Trash Fest II - lauantai: Mortiis (NOR), Iconcrash, Stereo Junks! jne.

Trash Festin toinen ilta tarjosi norjalaisen Mortiisin lisäksi kaksi kotimaista sekä kaksi ruotsalaista orkesteria, eli kyseessä oli todellinen yhteispohjoismainen tapaus. Perjantaina väkeä oli jo mukavasti, mutta odotukset lauantaita kohtaan olivat silti korkeammat.

Ennen suurta norjalaista päänumeroa oli tarjolla neljä orkesteria, joista ensimmäisenä soittovuoron sai ruotsalainen Amy´s Ashes. Melodista ja juuri sopivan gootikasta electro/glam -rockia paiskova ryhmä otti välittömästi härkää sarvista ja esitti tiiviin setillisen osaamistaan.

Orkesteri vokalisti Aram etunenässä jaksoikin riehua estradilla mallikkaasti ja hillitön energia tarttui myös eturiveihin, vaikka mitään suurta sukseeta Amyn tuhkat eivät saanetkaan aikaiseksi. Yhtye esitti tarttuvia kappaleita, joissa kertosäkeet tippuvat juuri oikeissa kohdissa ja jotka ovat kuin suoraan rock´n´rollin oppikirjasta. Ehkä vähän liiankin suoraan. Puolen tunnin mittainen keikka eteni lievän nousujohteisesti, mutta vasta viimeisenä kuultu Everlasting napsahti häränsilmään. Mikäli bändi pystyy vastaisuudessa luomaan yhtä tasokkaita kappaleita sillä on mahdollisuuksia nousta vaikka mihin, mutta Glorian illassa reilu puolitoista vuotta vanha orkesteri vaikutti vielä kovin raakilemaiselta.

Ja ilta jatkui ruotsalaisin voimin, kun tukholmalainen Defueld otti soihdun kantaakseen kolmen vartin ajaksi. Tummasävyistä mutta vauhdikasta melodista metallia paukuttava orkesteri oli ennakkoon illan virallinen ”metalliakti” mikä näkyi siinä, että alakerran permanto oli melkein autio ja yläkerran baarialue tulvi väkeä. Tummiin pukeutunut gootti- ja industrial-kansa kun ei tuimasta döötistä yleensä välitä ja värikkäämmät glam-rockaritkaan eivät juuri sympatiseeraa suoraa metallointia.

Yleisökadon lisäksi Defueld kärsi halki keikan teknisistä ongelmista, jotka pysäyttivät soiton pahimmillaan useammaksi minuutiksi. Lähinnä laiskahkolta Metallicalta kuulostava yhtye sai vasta kahteen viimeiseen kappaleeseen kunnon menon päälle ja kun toisesta niistä löytyi vielä todellinen killeririffi jäi keikasta lopulta hyvä jälkimaku suuhun. Siitä huolimatta ensimmäinen puoli tuntia oli sellaista tervan juontia, että maussa oli pistävä sivuvivahde.

Viiva punkahtavan glamrockin ja perinteisemmän katurockin välillä on ohut ja useimmiten näiden genrejen orkesterit osuvat kumpaisenkin kuvauksen piiriin ongelmitta. Yksi tällaisista yhtyeistä on kotimainen Stereo Junks!, joka on vuosien saatossa vaihtanut kirjoitusmuotoaan ja hienosäätänyt painotustaan, mutta pitäytynyt silti tiukasti kiinni vanhassa tyylissään.

Helsinkiläisorkesteri nautti vahvaa kotikenttäetua, mikä näkyi runsaslukuisena sekä erittäin osallistuvana yleisönä, joka ei tuntunut saaneen vielä riittävää annosta rehellistä rock´n´rollia. Jos illan aiemmat bändit olivat esiintyneet energisesti Stereo Junks! pisti asteikon kokonaan uusiksi. Vokalisti Anzi Destruction aloitti keikan syöksemällä tulta, ja herra myös pyöri sekä pyöritti mikkitelinettään siihen malliin, että täytyy pitää pienoisena ihmeenä, ettei kukaan saanut tangosta päähänsä. Eivätkä muutkaan soittajat jääneet suinkaan paikoilleen seisoskelemaan, vaan tarjosivat kansalle viihdettä koko rahan edestä – ja tätä menoa jatkui alusta hamaan loppuun saakka.

Keikan jälkimmäisellä puoliskolla lavalla nähtiin myös kaksi naispuolista ”corpse-bunnya”, jotka toivat termiin puputyttö ihan uuden ulottuvuuden. Junksien marraskuinen Chemistry sinkku osoitti jo helsinkiläisten tiukentaneen otettaan, mutta aivan näin kovaa suoritusta en olisi osannut odottaa. Kyseessä olikin ehdottomasti illan suurin positiivinen yllätys.

Kotimaisen Iconcrashin neljä vuotta sitten julkaisema Nude pitkäsoitto oli ilmestyessään pienoinen tapaus. Tuolloin vielä tyystin Jaani Peuhun omana sooloprojektina toiminut yhtye yhdisteli musiikissaan electron, tumman rockin ja jopa industrialin elementtejä, luoden jotain jota kutsuttiin mm. ”jousilla koristelluksi Nine Inch Nailsiksi”. Se oli kuitenkin neljä vuotta sitten ja nyt on nyt.

Iconcrash on piakkoin julkaisemassa toista albumiaan, jonka myötä musiikillinen linja on yhtyeen itsensä mukaan hajautumssa entistä useampaan suuntaan. Niinpä ennakkoon ei oikein tiennyt mitä keikalta tulisi odottaa: tunnelmointia, electro-rockausta vai kenties light-industrialia kasarikoskettimilla?

