23.10.2008
Lepakkomies/Helsinki
Kallion sydämessä, aivan Sörnäisten metroaseman vieressä sijaitseva Ravintola Lepakkomies on tullut huomattua jo muutamaan otteeseen. Kadulla loistavat oranssit ”bat-lepakot” vangitsevat helposti katseen ja avarat ikkunat paljastavat mielenkiintoiselta näyttävän yläkerran baarin, mutta syystä tai toisesta Lepakkomiehessä ei ole tullut silti aiemmin käytyä. Tilanne muuttui radikaalisti hyisenä lokakuun neljäntenä torstaina, kun Five Minutes For Myself ja Incredible Nothing –yhtyeeksi paljastunut Jeremy Snake & The Stoners järjestivät kunnon juhlat Lepakkomiehen alakerrassa.
Pyörittyäni hetken katutason baarissa äkkäsin lopulta kadun puoleisesta kulmasta alas vievät portaat, jotka johdattivat pitkänmalliseen alakertaan. Oranssi ja musta kohtasivat yläkerran tavoin myös täällä toisensa seinillä roikkuvien tyylikkäiden Batman-julisteiden ja –kuvien antaessa tilalle oman silauksensa. Erittäin tyylikästä ja viihtyisää siis, mutta tämä ei ole mikään ravintolaopas vaan liveraportti, joten itse asiaan.
Hieman puoli yhdentoista jälkeen alkoi viimein tapahtua, kun Jeremy Snake & The Stoners aka Incredible Nothing starttasi oman osuutensa. Yhtye on viettänyt pientä hiljaiseloa kesän ajan ja nyt basistin verran uudistunutta kokoonpanoa ryhdyttiin ajamaan sisään. Samalla kun basson varteen oli kiinnitetty uusi mies nimeltä Oskari ”Oku” Tilkanen, oli aiemmin bassoa paukuttanut Jani Sutinen siirtynyt toisen kitaran varteen. Sutinen ja pääasiallinen vokalisti Jukka Åkerman loivatkin tuplaantuneen kitara-arsenaalin avulla nyt yksissä tuumin melkoisia valleja, mutta hetkittäin – ja erityisesti keikan alkupuolella – yhteensoitto pyki vielä pahemman kerran.
INC:in kone lähti alkukankeuden jälkeen hissukseen lämpenemään ja kun eturivit pitivät vielä riittävästi möykkää kasvoi keikan jälipuoliskosta lopulta erittäin nousujohteinen rockin juhla. Yhtyeen keväällä julkaistu White ep meni ilmestyessään allekirjoittaneelta täysin ohi, mutta vahinko täytynee korjata lähiaikoina. Uusien biisien lisäksi setistä löytyivät vanhat killerit kuten Such A Gay Boy ja Basic Emotion Preach, jotka sähköistivät eturivit asianmukaisesti.
Tilkasen sisäänajo jatkui jo seuraavana iltana Libertessä, eivätkä bändin uutiset taida jäädä lähiaikoina ihan tähänkään, mutta koska Desibeli ei ole mikään juorupalsta jätetään arvailut ja veikkailut sikseen. Uutta INC brändiään kaikessa mahdollisessa korostava nelikko selviytyi Lepakkomiehen urakasta tyydyttävin arvosanoin, paljon jäi parannettavaa mutta paljon saattoi pistää myös pitkän tauon sekä uudistuneen kokoonpanon alkukankeuden piikkiin.
Pienen mutta sitäkin intensiivisemmän roudaustauon päätteeksi lauteille nousi Five Minutes For Myself, jonka oli onnistunut täyttää lavan edusta kuulijoista jo tauon aikana. Yhtyeen debyyttisinkku The 1st Second oli päätynyt pari kuukautta aiemmin käsiini, mistä lähtien olin väijynyt sopivaa tilaisuutta päästä todistamaan ryhmän livekuntoa. Sellainen ilmeni nyt ja illan aikana kävi vielä ilmi, että bändi on juurikin julkaisemassa jatkoa debyytilleen, joten odotukset keikkaa kohtaan kohosivat entisestään.
FMFM:n keikkaa värittivät alusta lähtien voimakkaasti osallistuva yleisö, napakka yhteensoitto, mainiot välispiikit, sekä astetta liian jykevä äänenpaine. Vauhdikkaissa menopaloissa tykimpi ote ei pahemmin haitannut, mutta parissa hitaammassa siivussa pieni äänen sää(s)tö olisi ollut tarpeen. Tosin matala ja pitkänmallinen tila, jossa yhtye esiintyi, ei ollut varmasti mikään helppo pala äänimiehelle.
Debyytin mainio Ms. Sandman upposi odotetusti kuin alasin veteen ja samoin toimi se “pakollinen lainabiisi”, joka oli tällä kertaa Alanis Morissetten luottosiivu You Oughta Know. Nämä keikkojen pakolliset kuviot ovat joskus ärsyttäviä, mutta onneksi FMFM oli saanut puhallettua mukavasti persoonallisuutta lainaansa. Positiivisin yllätys oli kuitenkin uunituoreen Two Minutes Too Much sinkun krapulan kauheuksista kertova Shaking Shaking Shaking, jonka sanoitus kävi varmasti parin innokkaimmin juhlivan kuulijan mielessä seuraavana aamuna.
Summa summarum – FMFM ylitti odotukset rokimmalla otteellaan ja menevällä soitollaan. Kokoonpano osasi myös esiintyä, vaikka pieni tila rajoituksia loikin, ja riemun pystyi aistimaan vaivatta viisikon touhusta. Viimeisen kappaleen aikana kuultu Kiss- vitsi olisi ehkä voinut jäädä väliin, mutta kelpo showssa on kaiketi mukana myös se pakollinen komediallinen kevenne.
Teksti ja kuvat: Mika Roth
