Pienet – Syyskuu 2008
Chrome: Abortive Reality Rehab
Kangasniemeläinen
Chrome murjoo kuolemalta haiskahtavaa thrashia vokalistin hoitaessa hommat huutamalla. Arviossa oleva demotuotos on järjestyksessään bändin neljäs ja tarkastelee demoa mistä suunnasta tahansa, Chrome osoittaa sillä olevansa jo pitkälle jalostunut ryhmittymä. Neljästä biisistä ei juuri heikkoja kohtia löydy ja parhaimmillaan homma toimii erinomaisesti. Avausbiisi
What You´ve Becomesta löytyy erittäin maukkaan riffi-kertsi-parin lisäksi painostavan raskasta väliosaa ja tehokkaasti rullaavaa säkeistöä, eikä ainakaan kolmantena soiva
Dogmatic ole pekkaa pahempi. Melkoiseksi riffi-ikiliikkujaksi osoittautuva kitaraosasto osaa parin soolon lisäksi rauhoitellakin ja kitaravallien taakse on tiputeltu sinne tänne hienosti biisejä maustavia kiipparitaustoja. Lisäksi pisteitä täytyy kantaa niin rumpalin kuin laulajankin suuntaan, tosin jälkimmäisenä mainitun komea kurkkuääni kaipaisi seurakseen edes vähän vaihtelua, kenties jopa puhtaita lauluosuuksia voisi harkita? Kaiken kaikkiaan käsillä on ammattimaisesti tuotettu, laadukas nelibiisinen. Kun bändi vaikuttaa vielä hyvin asennoituneelta, enteet ovat hyvät.
Jarmo Panula
Craniumblast: Living Dead Life
Heinolan suunnilla operoiva
Craniumblast on kuuden mustempaan deathiin suuntautuneen nuoren miehen orkesteri. Tarina ei kerro, onko Living Dead Life ryhmän ensimmäinen julkaisu, mutta niin tai näin bändin tyylillinen suunta on selkeästi jo löytymässä, vaikka kokoonpanolla on ikää vasta puolitoista vuotta. Synkkä ja raskas jyystö tuo tietyllä tavalla mieleen
Dark Tranquillityn alkuaikojen toiminnan, mutta heinolalaiset ohittavat raakuudessa länsinaapurimme mennen tullen. Kappaleiden rakenteet ovat monisyisiä ja vokaalit vedetään käheän kurkkuraastimen läpi. Selkeitä melokuoloon viittaavia taipumuksia rikastetaan runsaalla black/dark –annoksella, minkä ansiosta bändi välttää geneerisyyden sudenkuopat ja sitä kautta myös välittömän kategorisoinnin. Norjalais-ruotsalaisessa metalloinnissa on siis palikat kohdillaan, mutta pieni lisäpersoonallisuus ei varmasti tekisi pahaa. Useasti koskettimet vesittävät tämäntyyppisen rutistuksen, mutta Craniumblastin tapauksessa tuokin sääntö kohtaa poikkeuksensa. Nyt vaan lisää treeniä ja antaa kehityksen kehittyä, niin eiköhän se siitä.
Mika Roth
Crusher: R.O.B.
Savon Nuoret Virtuoosit 2007 -bändikisan voittajaksi selviytynyt
Crusher palkittiin kahden biisin demon tuottamisella (joka on tosin heille jo neljäs). Molemmat raidat ovat nopeaa thrashia, ja niistä
Betrayal on tasapaksumpi mutta myös räkäisempi veisu,
R.O.B:in sisältäessä enemmän death-vaiikutteista dynamiikkaa ja mainion intron. Yhtye operoi kuitenkin vielä siinä sarjassa, missä täydet pisteet tarkoittavat muotoseikkojen hallitsemista, mieleenjäävyyden ja omaleimaisuuden jäädessä tulevaisuuden tavoitteiksi.
