Miljoonarock 2008

Kyläkauppias Vesa Keskisen miljoonavillityksen myötä syntynyt Miljoonarock on kerännyt Tuuriin kovia nimiä nyt jo viitenä elokuuna peräkkäin. Keskisen ruokapuodin takana, rautatieaseman kupeessa on esiintynyt niin Deep Purple, Dio, Scorpions, HIM, kuin Billy Idolkin, eikä tämänkään vuoden kattauksessa ollut yhdelle iltaa pahemmin moitittavaa. Tämän vuoden vetonaulat, Nightwish ja Twisted Sister, kun kelpaisivat pääesiintyjiksi lähes missä päin maailmaa tahansa ja missä tapahtumassa tahansa. Sympaattisesta yhden illan takapiharokittelusta ei voi puhua Miljoonarockin kanssa edes samassa lauseessa, mutta rahan voimakkaasta hajusta huolimatta odotettavissa oli musiikillisesti nautinnollinen ilta.

Ilta lähti kuitenkin käyntiin vähän pienemmässä mittakaavassa, kun lavalle kipusi Tuurin oma suomirokkari, Jani Wickholm. Suomen ensimmäiseltä Idols-kaudelta tunnetuksi tullut Wickholm on saanut luotua itselleen vakaan, nyt jo neljä julkaistua pitkäsoittoa käsittävän uran, joka on Idols-pohjalta kieltämättä kunnioitettava suoritus. Kyllähän kivalle, kevyelle suomirockille on aina tilausta, ja niin myös Wickholm taustabändeineen löysi oman yleisönsä. Pääasiassa orkesterin musisointi oli yksinkertaista ja yllätyksetöntä autoradiotavaraa, mutta muutamista tunnetummista ralleista löytyi mukavasti tarttumapintaa, ja niitä tunnetumpia ralleja tulikin keikan aikana vastaan yllättävän paljon. Neljänkymmenen minuutin annoksena tämä rokkipiikki alkoi hieman puuduttaa, mutta kaiken kaikkiaan tapahtumalle saatiin täysin mukiinmenevä avaus, ja orkesterin jäsenten iloisista ilmeistä päätellen lavalla viihdyttiin enemmän kuin hyvin.

Reilun vartin mittaisen tauon jälkeen jatkettiin toisenlaisissa tunnelmissa. Sydämiemme kätköistä löytyvää discopeikkoa oli buukattu tyydyttämään 90-luvulla joka kaarassa puhki soitetun Romeo ja Julia -hitin takaa löytyvä Movetron. Seitsemän vuoden tauosta huolimatta punaiset nahkahousut pukivat Päivi Lepistöä edelleen ja nainen uhkui roppakaupalla reipasta lavaenergiaa. Yleisö tykkäsi meiningeistä erityisesti bassovolyymin noustessa ja varsin mukavia sävellyksiäkin setistä löytyi, kohokohtinaan comeback-sinkku Ei kenenkään maa sekä keikan alkupuolella esitetty seitsemänminuuttinen medley. Wickholmin tavoin keikka ei pienestä itsenä toistamisesta ja puutumisesta huolimatta ollut ollenkaan paha, mutta tapahtuma haki edelleen todellista tunnelmankohottajaa, vaikka Movetron innostikin yleisöä jo pieneen yhteislauluun.

Dingosta sellaiseksi ei ollut, ei todellakaan. Neumann, tuo suomalaisten kasaripöksyjen kastelijoista suurin, heilui ja vikisi mikin takana paisuneena ja pöhöttyneenä kitaran riippuessa hänen kaulassaan syystä, joka ei ole selvinnyt minulle tähän päivään mennessä. Museoituneen keulakuvan kehnot laulusuoritukset ja kummallisena sätkimisenä ilmennyt fiilistely olivat lähinnä huvittavaa katseltavaa. Nuorista jannuista koostuva taustabändi soitti tiukasti ja hoiti hommansa asianmukaisesti. Yksi biisi esitettiin jopa ilman Neumannia basisti Vesa Kuhlmanin ja kitaristi Erik Valkaman puolitettua lauluosuudet. Hassua kyllä, Dingo oli parhaimmillaan sen viimeisenkin alkuperäisjäsenen ja koko bändin ruumillistuman siirryttyä lavan sivuun. Laulupuoli kun toimi tällöin erinomaisesti ja lontooksi vedetty biisikään ei ollut lainkaan hassumpi.

