KESTO-klubi IV: Kaihoro, Dark Filth Fraternity, Rite

Kotkan kestävän musiikin yhdistyksen Kesto ry:n järjestyksessä neljäs klubi-ilta KESTO IV marssitti legendaarisen Ravintola Kairon lavalle kolme kotimaista rockaktia. Illan avauksesta vastasi helsinkiläinen Rite, jonka uusi Death I Hear You Calling, But I Can´t Come Home Rite Now -pitkäsoitto näki vastikään päivänvalon. Bändin Entombed/stoner/doom -linja ei vedonnut vieraaseen yleisöön kovinkaan vahvasti, ja vastaanotto olikin laimeahko. Itsekin hieman hämäännyin aluksi, Rite oli minulle tuttu aiemmilta vuosilta nimenomaan keikoilta, enkä tunnistanut samaa vanhaa reipasta bändiä ensi alkuun lainkaan. Jotain tuntui olevan pielessä, ja selvisihän se lopulta: basisti Manu Kuitunen oli poissa, mikä näkyi ja kuului valitettavasti kautta keikan.

Setin puolivälin tienoilla kitaristit vaihtoivat bassovastuuta keskenään, ja itse ote asiassa hieman parani kun soittimia välillä kierrätettiin. En tiedä oliko asialla itse soittoon sen suurempaa vaikutusta, mutta jälkimmäisellä puoliskolla basson varteen siirtynyt nuori mies vaikutti olevan melkoisen liikuttuneessa mielentilassa, mikä kävi hyvin selväksi myös keikan jälkeen. Raisu meininki kuuluu toki rock n´ rolliin, mutta siinä vaiheessa kun tuopit lentävät yleisöön ja paikkoja aletaan hajottaa, voi jollekin jäädä syyttä huono maku suuhun koko bändistä – tämä ei varmastikaan ole Riten keikkamatkailun syvä tarkoitus. Kun bändi alun kankeuden jälkeen pääsi vihdoin kunnolla vauhtiin, ei meiningissä ollut suurempaa moittimista. Rite pystyy kuitenkin paljon parempaankin, joten lievä pettymys mieltä jäi kieltämättä kalvamaan.

Huomattavasti kiihkeämpään tilaan Kairoon vaivautunut parisatapäinen yleisö innostui seuraavan bändin aloittaessa settinsä. Dark Filth Fraternityn viimevuotinen Breathe Again -levy on kirvoittanut ylistäviä arvosteluja joka puolella, ja vihdoin minullakin oli tilaisuus tsekata millainen on lahtelaispoppoon livekunto.

Eteerinen Caught in the Light avasi haavit yleisöön ujuttautuneiden skenepoliisien keskuudessa, ja DFF vetikin Kesto ry:n klubihistorian kovimman keikan. Pääosa biiseistä oli em. Breathe Againin materiaalia, ja tämä oli ilman muuta ainoa oikea ratkaisu. Kun illan avannut Rite keskittyi lähinnä runnomiseen, oli DFF:n veto muistutus siitä, miten soittotaito ja -varmuus ovat yleensä tärkeimpiä tekijöitä hyvän ja ookoon välillä. Koko orkesteri oli hengästyttävän hyvässä iskussa, vokalisti Panu Willmanin toimittaessa ansaittua nokkamiehen roolia.

The Peacemaker, Neon Nations ja In The End saivat eturivin yleisössä aikaan jo jonkinlaista joukkohypnoottista liikehdintää, mikä on erittäin poikkeuksellista kun ottaa huomioon ettei DFF ollut käynyt Kotkassa koskaan ennen tätä iltaa. Tämän tyyppisessä musiikissa tarkkuus ja selkeys ovat valttia, ja DFF:n kitaristikaksikon vokaali- ja kitaraharmoniat saivat kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä. Rytmiosastolla rumpali Riku Willman raivokkuudellaan sekä basisti Henri Räsänen jyllimäisellä viileydellään pitivät huolen ettei paketti päässyt leviämään.

Sovituksellisesti DFF:n biisit kulkevat livenä hieman eri latuja kuin levyillä, mutta tämä ei musiikin monimutkaisuus huomioon ottaen ole mikään ihme. Ihme sen sijaan on se, kuinka joku kykenee soittamaan näin koukkuista musiikkia kitaralla ja siihen päälle vielä laulamaan Kairon suohon. Täysi kymppi, ja Dark Filth Fraternityn keikkoja ei voi kuin suositella – käykää ihmeessä tarkastamassa meininki, mikäli siihen suinkin avautuu tilaisuus.

Kesto ry:n puuhamiehistö kertoi ennen tilaisuuden alkua, että illan viimeisestä bändistä käytiin vielä soundcheckin yhteydessä jonkinlaista vääntöä – Dark Filth Fraternity ja Bad Taste -leffan näyttämönä toimineen pikkukaupungin mukaan nimetty Kaihoro keräsivät molemmat kannatusta. Kotikenttäedun nimissä päädyttiin viimeksi mainittuun, eikä tilaisuuden kannalta arvioiden päätös väärä ollutkaan. Sunilan Danko Jonesin (Markku Pihlaja) johdolla Kaihoro päätti keikkataukonsa räväkästi, saaden myös yleisön mukaan bileisiin heti alkutahdeista lähtien. Pihlaja on karismaattinen nokkamies ja loistava esiintyjä, ja hiki lensi tuttuun malliin jo muutaman minuutin jälkeen. Heti ensimmäinen biisi kutkuttikin bändiä pitempään seuranneiden nystyröitä mukavasti, Milktruck Suicide on bändin historian ehkä paras kappale.

Setin aikana käytiin läpi Kaihoron tuotanto jonkinlaisena läpileikkauksena, mikä kieltämättä tuntui sangen hyvältä. Bändin musiikki on stoneriin hentoisesti vivahtavaa rockia raskailla soundeilla, ja tanakka groove komppiosaston puolelta erottaa Karhulan porukan edukseen kaltaisistaan. Tyylikkäät koskettimet tuovat soppaan juuri sopivasti lisämakua, eikä koko illasta oikeastaan puuttunut kuin toinen kitaristi Harri Pikka, jota syystä tai toisesta ei lauteilla nähty. En valitettavasti ehtinyt jututtamaan bändin hemmoja keikan tiimoilta kovin pitkään, joten Kaihoron tulevaisuuden suunnitelmat jäävät vielä nähtäviksi. Toivoa sopii että uutta pukkaa ja pian, ainakin keikoilla orkesteri on taatusti yksi Suomen kovimmista alallaan. Pakko vielä nostaa erikseen esiin eleettömän tyylikkäät Hakulin vellokset, jotka ovat metalliyleisölle tuttuja myös Total Devastationin riveistä. Poitsila Heist soi yhä kauniisti, sairaan kotipaikkarakkauden osoituksena.

KESTO V:n ajankohta on maaliskuussa, ja klubi on tunnelmaltaan sekä kiitettävästi vaihtelevilta bändivalinnoiltaan sitä kaliiberia, että paikalle kannattaa suunnistaa vaikka vähän kauempaakin. Puitteet ovat upeat, Ravintola Kairo oli maailman kuuluisimpia satamakapakoita silloin, kun kauppa ja merenkulku elivät vielä kuuluisaa ”vanhaa hyvää aikaa”. Lämminhenkinen tunnelma on yhä jäljellä, tämä yhdistettynä vankalla ammattitaidolla hoidettuun äänentoistopuoleen sekä kokeneisiin järjestäjiin pitää KESTO-klubin lähialueen ykkösvaihtoehtona pitkään.

Teksti ja kuvat: Ville Kuitunen