Mikko Heimola
Embreach: Deafening Silence
Embreachissa on edellisten studiosessioiden jälkeen ovi käynyt: basisti on vaihtunut, ja yhtye on tällä hetkellä ilmeisesti ilman vakituista rumpalia. Tämä ei ole estänyt heitä purkittamasta neljää varsin teknistä, moniosaista veisua. Melodeath-ilmaisun rajoja koetellaan, mutta niistä ei vielä murtauduta ulos; esimerkiksi perusjynkytyksen säestämät örinäjaksot ovat vain puuduttavia, paremmalta kuulostavat sekaan upotetut akustiset pätkät. Biiseistä maininnan arvoisia ovat
Shadow's Song, jossa yhdistetään metalcore-potkua kuulaankauniiseen lead-kitaraan, ja päätös
In Your Wake hauskoine call-and-response -kuvioineen. Toimivaa, pätevää, mutta ei vielä riittävän persoonallista.
Mikko Heimola
Immortal Angelica: Reminiscence
Kun demotason yhtye ilmoittaa soittavansa tunnelmallista ja koskettavaa metallia, odotukset eivät välttämättä viistä kattoa. Herkkyys, kauneus ja melodisuus ovat vaikeita elementtejä nuorelle ryhmälle, etenkin silloin kun ne pitäisi yhdistää onnistuneesti metalliin. Jyväskylän seudulta kotoisin oleva
Immortal Angelica osoittaa kuitenkin esikoisdemollaan, ettei sarka ole suinkaan mahdoton. Kokonaista yhdeksän raitaa kestävä Reminiscence pistää useampaan otteeseen hiljaiseksi tiiviillä ja riipivän kauniilla tunnelmallaan, joka saa itsensä ajan katoamaan ympäriltä.
Kiekon alkupuoli rullataan metallisessa ja raskaammassa maailmassa, jossa kitara vie ja rytmiryhmä jykyttää voimansa tunnossa taustalla. Tässä ympäristössä useat isommatkin yhtyeet hukkaavat itsensä kaiken massan sekaan, mutta Immortal Angelica ei menetä suuntaansa, vaan rakentaa kappaleista dramaattisia ja ehyitä kokonaisuuksia. Mielleyhtymä
Leaves´ Eyesin suuntaan on melkeinpä väistämätön, mutta ei lopulta kovinkaan osuva. Etenkin kiekon jälkimmäisen puoliskon rauhallisemmat raidat osoittavat jyväskyläläisten operoivan huomattavasti laajemmalla saralla, kun kaunis naislaulu, surumielinen viulu sekä runsaat koskettimet pääsevät oikein kunnolla oikeuksiinsa.
Mika Roth
Runneltu: Demo 2008
Lahtelainen
Runneltu on keksinyt yhdistää tiukkaan hardcore / grindcore paahtoon suomenkielen, minkä ansiosta yhtye suorastaan loikkaa esiin genrensä perusmassasta. Business cityn ruhjojanelikosta ei ole kuitenkaan vielä tyylisuuntansa visionäärisiksi uudistajaksi, vaikka nopealla soitolla ja ensimmäisellä kotimaisella ilmoille saatetussa paahdossa on kieltämättä paljon hyvääkin. Viisi biisiä sullotaan alle yhdeksään minuuttiin, joten tiivistämisen jalo taito hallitaan, eikä riffeissäkään ole juuri valittamista, vaikka tarttuvuus jättääkin toivomisen varaa. Päätöksenä kuultava
En häpeä totuutta avaa ovia jopa rockimman ilmaisun suuntaan, mutta vahvimmillaan yhtye on silloin kun se on nopeimmillaan, mistä maliesimerkiksi käy alle minuutin mittainen
Omaksi tuhokseen raivon purkaus. Oman lisänsä pakettiin tuovat sanoitukset, joista saa jopa selvää. Sanottavaa piisaa ja hyvä niin, sillä tällaiselle ääreilylle riittää kyllä tilausta niin kauan kun ihmiset jaksavat vain ajatella omilla aivoillaan.
Mika Roth
Solnic: The Great Magnolia
Pääkaupunkilainen
Solnic osoittaa, että vaihtoehtometalliin sopii myös huumori. Sen altsun ja trashin sekasikiö rullaa melko perinteisen oloisesti eteenpäin, mutta kun pysähtyy kuuntelemaan sanoja, saattaa hämmästyä. Laulaja
Toni Viitanen on kirjoittanut varsin hersyviä sanoituksia ja myös laulaa ne hauskalla tavalla. Suoremman örinän lisäksi kuullaan puhdasta laulua, hieman
Serj Tankianin tyyliin. Soiton puolesta tämä bändin toinen demo on erinomainen. Viitasta taustoittavat
Janne P. (soolokitara),
Vesku J. (rytmikitara),
Atte H. (basso) ja
Tuomas R. (rummut) osaavat hommansa.
