Pienet II – Joulukuu 2006
Blinded Rain: Vampire
Reilu vuosi sitten
debyyttipitkäsoittonsa julkaissut
Blinded Rain on uusinut kokoonpanoaan oikein kunnolla. Vuoden takaisesta ryhmästä on jäljellä enää primus motor
Kaide, jonka ympärille kasvanut uusi trio soittaa edelleen melodista ja perinteistä heavy metallia, mutta otteet ovat muuttuneet aiempaa raskaammiksi. Vampire mini pitää sisällään viisi viisua, joista jokaista vie eteenpäin sama visio. Nopeahko ja rokin suuntaan taipuvainen metallointi pyritään pitämään mahdollisimman suorana, mutta samanaikaisesti musiikkia elävöitetään koskettimilla ja satunnaisilla naistaustalauluilla. Palaset joilla Blinded Rain pelaa ovat siis tuhannesta muustakin yhteydestä tuttuja, mutta silti bändi kykenee välttämään miltei kaikki klisheiköt. Nopeammissa vedoissa ryhmä hallitsee tilanteen ammattimaisesti ja ainoastaan
Curtains of Deceit slovarissa pastissintuoksu käy pistäväksi. Raskaampi ote tuntuu istuvan yhtyeen tyyliin, joten sopii toivoa että ensi vuonna julkaistava toinen albumi liikkuu näillä samoilla linjoilla.
Mika Roth
Frail From Inside: Disease of the Nation
Tämäpä on vasta outo tilanne.
Frail From Inside ilmoittaa demonsa saatteessa kyseisen kiekon jäävän kokoonpanon viimeiseksi, joten Disease of the Nation on siis lemiläisryhmän testamentti. Lopun alku käynnistyy upeasti, kun
Son of a Whoren raivokas alkuhuuto taantuu pian synkäksi lausunnaksi taustan värittyessä vaimeilla sävyillä. Hiljaa-kovaa-hiljaa kaava toimii jälleen kerran ja jo kolme vuotta sitten
Broken World demon tiimoilta esiin nostetut
SOAD viittaukset ovat taas ajankohtaisia – mikä ei ole siis lainkaan huono asia. Raskasta vääntöä ryyditetään äkillisillä pysähdyksillä ja suunnanmuutoksilla, eivätkä laulumelodiatkaan ole sieltä simppelimmästä päästä. Erityisesti toisena soiva
Hypnotize With a Knife nousee äkäisen ja rakenteita haastavan rallauksen ylistykseksi ja
Possessed By Guilt on puolestaan biisikolmikon raskain, deathin katkuinen lyönti. Näin FFI lyö pillit pussiin, eikä esirippua voisi juuri tätä vakuttavammin rullata alas. Toivottavasti ennenaikaisen kuoleman jälkeen on vielä elämää ainakin jossain muodossa.
Mika Roth
Korve: Kipinä
”Vihtiläisen metsän perukoilta” ponnistava
Korve kertoo musiikkinsa olevan grunge-vetoista suomirokkia raskaalla otteella. Määritelmä ei ole lainkaan hullumpi, sillä tästä runsailla kitaroilla vahvistetusta mätkeestä voi tosiaan erottaa vahvoja Seattle-soundin peruja. Neljän raavaan äijän muodostama Korve ei ole silti mikään uudenmaan
Pearl Jam, vaan enemminkin raskautettu versio perinteisestä suomirock bändistä. Kiekon kolme biisiä kestävät kukin alle neljä minuuttia, eli napakat siivut viedään siis alusta loppuun ilman turhia kiemuroita. Vokalistin sopivan asenteikas ja käheän kireä ääni sopii pakettiin kuin nyrkki silmään, etenkin silloin kun vauhti pysyy korkeana. Muutenkin suomenkieli toimii yllättävän hyvin tällaisessa amerikan-henkisessä ryskeessä, jota kuullaan useimmiten lontooksi esitettynä. Kahden vauhdikkaamman rallin väliin sijoitettu hiljaisempi
Viattomuudesta riistetty haiskahtaa hieman oharille, mutta muuten kasassa on oikein toimiva mini.
