Pienet II – Huhtikuu 2009
Daimon
Pääkaupunkiseudulta ponnistava nelihenkinen hard rock-yhtye Daimon esittää osaamista kolmen biisin verran. Yhtyeen tummapintainen särö-juoksutus maalailee vakavalla ilmeellä, avausraita The Problemin yhdistäessä parhaalla kaavalla haaveellisemmat säkeet koukukkaasti pyörteilevään kitarariffiin. Sakari Sepän karhea tulkinta sopii musiikkin säröiseen laukkaan ihan hyvin. Daimonin parhaita avuja sulavan juoksun ohella on taito antaa biiseille tilaa hengittää. Hard rockiksi tämä on kohtuullisen ilmeikästä ja mukavan melodista, vaikkei todellisia killereitä olekaan vielä kiteytynyt.
Ilkka Valpasvuo
Dead Rabbit
Nopeeta punkkia älyttömällä boogilla (kuten saatteessa seisoo) tai riehakasta hardcorea
(kuten tuorein demo ensinnä korvaan lupaa) soittava helsinkiläinen
Dead Rabbit pistää jo kolmannen demonsa kuuluville. Matalalle viritettyjä särökitaroita ja raivotautisia rähinävokaaleita lupaillaan ja niitä myöskin tarjotaan. Kipakan kolmikon soitossa on metallisen raskas, mutta myös punkahtavan rouhea ote, laulun karjuntaa tuetaan hyvin vastaavanlaisella taustamölinällä. Kaiken tämän ohella esimerkiksi kakkosraita
Journey To The End pyörteilee vielä, joskin nopeammin kuin punkrock-skenellä on tapana, mutta silti samankaltaisella kierrolla rosoisesti mätkien. Likaistahan Kuolleen Kanin pauhe on, ja aika lähelle tukkoon soittamista pyörteily viedään. Silti kolmen biisin kattauksen parissa löytyy myös sitä niskan liikettä ja mukaansa vetävää imua. Niinpä hyvään suuntaan ollaan menossa.
Ilkka Valpasvuo
Eläin
Joensuulaisnelikon vinorockaus ei enää tällä tuoreimmalla neljän biisin näytteellä muistuta niin paljon
Sur-ruria tai
Sydän, sydäntä kuin aiemmin. Toki samanlaista kieroilevaa ilmettä löytyy
Eläimeltä edelleen, mutta särölaukka on ehkä hieman personoitunut enemmän omankuuloiseensa suuntaan. Alkuperäinen sietämättömän mekkalan ideaali alkaa olla aika kaukana ja joku
Fysiikan Nobel galaksien tutkijoille on nimestään huolimatta lähes melodista ja aika suoraviivaista ilkikurisesta pilkkeestään huolimatta.
Parin minuutin pyörteilevä
Peter Pan junnaa tummana mutta menevästi vingutellen,
Hämy talttaa hiukan enemmän teemansa mukaisen sekopäisesti. Levyn päättävä
Alma on puolestaan vain laulunsa puolesta edes hiukan kieroa voimapoppia muhevalla säröllä, joka kääntyy laulussakin enemmän haaveiluun kuin kieroiluun. Jos äkkivääryydessä ehkä onkin hävitty, on melodinen tarttuvuus nousussa. Eikä Eläin missään nimessä ole lipunut mihinkään valmiiksi pureskeltuun radiohitti-kaavaan vaan haastaa edelleen hyvin.
Ilkka Valpasvuo
Grand Flow Park: EP
Kuin ylinopeutta kaahaava
No Doubt. Intoa ja intensiteettiä kouvolalaiselta
Grand Flow Parkilta löytyy vaikka muille jakaa. Kaikki neljä kappaletta noudattavat kutakuinkin samaa vauhdikasta formaattia, jota hallitsevat rytmikkäät bassolinjat ja kevytsäröiset kitarat. Samalla tuli mainittua myös lätyn suurin kompastuskivi, eli ilmaisun auttamaton monotonisuus. Etenkin solisti
Ella Jäppisen repertuaarista on käytössä vain yksi vaihde, vaikka kykyä löytyisi varmasti hiukan sävykkäämpäänkin tulkintaan. Lisäksi kuulijaa uuvuttavat ylipitkät biisit, joissa osat toistuvat välillä perustelemattoman useasti.