Vanhojen hittien toimivuutta en lähde kiistämään, loistavia kappaleitahan ne ovat, ja esimerkiksi Levottoman Tuhkimon arvoa suomalaiselle rockille ei voi kiistää ainakaan sellaisen yleisölaulannan jälkeen, mitä Tuurissa kuultiin. Pointti on kuitenkin se, että basisti Jukka Evenkin heinäkuussa Dingostaan menettäneen Neumannin olisi aika tajuta, että nyt on aika laittaa pillit juuri sinne, minne ne sanonnan mukaan kuuluvat. Loppuvuodesta bändiltä on kuitenkin tulossa uusi pitkäsoitto, jolloin nyky-Dingon sävellysosaaminen pannaan todelliseen testiin.

Illan pimettyä lavalle astui niin ikään 80-luvulla uransa luonut orkesteri, tämä vain saapui Porin sijasta Yhdysvalloista. Suomalaisfanejaan viime vuosina uskollisesti palvelleen Twisted Sisterin vetoa voisi kuvailla esimerkiksi sanaparilla ´häkellyttävän upea´. Vuonna 1973 perustettu legenda kipusi lavalle tuttuine maskeineen läpimurtokokoonpanossaan ja heti alkutahdeista lähtien viisikymppiset konkarit ottivat lavan ja yleisön enemmän kuin haltuunsa. Keulakuva Dee Sniderin väsymätön tukan pyörittäminen, edestakaisin ryntäily, ja kirosanoja säästelemättömät kovisteluspiikit tuntuivat keikan alkupuolella enemmänkin huvittavilta, mutta keikan edetessä teini-ikäisen tavoin kukkoilevaa papparaista alkoi katsomaan aina vain enemmän ylöspäin.

Bändin soitto oli äärimmäisen tiukkaa, laulu kulki, basso tuntui saavan aivan erityisen väkivaltaista käsittelyä, ja ennen kaikkea biisit onnistuivat kääntämään puolelleen jopa allekirjoittaneen, joka oli aiemmin koskenut vanhan polven hardrockiin lähinnä pitkällä tikulla, jos oikein silläkään. Jos Dingon keikan aikana siirryin sivummalle istuskelemaan, Twistareiden puolitoistatuntinen eteni kuin siivillä ja tuntui lopulta loppuneen kesken. Lavashow ja yleisön kosiskelu olivat tällä bändillä aivan omissa sfääreissään verrattuna illan muihin yhtyeisiin. Ja tätä herkkua on tarjolla lisää jo ensi kuussa Lempäälässä, sinne siis, ihmiset!

Illan paras keikka oli jo tässä vaiheessa nähty. Ei viimeisenä esiintynyt Nightwish missään nimessä huono ollut, mutta lavalla orkesteri oli pienimuotoisesta niskalihasten käytöstä huolimatta hieman laimea, ja harmi kyllä, basarivalli jätti melodiat todella pahasti alleen. Toki loistavia biisejä setissä oli mukana ripakopallinen ja lisäksi lavalta välittynyt rento meininki oli suuri plussa. Laulajanvaihdos tuntuu tuoneen bändin tekemiseen roppakaupalla hymyä ja huumoria, ja mielestäni Anette Olzon hoiti leiviskänsä hyvin, tosin Nemo-sovitus särähti Wackenin tavoin ilkeästi korvaan. Maailmanluokan bändiltä kuitenkin hyvä veto, Poet and the Pendulum, Ever Dream ja Amaranth kohokohtinaan.



Kiteeläis-ruotsalaisen combon lopetettua keikkansa muutamat tuhannet eurot haihtuivat savuksi taivaalle. Itse en kyllä paukuttelusta perusta sitten pätkääkään, ja kuulemani mukaan monet ihmiset joutuivat odottamaan lähes tunnin verran pääsyä leirintäalueelle, jolle johtava tie oli suljettu tämän ilotulituksen vuoksi. Itse en onnekseni kokenut tapahtumassa minkäänlaisia järjestyshäiriöitä, enkä oikeastaan törmännyt edes ärsyttäviin känniläisiin. Bajamaja-osasto oli kunnossa, järjestyksenvalvonta toimi ja median edustajiakin kohdeltiin enemmän kuin hyvin. Umpikaupallinen tapahtuma tai ei, Miljoonarock oli tänä vuonna ehdottomasti käymisen arvoinen häppeninki. Terkkuja vaan Veskulle!

Teksti: Jarmo Panula, kuvat: Mia Takala (Nightwish) ja Matias Seppä (muut)