03.01.2009
Klubi/Tampere
Kaksi-iltaisen Talvipotpurin kotimaista kitaraskeneä esittelevän jälkimmäinen kattaus alkoi kahdeksan aikaan Klubin lauteilla instrumentaalisesti. Jo toistakymmentä vuotta surffia tahkonnut The Verticals yhdistelee Laika & The Cosmonautsin instrumentaali-lainelautailua hivenen mustapukuisempaan huopahattu-poseeraukseen. Ja on siellä sitä Link Wraytäkin rutosti. Ja ska-maailmaa. Perkussionistin messevät pulisongit olivat se ulkoinen piste iin päällä yhtyeen tummanpuhuvaan tyylikkyyteen. Musiikillisesti harmitti että jäykästi poseerannut mutta sitäkin svangaavammin säröillyt yhtye joutui avaamaan illan jo kahdeksan pintaan, jolloin vain kaksi rock´n´rollin tosiuskovaista herraa pisti jalalla koreaksi tanssilattialla. Rytmipotkuinen kuusikko olisi voinut olla omiaan vaikka illan päätöksenäkin, vaikkei tietenkään ole niin ”hot”, ”chic” ja ”in” kuin illan indie-päättäjät. Tanssijalat meni hiukan hukkaan. Ja olisi aktiivisempi ja monilukuisempi yleisö voinut aika paljon rentouttaa myös Vertikaalien lava-preesensiä.
Illan komeaäänisin rokkikukko oli varmastikin vaasalaisen The Duken Mikko Kananoja, jonka äänen vaeltaminen etenkin ylärekisterissä toi yhtyeen popahtavaan klassiseen rock-soundiin mukavasti persoonaa ja myös näyttävyyttä. Miehen etenkin loppupuolesta keikkaa lähes käsistä karannut rokkikukko-poseeraus oli samaan aikaan täysin holtittoman näköistä että myös omanlaisensa show-elementti. Itselleni mies kuitenkin vakuutti nimenomaan mikin takana, äänen taittuminen on harvalla nuorella rokkiretkueella näin nautinnollista. The Duke rullaa energisesti mutta melko harmonisesti, mahdollistaen säröönsä myös hieman rauhallista kimaltelevuutta. Sillain Zeppelinin hengessä. Kaaria maalataan komeasti ja biisikynässä oli mukavasti myös persoonallista koukkua. Mutta kyllä Mikko aika lailla tätä keikkaa veti silti. Ja hyvä niin, ei puhettakaan mistään tukkoisuudesta kuten levy-materiaalissa on välillä ollut.
Kahden peukut ylös-keikan jälkeen The Scanditones oli kyllä melkoinen pettymys. Tummapintaista, riffivetoisuuden ja melankolian sävyjä yhdistelevää rokkia soittava viisikko ei oikein millään osa-alueella koskettanut – soitossa ei ollut melodisuudesta huolimatta yhtään mieleenjäävää kohtaa, soundit eivät esimerkiksi koskettimien kohdalla olleet maailman sulavimmat ja Tuomas Lepistön laulu jäi aika ilmeettömäksi. Jopa Depeche Mode-lainan kohdalla mieleen nousi vain kysymys: Miksi? Eivät nimittäin saaneet biisiin edes originaalin hyvyyttä mukaan… Tässä seurassa Tonesit olivat kakkosdivaria, valitettavasti.
Kulmikasta, kepeää ja tanssijaloillekin tarttuvaa indievoimapoppista soittava Kiki Pau vei touhun taas divarin kärkikahinoihin. Nelikon lähes letkeä, mutta vauhdikas säröily milloin haikealla ska-potkulla (vaikkapa Poses), milloin pienellä mutta sitäkin raikkaammalla kaarella puri hyvin ja biisien koukukkuus pisti silmään ja korvaan. Solistin persoonallinen, pienesti vino laulu toimii todella hyvin. Voikin todeta, että tämän keikan jälkeen olen huomattavasti enemmän innoissani Kiki Pausta kuin olin levyn perusteella. Hyvä keikka, hyvä bändi ja hyvä levy, kun sitä on taas tullut enemmän luukutettua.
Juuri muutama viikko takaperin viimeksi todistamani Joensuu 1685 pisti Klubilla melkoisen surinahurmoksen päälle. Valomiehen oivallinen savun ja strobon yhdistelmä toi vielä mukavaa lisäelementtiä tälle Sonic Youthin, U2:sen ja 22-Pistepirkon helsinkiläiselle ristisiitokselle, joka puolustaa massiivista säröjunnausrunkkailuaan hyvällä ja tarttuvalla biisimateriaalilla. Laulaja-kitaristi-kosketinvelho Mikko Joensuun lavaliikkeessä riitti tällä kertaa kitarannostoa ja toimiva valaistus lisäsi poseeraukseen ”mystisyyttä” (mikäli moisen termin käyttäminen on missään muodossa osuvaa, kyse kun on kuitenkin vain rokkikeikasta). Basisti Risto Joensuukin innostui hinkkaamaan nelikielistään mikkitelineeseen. Rumpali Markus Joensuun työskentely on kuitenkin se mikä pitää tripin elävänä ja liikkeessä.
Muuten lähes täydellinen surinatrippi, mutta keikan loppuvenytys alkoi mennä jo liioittelun puolelle. On parempi lopettaa tymäkästi kuin väkisin venyttää. Kaiken kaikkiaan Potpurin toinen päivä oli oikein antoisa. Vaikka toki viiden bändin putki alkaa väkisinkin uuvuttaa, onneksi suurin osa sentään oli innostavaa seurattavaa.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