Weak for the Meat aloittaa vahvasti hyväntempoisella mätöllä ja
Q-Samo II (eh...) tarjoaa lisää samaa laatua. Kumpikin biisi on koristeltu hauskoilla sovituksellisilla yksityiskohdilla. Viimeinen kappale
Fingerfucker tamppaa hitaammin, jopa tunnelmallisesti, ja kerrossa
System of a Down´in latuja. Demo on kaikin puolin hyvä näyttö, joskin bändin huumori saattaa mennä monelta ohi. Mutta ei kai sitä asioita aina tarvitse niin vakavasti ottaa.
Tuomas Tiainen
T55: Demo 2008
Vuosituhannen alusta asti toiminut
T55 lyö tiskiin perisuomalaisen keitoksen raskasta äijärockia, jonka soinnissa
Kotiteollisuus lyö kättä
Pate Mustajärven kanssa. Helsinkiläisviisikon musiikki on kiertelemättä kertosäepainotteista ja muutenkin hyvin suoraviivaista ja kaavan mukaan rakennettua, joten biisien punaista lankaa ei tarvitse suuremmin etsiä. Omaperäisyyttä musiikkiin tuo vokalistin ärhäkkä ja möreä lauluääni, eikä bändin soundi suoraviivaisuudesta huolimatta sieltä ihan tavallisimmasta päästä ole.
Tämä paljon kehuja kerännyt orkesteri ei kuitenkaan saa minua suuremmin syttymään. Todellinen ässäbiisi puuttuu ja biisien vetävyys rajoittuu lähinnä kertosäkeisiin, joten huipulle tätä kolmibiisistä ei vedä edes se kaljanvetomeininki, joka demosta välittyy alkutahdeista aina viimeisiin iskuihin saakka. Parhaiten onnistuneeksi biisiksi nostan
Pyöveliparan, mutta kuten sanottu, ihan paras terä siitäkin puuttuu. Perushyväksi minä tämän luokittelisin.
Jarmo Panula
Takorauta: Pala todellisuutta
Kemijärveläinen
Takorauta osoittaa Pala todellisuutta -demollaan, että musiikki voi toimia kuin Kehruu-Jenny, vaikka se ei sisältäisikään mullistavaa raja-aitojen kaatamista, tai vaikka se olisi suoraan sanottuna jopa hieman persoonatonta. Kuusikon linjana kun on helposti sulava suomimetalli, josta kuuluu toisaalla
Nightwish, toisaalla pienet suomirock-vivahteet. Tarttumapintaa tällä kuuden biisin teoksella kuitenkin riittää vaikka muille jakaa, sillä huikeita kertosäkeitä ja loistavia biisikokonaisuuksia on levy suorastaan pullollaan. Tämä kaikki on sävytetty koskettavalla lappalaisella melankolialla, joka välittyy biiseistä erinomaisesti tekstien käsitellessä suorasti niin koulukiusaamista kuin itsemurhaakin. Kosketinosuuksien paino on suuri, vaikka kokoonpanosta löytyy
Iron Maiden -hengessä jopa kolme kepittäjää. Myös
Esa Parkkisen taidokkaalla puhtaalla laululla on Takoraudan tekemisessä suuri rooli, ja toimii homma silläkin puolella, vaikka ääni ei musiikin tapaan persoonallisuudellaan juhli.
Näin kovatasoisia demoja on sattunut kohdalleni ainoastaan muutama ja lätyn arvoa nostaa se tosiasia, että Pala todellisuutta on vuonna 2006 perustetulle yhtyeelle ihka ensimmäinen virallisesti julkaistu demotuotos. Oli myös ilo huomata, että levyn tähtitrion muodostavat biisit,
Kaatunut -
Tahdonvoima -
Kylmä virta, ovat syntyneet kaikki eri säveltäjän toimesta, eli sävellysosastolla riittää laatua ja leveyttä tulevaisuuteenkin. Kertakaikkisen kova kuusibiisinen, ei voi muuta sanoa.