Kiitosta on annettava hallitusta yhteensoitosta ja kauttaaltaan todella vähän demomaisesta yleisilmeestä. Tuotannossa on onnistuttu. Biiseistä ykköseksi nousee erityisen räväkkä
Love Handles vyöryvine kertosäkeineen. Suurimman grooven tarpeen Grand Flow Park kyllä onnistuu tyydyttämään. Luulen silti, että muutakin tarvittaisiin.
Antti Hurskainen
Incredible Mama: Delusions
Aiemmalla lyhärillään pop-maailmaan sekoiteltiin lattaria, funkia ja jatsia. Nyt
Incredible Mamalla kiehuu edelleen mukana ainakin jazz, joka kuuluu etenkin lyömäpuolella. Hipsutellen mennään, ainakin avausraidalla. Toki meiningissä on pidemmälle päästessä myös rokkaavampaa potkua ja jopa progemaista säröpsykedeliaa. Tunnelmat vaihtelevat mollivoittoisen haikeahkosta, tumman ilmavasti junnaavaan ja pelkistettyn funk-puristukseen.
Sweet Delusionin lopputorvi-kiihdyttely vahvistaa mielikuvaa progemaailman halailusta, kun taas
Mr. Umbrella Manin bossanova-rytmit tuovat Mamalle jälleen sen lattari-mausteen joka muualla tällä levyllä jää varjoon. Vaikka yhtyeen vaikutteet ovat makeita ja elementtejä yhdistellään melkoisen sulavasti, jää yhtyeen perimmäinen totuus silti hiukan liikaa hämärän peittoon. Timantit eivät ole vielä kiteytyneet hiilipannussa…
Ilkka Valpasvuo
Kajastus: Nykyhetken tuollapuolen
Nelihenkisen Kajastuksen demon mukana seuraa ytimekäs käsin kirjoitettu saate: “Syksystä 2008 voimassa ollut kokoonpano. Akustista poppia.” No, eipä käy faktoja kieltäminen. Kajastus erottuu massasta viulunsoittajallaan ja rummuttomuudellaan, mutta muuten kolmen kappaleen näyte ei juuri hetkauta. Avauskappale
Huomenna ei svengaa sitten millään, mutta nimikappaleen tummasävyinen intro lupailee jo parempaa. Kertosäkeessä tunnelma kuitenkin jotenkin hajoaa käsiin. Solisti
Elina Karttusella on vahva, mutta hiukan kolkko lauluääni, joka kuitenkin on yhtyeen selkeä vahvuus. Parhaiten loppujen lopuksi toimii viimeinen kappale
Virvatuli, jossa viulu pääsee eniten ääneen. Kappaleessa pilkahtaa samalla kajastus jotain omaa, ja yhtye voisi kenties lähteä hakemaan suuntaa sen pohjalta. Tällä hetkellä Kajastuksen meininki vertautuu ehkä liiaksi rippikoulun leirinuotiotunnelmiin.