Mika Roth
Raakku: Seed Divine / Aberrance
Raakku sai muotonsa vasta keväällä 2006, mutta jo tällä ensimmäisellä promolla ryhmä kuulostaa oikealla tavalla kypsältä. Alana on metalli ja alalokeroista lähinnä ovat doom sekä gothic. Esiintymiskielenä palvelee englanti, jota työstetään matalalta rosoisesti laulaen/muristen. Raakku ei siis tarjoa mitään uutta täyden kuun alla, mutta aina luotettavan
Paradise Lost – My Dying Bride – Katatonia akselin bändi osaa luoda vanhoista luista uusiakin yhdistelmiä. Kahden biisin kerta-annos on kooltaan valitettavan aneeminen, mutta onneksi vajaan kymmenen minuutin aikana tunnelma ehtii tiivistyä sentään pienemmän sarkofagin painoiseksi. Avausraita
Seed Divine on ralleista menevämpi ja sen melodioista lennähtää koukku jos toinenkin varomattoman kuulijan suuntaan. Jälkimmäisenä kuultava
Aberrance lisää taas mustuutta ja painoa, mutta idea ei tahdo tällä kertaa kantaa loppuun asti. Raakku vakuuttaa siis suurimman osan aikaa, mutta materiaalin vähyydestä johtuen lopullista tuomiota ei voida vielä langettaa.
Mika Roth
Razorblend: The Sinister Groove
Kuten bändin jäsenet itsekin toteavat,
Razorblend on genreilijöille kova pala purtavaksi, koska kitaroitten soundeja kuunnellessa tulee välillä mieleen
Slipknot ja välillä
Red Hot Chili Peppers. Itse työntäisin The Sinister Grooven musiikkityylin tuonne vaihtoehtoisen hard rockin puolelle. Demon materiaalista löytyy ehdottomasti paljon hyvää. Kitaroista otetaan kaikki irti kun riffeissä on ideaa, sooloja on sopivasti ja välillä kehiin isketään kaiken maailman jazz-kikkailuja. Lisäpisteitä vielä
Jani Harttusen rosoisesta ja äijämäisestä laulusuorituksesta ja kovasta asenteesta, joka kuuluu musiikissa ja näkyy tekemisessä. The Sinister Groove on tasaisen varmaa soittamista kokonaiset 17 minuuttia ja niitä arvostelijoiden kuuluttamia yllätyksiä löytyy. Musiikissa on kuitenkin parantamista ihan yleisellä tasolla, sillä ei tämä sen kummemmin kolahtanut, eli se kuuluisa ”jokin” puuttuu. Vaikka demossa sinänsä ei ole mitään valittamista, niin kyllä Razorblend jää lopulta muiden samansuuntaisten bändien jalkoihin.
Jarmo Panula
Revencial: Death Takes
Revencial; nuori bändi nuorine soittajineen on vielä laulajaa vailla, mutta instrumentaalisti edetään täydellä kaasulla. Bändin toinen demo, Death Takes sisältää jopa seitsemän biisiä, joita voidaan kuvailla death metallin ja heavy metallin sekoitukseksi. Vaihtelua löytyy runsaasti kun välillä mennään rumpali
Ville Karhun käsien täydeltä, kun taas
DOT-kappale herkistelee kauniilla sävellyksellään lähes kokonaan ilman rumpuja.
