Private Line: Evel Knievel Factor

Bad Habits

Suomalaista glamrock vaikutteista tehonsa imevää musiikkia miettiessä saan yleensä kylmiä väreitä, näin ainakin jos kyse ei ole mistään Hanoi Rocksin kaltaisesta turhan ulkokultaisuuden pois karsivasta ryskeestä, jossa on aistittavissa jopa jotain makuakin.

Uudemmista yhtyeistä vain Private Line on onnistunut yllättämään minut sopivuudellaan soittimeeni. Sikäli mikäli uudemmasta voidaan Private Linen kohdalla siis puhua. Yhtye on toiminut sentään jo 10 vuotta. Ehkä juuri jonkinlaisesta kokemuksen tuomasta harkinnankyvystä on kyse juuri Evil Knievel Factorin kohdalla. Nimittäin jo ensimmäisestä introraidasta lähtien mieleeni tuli se, että nyt on lähdetty tekemään levyä, joka ei halua sitoutua yhteen suuntaan, vaan lähtee uskaliaasti sekoittamaan aineksia keskenään. Onhan tuollainen tsäkätsäkä-intro toki moneen otteeseen koettu juttu rockissa, mutta nyt tuli ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin tunne, että sillä on jokin merkitys ja että se on todella sävelletty.

Ja tästä sitten siirrytäänkin suoraan nimibiisiin, jonka ”Woh woh woah, yeah yeah yeah!” –huudatus kertosäkeessä on luonnollisesti pirun tyhmää, mutta kuka sitä rockiin älyä aina haluaakaan? Erityisesti, kun se toteutetaan näin vastustamattoman röyhkeästi. Samaa pokkana vedettyä revittelyä on mukavasti joka puolella levyä. Ilkeästi lyriikallisesti sivaltava Prozac Nation vieläpä sisältää kunnon sankariheviurut! Tilulilulii! Muutenkin kyseinen raita on levyn ehdotonta parhaimmistoa.

Myös hitaampi puoli toimii. Sound Advice juuri oikeanlaisilla kitaravedoillaan on oikeasti jopa herkkä kappale, mikä on hyvin. Usein tämän puolen balladit tuppaavat menemään korvasta sisään, toisesta ulos ja suoraan lähimpään viemäriin. Ongelmaksi levyllä kohoavat balladimaisempien ja nopeampien vetojen väliin putoavat kappaleet. Broken Promised Land on ihan mainio kipale, mutta sen kohdalla mennään jo vaarallisen lähellä stadionrocknumeroa, josta puuttuu vain ”Kaikki kädet ilmaan!” –huudatusta. Siis Voice-kanavan käsitystä rockista. Toinen vastaava huti on toiseksi viimeinen Anyway, jonka aikana kiinnostus alkaa jo herpaantua. Onkin sitä myöten myös onni, että albumi on pakattu tiukaksi kokonaisuudeksi. 11 kappaletta ja 40 minuuttia on juuri sopiva määrä tätä rypistystä, jotta sen jaksaa kuunnella vielä myöhemminkin ja useampaan otteeseen.