Tommi Saarikoski
Monitors Alive: Light-Years
Hyvin tikkaa turkulaisviisikko emomaista altsurockiaan. Ote on hyvin post-hardcore ja meno on energistä. Hämmentävän hyvin soittavat yhteen – etenkin kun yhdessä on soitettu vasta vuoden alusta. Rumpalin tavasta käsitellä työkalujaan pidän erityisesti. Melodista meininkiä, ja muutama niin tehokas melodia, että huomasin hyräileväni. Ikäväksi kitarat soivat useimmiten turhan tyylitietoisesti, eikä oma ääni erotu vielä tarpeeksi sinällään taidokkaan soiton lomasta. Kaikkinensa hyvältä kuulostava kolmibiisinen, sliipattu ja yleisöystävällinen, jonka tekijä hallitsee nyanssit mutta jolta toivoisi enemmän rosoa tai parempia biisejä. Toivottavasti kehittyvät, koska harvat ymmärtävät lopettaa biisinsä juuri oikeassa kohdassa, kuten
Monitors Alive tämän julkaisun nimibiisillä. Useimmat olisivat lähteneet turhaan venyttelemään.
Jani Ekblom
Nuuskamuikusen kaverit: Mustaan aukkoon
Aluksi
Juho Ylinampan näppäilyn päälle maalaamasta laulusta nousee mieleen
Mika Rätön julistaminen. Pidemmällä kuuntelulla vain tapa lauluääntä asetella pitää mielikuvaa yllä, lähempänä ollaan vaikkapa
Jarkko Martikaista. Kyseessä on suoraviivainen suomenkielinen laulaja-lauluntekijä, jonka laahaavan ponnekkaan laulun tukena on näppäilevä kitara ja ajoittain huuliharppu.
Petteri Mäkiniemi auttaa muutamassa kappaleessa melodica tai ksylofoni, joissa soi myös
Jaakko Padatsun basso. Pääasiassa kyseessä on kuitenkin riisuttu ja haurasta tunnelmaa tavoitteleva sooloilu. Välillä Juho onnistuu touhussa hyvin, välillä taas sanojen asettelu menee väkinäisen banaaliuden puolelle. Mikä taas ei tällaisessa kauniin kaartavassa näppäilyssä ei vain toimi. Tavallaan sellainen hirtehisyys voisi toimia vastapainona soiton riisutulle kauneus-hakuisuudelle, mutta tässä tapauksessa homma menee hiukan reisille. Alapää-läppä ei hymyilytä vaan saa pyörittelemään silmiä. Pääsääntöisesti mauksi jäi odottavan positiivinen, vaikka muutamia piikkejä lähtee pohjaakin kohti.
Ilkka Valpasvuo
Paranormaali: Mari Mari
Ensireaktio
Paranormaalia kuullessa oli torjuva. Laulajan nasaali ja yliselkeä artikulaatio ovat sen verran persoonallinen elementti, että olin ensi alkuun hämääntyä ja sivuuttaa koko bändin tämän perusteella. Jokin sai kuitenkin jatkamaan kuuntelua, tässä Paranormaalissa on jonkinlainen... no, paranormaali elementti joka koukuttaa. Biisit ovat ehkä hieman jäykkiä, mutta samalla tanakkuus on kohdallaan. Suomirockia, kyllä kyllä, mutta ei niin perinteisin parametrein kuin mitä yleensä kuullaan. Paranormaalin keitoksessa on vaikutteita jopa raskaammasta musiikista, muttei kuitenkaan sellaisella nykyhetkelle tyypillisellä ankean itsetarkoituksellisella ”metalli on in” -asenteella.
Mari Mari on loistava demo. Tietenkin tekninen toteutus tuo vielä esiin joitain rajoituksia, mutta mitäpä siitä kun biisit toimivat. Paranormaalilla on oma selkeä ja tunnistettava soundinsa, mikä ei ole edes levyjä jo roppakaupalla tehtailleille suomijyrille itsestäänselvyys. Demon avaava
Sydän lopettaa yhdistää
Kansasin ja
The Great Unknownin suomirockin uranuurtajiin aidosti persoonallisella tavalla, eikä ole edes lätyn paras biisi! Kakkosena kuultava
Sano mulle sana on seesteinen kompromissi verrattuna seuraavaan pommiin: viimeisenä kuultava
Mari on nimittäin ihan käsittämättömän hyvä pop-kappale. Jo introsta lähtien tässä tehdään sellaista jälkeä, että Paranormaali pomppaa normaalista demopinosta esiin kuin vieteriukko. Sataprosenttisen tarkoituksellisen pilkkeen loistaessa silmäkulmassa kertoja maanittelee Maria jäämään luokseen, sillä ”olenhan niin ihana”. Tylsän
Mamba-riimittelyn sijaan Paranormaali turvautuu arkiseen mutta ilmaisuvoimaiseen tekstiin, joka kertoo hauskan tarinan. En epäile yhtään, etteikö Mari olisi kertojan elämässä ”se oikea”. Kylläpä voi joskus tulla musiikista hyvä mieli!