RVC avaa demon välttävästi, mutta seitsemästä biisistä löytyy helmiä. Melodiset, kirkkaat kertsit ja muukin sävellys kappaleissa
Out of Here ja
Death Takes ovat levytyssopimuksen arvoisia. Demoa kuunnellessa tulee myös vahvasti esille lapualaiskollien huimat soittotaidot. 15-vuotiaan
Samuli Manun sooloillessa luulisi kuusikielisen varressa olevan todellinen tähtikitaristi, eikä muuta bändiäkään sovi unohtaa. Yli kaksikymmentä minuuttista instrumentaalilevyä kuunnellessa tulee kuitenkin lopulta väsy, eikä ilman laulajaa usein pitkälle päästä. Silti Revencial ansaitsee roppakaupalla kunniaa kiitettävästä paketista ja toivon todella, että haussa oleva laulaja löytyy.
Jarmo Panula
Roayl Truck: The Feast of the Damned
Alkuvuodesta 2006 käsiini päätyi
Royal Truck nimisen yhtyeen promo, joka suorastaan pursui wanhan koulukunnan
Black Sabbath ja grunge vääntöä. Nyt kun sama vuosi 2006 vetelee jo viimeisiään kuunneltavakseni on siunaantunut retkueen uusin tuotos. Äijämetalli pitoisuudet ovat tälläkin kertaa huipussaan, kun tämä nelimiehinen heavy rock´n´roll jyrä painaa armotonta vauhtia eteenpäin. Entisaikojen kuninkaat ja myöhempien vuosien rutistelijat kuuluvat vertaisina Royal Truckin rätkeestä lävitse, temmon pysyessä kautta linjan melko rauhallisena ja painojen tangoissa suht runsaina. Kiekon todellinen helmi on toisena soiva
Heal, jossa raskas rutistelu, tarttuva melodisuus ja koukukas soitto muodostavat yhdessä jotain maagista. Muuten ryhmä tuntuu olevan hieman hukassa, sillä avausraidan pikataival suhahtaa joka kerta turhankin nopeasti alta pois ja viimeisenä kuultava nimibiisi vaikuttaa lähinnä parin, kolmen eri kappaleen törmäyksessä syntyneeltä sekasikiöltä. Ideoita kyllä piisaa mutta ne eivät ole tällä kertaa oikein keskenään yhteensopivia.
Mika Roth
Scaur: Addiction
Helsinkiläinen
Scaur, joka vielä vuonna 2005 tunnettiin nimellä
Mirthless, saavutti nykyisen muotonsa kuluneena kesäänä. Syksyllä viisikoksi täydentynyt ryhmä sulkeutui studioon ja tuloksena syntyi kolme siivun mittainen debyytti. Nuoren yhtyeen musiikki on jotain mitä voisi syntyä, jos uudempaa
Slayeria,
Gojiraa ja
Panteraa lähdettäisiin yhdistelemään vapaamielisesti toisiinsa. Elikkäs asenne on hirvittävän kova, tyyli tyly ja niin kieli- kuin lyömäsoittimetkin ovat vähintäänkin yhtä kovilla kuin vokalistin/huutajan kurkku. Rytmillinen kikkailu karkaa kipaleissa välillä itsetarkoitukselliseksi, eivätkä soittajat – kunnioitettavista taidoistaan huolimatta – pysty pitämään pakettia koko ajan kasassa. Kolmesta raidasta on vaikea nostaa ainuttakaan muiden yläpuolelle, sillä totaaliset lekat ja hutit loistavat kummatkin poissaolollaan. Perinteistä, luotettavaa, voimakasta ja lupaavaa, mutta samalla vielä lievästi yllätyksetöntä.