Jarmo Panula
Teardown: Cyanotic
Teardown on nimenä tuttu vähän sieltä ja täältä, mutta vasta tuoreella promollaan se löysi tiensä myös allekirjoittaneen stereoihin. Vajaa kaksi vuotta sitten ryhmä vakuutti jo kollega Panulan
Cold Rooms demollaan ja nyt otteissa on entistä suuremman tunnelmametallijuhlan tuntua. Cyanoticin kolmesta kappaleesta jokainen kiskaisee vuorollaan maton alta, eikä viittätoista minuuttia voisi viettää juuri paremmin, kuin yhtyeen tarttuvaa, melodista sekä sopivan jyräävää metalla kuunnellen.
Re-Pulsestakin tuttu
Katja on kehittynyt laulajana entisestään ja koskettimien tukemat alakuloiset kitaramelodiat purevat syvälle erityisesti viimeisenä kuultavan
Solituden kaarroksissa. Raskaammat vallitukset vuorottelevat seesteisten hetkien kanssa ja kun sounditkin ovat kohdillaan, pääsevät kappaleiden nyanssit toden teolla oikeuksiinsa. Kaikki muu tuntuu jo oleva kunnossa, mutta sitä päät räjäyttävää Suurta Kappaletta ei tästä nipusta löydy, vaikka voimakasta oireilua moiseen onkin jo havaittavissa.
Mika Roth
The Falling Crest: Mouthful of Metal
Porjektimuotoisesti
The Falling Crestia pyörittävä joensuulaiskaksikko sai hymyn huulilleni uusimman demonsa nimi-kansi-yhdistelmällä, jossa
suullinen metallia ilmaistaan erittäin ei-vertauskuvallisesti. Sisällöltään nelibiisinen on matalavireistä ja raakaa vaihtoehtometallia, jossa siirrytään death-pumppauksesta nopeasti melodisiin, keskitempoisiin kertosäkeisiin. Ihan selvää linjaa The Falling Crest ei demollaan vedäkään, sillä temponvaihtelujen lisäksi demolla tehdään nopeita siirtoja häröistä kitara-leadeista suoraakin suorempiin tuplabasariosuuksiin. Myös laulupuolelta löytyy monipuolisuutta kuivan murinan ja komeiden kliinien toimiessa yhteistyössä.
Uskaltaisin sanoa bändin olevan omimmillaan ja parhaimmillaan demon nimibiisissä, joka antaa viboja niin aggressioita purkaville kuin myös vetävien kertosäkeiden ystäville. Huonoa biisiä demolta ei sitten löydykään, mutta toisaalta kokonaisarvosanaksi muodostuu pikemminkin hyvä, kuin kiitettävä tai erinomainen. Todelliseksi sytyttäjäksi ei ole edes nimibiisistä ja kyllähän koko demolle tekisi hyvää ylimääräisen tarttumapinnan ripotteleminen sinne tänne pitkin biisejä. Lopuksi täytyy vielä kehua kotona tehdyiksi suorastaan hämmästyttävän ammattimaisia soundeja.
Jarmo Panula
Verilöyly: Skeletor Pentagräm
Verilöylyn sähköjänikset ovat tainneet kiskoa hiukan liikaa spiidiä, tai mitä citymenninkäisiä nämä instruhörhöt nyt sitten ovatkaan. Joka tapauksessa häkäpöntöt ovat sekaisin ja wanhat kunnon viisaudet kuten; ”Ainoa hyvä sointu on riitasointu” ja ”jos se ei sovi kokonaisuuteen käytä sitä” ovat jälleen kunniassa. Avantgarde on liian suppea sana selittämään sitä, miten pääosin instrumentaaleina esitettävät kappaleet onnistuvat haalimaan alleen suunnattomien etäisyyksien päässä toisistaan olevia elementtejä. Jonkin sortin corea tämä on – kenties artcorea? Jos moista genreä ei ole tähän mennessä keksitty, niin nyt olisi yllin kyllin syytä. Tunnen aivojeni nyrjähtelevän iloisesti tässä noisen, metallin, hc:n ja rockin puristuksessa, josta ei voi löytää oikeastaan mitään tuttuja muotoja. Silmissä sumenee countryn, elektron ja progen liittyessä tuohon sanoinkuvaamattomaan robottihirviöön, jonka ei pitäisi fysiikan lakien mukaan edes toimia, mutta joka silti puskee villisti piipittäen eteenpäin. Tämä bändi on pakko nähdä keikalla!
Mika Roth
Lukukertoja: 7932
