskuussa pyöreät 60-vuotta täyttävä Springsteen ei ole hidastunut. Viime vuoden keikka oli kuitenkin melko tuoreessa muistissa ja varsinkin loppuun olisin kaivannut hieman erilaisia kikkoja ja kappaleita. Tästäkin huolimatta jälleen vahva, energinen, ammattitaitoinen ja lähemmäksi kolmea tuntia kirinyt show.
Teksti: Otto Kylmälä
Kuvat: Touko Hujanen