Mika Roth
Teardown: Cold Rooms
Nyt on tarjolla sitä paljon puhuttua heviä naislaulajalla
Teardownin tarjoamana. Tämän toisen julkaisunsa, Cold Roomsin myötä bändi kertoo löytäneen todellisen musiikillisen linjansa, jota voisi nimittää melankoliseksi metalliksi, josta löytyy omat herkkunsa monenlaisesta musasta pitäville. Demon ensimmäiset kappaleet
Where Are You Now ja
Until I Met You todistavat bändin väitteen oikeaksi, mutta laatu heikkenee jonkin verran loppua kohden. Biiseissä löytyy koukkuja ja surumielisiä tunnetiloja haetaan akustisella kitaralla, kosketinsoittimilla ja vierailevalla viulunsoittajalla. Kotikutoisen miksauksen vuoksi ei aina onnistuta pääsemään niihin tunnetiloihin mitä ollaan haettu ja muissakin paikoissa korvaan särähtää kotiäänitys. Pieni miinus myös laulajan äänestä, joka on kyllä kaunis, mutta aavistuksen keveä metallimusaan. Kaiken kaikkiaan Teardown saa Cold Roomsista arvosanaksi vähintään kiitettävän, koska parhaimmillaan se yltää todella nautittaviin melodioihin ja siirsinpä biisit myös mp3-soittimeeni. Tämänkin bändin saa niputtaa siihen kasaan, jossa lukee: "ehdottoman kehityskelpoista, mutta ei vielä valmista isoihin ympyröihin." Ja paino sanalle "vielä."
Jarmo Panula
Thraciar: Stillborn
Helsinkiläinen
Thraciar on näemmä päättänyt takoa rautaa sitten jatkuvasti. Ryhmä haki muotonsa vasta kuluvan vuoden helmikuussa, mutta tuore Stillborn on jo kokoonpanon toinen demo. Edellisen
First Death lätyn rahdun perinteisempi metalli on jalostunut yhä selkeämmin modernin deathin ja blackin suuntaan, painopisteen pysyessä selkeästi deathin puolella ja vauhdin kohotessa siinä sivussa aivan kuin huomaamatta. Uuden kiekon aloitusraita
Dark Ride lähenteleekin kaikessa voimassa ja tylyydessään jo vuonojen maan legendaaristen ryhmien saavutuksia. Soundit jättävät tälläkin kertaa toivomisen varaa ja etenkin toisena soivalla nimibiisillä tukkoisuus nousee jo ärsyttävästä häiritseväksi tekijäksi. Rummut, ja örinää, murinaa sekä huutoa yhdistelevä laulu erottuvat maisemasta suht hyvin, kun taas kielisoittimet pyrkivät jatkuvasti puuroutumaan. Joka tapauksessa Thraciar osoittautuu tälläkin kertaa lupaavaksi ryhmäksi, jonka rätkettä kuuntelisi mieluusti enemmänkin – ja laadukkaammin tallennettuna.
Mika Roth
Worstcase: Temporary Remedies for Random Vexations
Uransa toisen demon todelliseksi nimihirviöksi siunannut turkulainen
Worstcase katsoo musiikillisten juuriensa sijoittuvan lähinnä perinteisen thrash metallin multiin, mutta toteaa samaan hengenvetoon, että vaikutteita on toki tullut otettua vähän muualtakin. Ja näinhän se asianlaita on, sillä lätyn viisi biisiä ovat kaikki toisistaan selvästi erottuvia sukelluksia musiikin mikä-mikä maahan.
dEUSin kokeellisuus ja
SOADin impulsiivisuus yhtyvät
Bullet For My Valentinen kasarihakuiseen rymistelyyn, jossa thrashin suurten esi-isien lp-muotoon ikuistamia sanomia tutkitaan ja tulkitaan uudelleen. Rohkea lähestymistapa ja ennakkoluuloton tyylien jalostus tuovatkin muassaan joitain makeita onnistumisia, mutta lähes yhtä usein ryhmä kalauttaa kirveensä kiveen. Näin Temporary Remedies for Random Vexationsin kokonaistehot laskevat heikompien osien pettäessä toistuvasti. Näkemystä ja uskallusta ryhmällä tuntuu kuitenkin piisaavan, joten tuskin retkue on sanonut vielä läheskään viimeistä sanaansa. Tai niin sopisi ainakin toivoa tämän näytteen valossa.
Mika Roth
Lukukertoja: 7760