Ville Kuitunen
Sauma: Ovet avoinna maailmaan
Ryttylästä ponnistava tyttöviisikko
Sauma on soittanut nuoresta iästään huolimatta jo useamman vuoden yhdessä, ja se kuuluu. Neljän kappaleen EP:llään yhtye vakuuttaa hyvällä yhteissoitollaan, eivätkä itse tehdyt kappaleetkaan ole hassumpia. Selkeästi parhaiten rullaa avauskappale
Miksi sulkea ovet takanaan, jossa ihastuttaa erityisesti rumpali
Heidi Luukkosen mainion jyräävä soitto. Kappaleen c-osa on silkkaa
Tiktakia, ja selkeästi samoilla linjoilla ollaan muutenkin. Saumassa on ainesta lopettaneen Tiktakin manttelinperijäksi, sillä yhtyeellä on
Ira Jalosessa vahva solisti. Kappaleisiin tarvitaan kuitenkin enemmän tarttumapintaa, ja lyriikat kaipaisivat lisää konkretiaa, sillä ne ovat täysin ympäripyöreää sanahelinää. Ja onhan tuo nimi aika pönttö, mutta sitä lienee myöhäistä lähteä muuttamaan.
Tommi Saarikoski
TV-Licence Unpaid
Paraisten lukiota käyvien poikien menevää rock-paahtoa veivaava
TV-Licence Unpaid pistelee neljän biisin EP:llään hyvin. Soitossa on hyvän haaran ohella hyvin rullaava poljento, mukavan tiukka ilme mutta silti eläväinen meininki. Jossain katurockin maailmoissa, ehkä pienillä voimapop-mausteilla. Tai punk-rock-rouheudella? Vauhtia ja vaarallisia tilanteita joka tapauksessa. Biisikynässä on ehkä vielä enemmän innokasta tekemisen meininkiä kuin todellista omaa persoonaa ja klassikko-tason koukukkuutta. Silti loppumaku jää positiivisen puolelle.
Ilkka Valpasvuo
Veracious Mind: Again
Oululaisten nuorukaisten kokoonpano kumartaa kahden biisin demollaan 2000-luvun taitteen nu-metallistien suuntaan. Kitaravalli kyntää alataajuuksia jotenkin hellyttävän tunkkaisesti. Myös asiaankuuluvaa tanakkuutta löytyy. Todellista hyökkäävyyttä tai vaaran tuntua
Veracious Mind ei kuitenkaan vielä onnistu tuottamaan. Fuck-sanan toistolle perustuva uho ei yksinkertaisesti toimi, eikä
Sex and the pity tuota biisin otsikkona muuta kuin myötähäpeää. Solisti tasapainottelee tulkinnassaan puhtaan laulannan ja örinän välillä. Näistä jälkimmäinen toimii nähdäkseni hiukan jämäkämmin. Yleensäkin pojat kuulostavat luontevimmilta mäiskiessään kunnon mörrimöykkyriffejä niin, että hupparit värähtelevät äänenpaineen voimasta. Melodiat sen sijaan kaipaavat jatkossa lisää kekseliäisyyttä taakseen.
Antti Hurskainen
Lukukertoja: 6124