Lopulta Iconcrash päätyi tietenkin soittamaan kaikkea edellämainittua ja vähän muutakin, setin koostuessa enemmiltä osin vielä julkaisemattomasta materiaalista. Peuhu on aina ymmärtänyt visuaalisuuden päälle ja roudaustauolla estradi oltiin muokattu näyttäväksi lavaksi, joka kylpi kappaleesta riippuen aina eri värisessä valossa. Alun jäisestä sinisestä liuttiin hitaasti vihreän ja keltaisen kautta punaiseen, kunnes loppukeikasta värit alkoivat viimein yhdistymään vapaammin. Itse settilista oli todellinen vuoristorata, jossa vauhdikkaat menopalat ja hitaat tunnelmoinnit seurasivat toisiaan. Rivakampi soitto maistuikin juhlaväelle, mutta hempeät fiilistelyt osuivat tällä kertaa hieman väärään paikkaan, sillä lauantai-iltana lähempänä puoltayötä sitä haluaa tehdä yleensä jotain muuta kuin fiilistellä – etenkin kun on aiemmin kuunnellut katurockia ja myöhemmin illalla on luvassa vielä industrialpaahtoa. Iconcrashin tuleva kiekko vaikuttaa näytteiden perusteella silti upealta, ja jossain toisessa tilanteessa leijailevat numerot tulevat varmasti uppoamaan paremmin, mutta juuri nyt luvassa oli jotain tyystin muuta.

Trash Festin toisen illan ehdoton pääesiintyjä oli norjalainen Mortiis, joka on vuosien varrella siirtynyt dark ambientista kevyemmän elektrorockin kautta aina industrial metalliin saakka. Road To Ruin nimellä työstetty tuleva albumi on ollut tekeillä jo yli kaksi vuotta, eikä sen ilmestymispäivästä ole tätä kirjoitettaessa edelleen pienintäkään aavistusta. Mortiis itse on kertonut elävien soitinten tekevän paluun kyseisellä kiekolla, joten ennakkoon olikin mielenkiintoista arvuutella minkä tyyppisen setin vuonojen maan peikko Gloriassa tarjoaisi.

Keikka käynnistyi sankan savupilven keskeltä kun villiintynyt savukone oli täyttänyt koko estradin läpitunkemattomalla harmaalla. Alusta lähtien soundit jyräsivät jykevästi, mutta juuri prikulleen oikealla voimakkuudella. Pikkuhiljaa Håvard ”Mortiis” Ellefsen ja kitaristit Lewi Gawron sekä Ogee tulivat esiin harmaasta massasta, ja hyvin nopeasti oli päivänselvää kuka juhlien todellinen kuningas olikaan. Mortiis ei juuri välispiikkeihin satsannut vaan piiskasi yleisöä, sekä erityisesti itseään, entistä kovempaan menoon. Toisaalta mikäs siinä on paahtaessa talla laudassa, kun biisilistaan voi täräyttää perä perään ässiä kuten Underdog, Way Too Wicked, Scar Trek / Parasite God ja The Grudge.

Maestro jaksoi myös viskoa taajaan vesipullojen sisältöä yleisön päälle, mikä tuntui huvittavan joitain mutta ärsyttävän vielä useampia. Eturivien fanaatikot saivat kuitenkin olla rauhassa tältä sateelta, joten ehkä Mortiis koetteli tahallaan taaempien rivien lojaalisuutta. Vaikka pahin sadesektori harvenikin pian väestä, pysyivät kuulijat lähistöllä (mutta heittorajan ulottumattomissa) keikan loppuun saakka. Eikä muutama lähdevesi-pisara tainnut kuitenkaan olla pahasta, sillä aina kun biisien väliin tuli riittävän pitkä tauko, mitä ei usein tapahtunut, raikuivat sankat aplodit.

Tuhdilla temmolla edennyt keikka venytti aikataulua kymmenisen minuuttia ja päättyi kuten oli alkanutkin. Yht´äkkiä kaikki vain päättyi ja sitä saattoi ainoastaan ihmetellä mitä äsken olikaan oikeastaan tapahtunut. Illan ja festivaalien ohjelmassa oli kuitenkin luvassa vielä juhlat päättävä Mama Trash All Stars Bandin keikka, joten vaikka suurin osa kuulijoista suuntasi tässä vaiheessa Helsingin kylmään ja pimeään yöhön jäi allekirjoittanut kuulostelemaan mitä seuraavaksi tapahtuisi.

Eikä odottelua kestänyt pitkään kun itse Mama Trash, eli Jo Sheldon, nousi estradille ja esitteli All Stars bändinsä. Kaikki tähtijäsenet eivät olleet tuttuja, mutta vokalistina toimi jo aiemmin lauteilla käynyt Stereo Junksin Anzi ja toiseen kitaraan tarttui Cold Cold Groundin Mr. Bunny. Kokeellinen kokoonpano esitti muutaman numeron tyylikirjon ulottuessa death rockista Panteran kautta aina Ramonesiin saakka. Kuten arvata saattaa mopo alkoi karkaamaan useammastakin lapasesta ja lopulta alkoi todellinen artistien invaasio lauteille, jotka sentään kestivät kuin kestivätkin parhaimmillaan noin 30 bilettävän muusikon painon.

Näihin miltei kaoottisiin fiiliksiin päättyi kaikkien aikojen toinen Trash Fest, joka oli tarjonnut kahden päivän aikana yksitoista keikkaa, sekä esitellyt siinä samalla yhtyeitä kuudesta eri maasta. Kansainvälinen sekä välitön fiilis takasivat viihtyvyyden ja kun aikataulutkin pitivät kutinsa alusta loppuun saakka, ei voi muuta kuin kiittää ja kumartaa järjestäjiä. Näin ne hyvät sisäfestivaalit syntyvät.