Pori Jazz 2008 – lauantai

Lauantai alkoi kotimaisella, varmaotteisella rungolla. UMO Jazz Orchestraa johti Rich Shemaria, ja solistina toimi fonisti Lenny Pickett. Ensimmäiset kappaleet esitti kuitenkin kotikentän mies, monitaituri Sami Pitkämö. Mieleen tästä tuli taas itänaapurimme, missä on tapana antaa paikallisten taitajien aloittaa konsertit, lämmittää yleisö tuttuudella. Ehkä mekin olemme vihdoin oppineet olemaan häpeämättä omiamme?

Pitkämön tyylikkäiden vetäisyjen jälkeen alkoi Pickettin turskea foni-bakkanaali, joka tarjosi monessa paikassa jazzin aurajuustoa: epäinhimillisen korkeita ääniä. Tekninen taiturointi kohosi häiritsevän usein isännän asemaan, tuloksena kuulovaikutelma piripäisestä Lisa Simpsonista. Mielestäni todellisen tyylitaituruutensa mies osoitti vasta myöhemmin, lavalle nousseen Tower of Powerin vierailevana sooloilijana. Voisin kuvitella, että nuorille fonisteille Pickettin kaltainen soittaja on maailman paras fonisti samalla tavalla kuin Michel Camilo pianisteille...

Edes sadekuurot eivät häirinneet, kun funkin ja soulin ykkösporukka, jo 40 vuotta soittanut Tower of Power valtasi estradin. ”Groove” on sanana mahdoton määriteltävä, sukututkimukseen verrattava elämänmittainen prosessi, mutta uskon vakaasti, että osana sitä on ainakin yhden TOP:n keikan todistaminen. Menoa ei haitannut edes äänentoiston täydellinen lakkoon meneminen ensimmäisen We Came To Play -kappaleen jälkeen, mistä seurasi ylimääräinen tauko. Onneksi tuo Pori Jazzeissa erittäin harvinainen tekninen kärvähdys ei ollut fataali.

Tower of Power liikkuu James Brownin jalanjäljillä, mutta jäljittelee suoraan ruskeaa tyyliä vain silloin, kun selväsanaisesti tributoivat soulin kummisetää, nytkin kappaleella Diggin´ On James Brown. Yleisön laulatus sujui tyylillä, ja vokalisti Larry Braggs hallitsi muutenkin show-meiningin ilman ylilyöntejä, joihin kuuluisivat esim. kopioidut Brown-maneerit. Tärkeä osa voimatornin rytmistä yllätyksellisyyttä oli myös rumpalijumala David Garibaldi, jota omina soittokunta-aikoinani varmaan puolet kannuttajista palvoi, ja mikäs siinä.

Tower of Powerin hienous on se, että se onnistuu olemaan tanssittavaa, mutta silti aivan perskeleen vaikeaa. Periaatteessa pystytään laskemaan perinteisesti neljään joka kappaleessa, mutta menoa maustavat koko ajan mm. hillitön funk-levottomuus, 16-osia paukuttava basso, perkussiivisesti soitettavat hammondit sekä aivan utopistisiin, grooven g-pisteisiin tuikkaavat terävät torvi-iskut. Jos esimerkiksi avaisi aarrearkun nimeltä Soul With A Capital S, löytyisi sieltä analysoitavaa ja harjoiteltavaa loppuiäksi, sen verran on soulin buffet-pöytä ko. teos!

Oaklandin pojat olivat odotetusti päivän kulminaatiopiste. Kosketinsoittaja Roger Smith olisi pärjännyt ehkä vähemmilläkin Hammond-glissandoilla, mutta liveyden piikkiinhän nuo extra-nuotit menevät. Eikä näin innokkaasti groovaavan porukan kohdalla aleta mitään nuotteja laskeskelemaan! Tower of Power on soulin ja funkin Rolling Stones, ja däts it.

”All you Finnish reggae people! Put your hands up to the sky! Finland! All the independent Finnish women, let me see your hands! Finland! Put your hands together!” Lie kiistanalaista, tiesikö Shaggy keikkapaikkakuntansa nimeä. Ei hän vakavimpaa ja tosikkomaisinta gangsta-osastoa ollut, mutta silti kylmäsi ajatus siitä, että joku oli ehkä tullut häntä katsomaan ja kuulemaan tänne. Ei Shaggyn keikka ollut tappavaa sorttia: parin vuoden takainen Kanye West oli tehnyt minut immuuniksi mustalle tyhjäpäisyydelle, ja olihan sadekin vihdoin lakannut Kirjurinluodolla.

En koskaan varmaan saa tietää, miksi Shaggy niin innokkaasti halusi nähdä kaikkien kädet. Ehkä hänen edellinen keikkansa yleisö on koostunut amputaatiopotilaista, tai sitten hän on ennen musiikkiuraansa tehnyt ennustajan duunia. Ei hänen juttunsa tietenkään musiikkikaan ollut, ja olisi typerää arvioida häntä jazzin mittapuulla. Odotin kuitenkin enemmän matalaa rappausta ja pervoilua. Nyt sain vain ottiatuota-pseudoreggaeta alataajuus-maustein, joiden tilalle valitsisin epäröimättä minkä tahansa Trojanin -reggae-kokoelman.

Shaggyn ajattelu keikalla perustuu ilmeisesti siihen, että yleisö pitää jatkuvalla nostatuksella, laulatuksella ja kansankiihotuksella saada massiiviseen bile-transsiin. Klubeilla, semifinaaleissa ja myssyjuhlissa moinen onnistuu varmasti, mutta nyt ongelmaksi vain muodostui se, että suuri osa yleisöstä janosi kvaliteettia. Toivottavasti. Kirjurinluoto tuli nimittäin tänäkin iltana todella täyteen, mutta mitään erityistä jamitusta Shaggyn tahtiin en havainnut, lavan edustaa lukuunottamatta. Mielessä kävi karmiva visio Pori Jazzista 2018: Rednex lavalla, ja Kirjuri täynnä. Finland!!!

Illan kruunasi modernimman r&b -musiikin jonkinasteinen kuningatar, Mary J Blige. Tämän musiikin lajin olennaisin elementti on ns. afrolaulu, joka Amerikassa on laulutaidon korkein ihanne, se suurin ultimatum, jota edustaa mm. Whitney Houstonin versio kappaleesta I Will Always Love You. Afrolaulu pohjaa hallittuun ulinaan, korukuvioihin eli melismoihin ja eurooppalaisittain korneihin dynamiikkoihin. Afrolaulun ja sen ihanteiden maailmaan voi itse kukin tutustua esim. seuraamalla USA:n Idols-ohjelmaa, jossa kilpailijoita tuomaroivat arvostetut r&b -afrolaulajat.

Tähän nojaten pelkäsin pahinta, ja sain vielä parempaa. Blige osoittautui taas yhdeksi r&b:n kuuntelukelvottomista antikristuksista, jonka pahimmaksi perisynniksi osoittautuivat alleviivaavat, kusenpolttamat teemat tasa-arvosta ja minuudesta. ”Mä oon mä” -idean on maailmassa laulanut tuhat kertaa paremmin ja sydämestätulevammin tuhat miljoonaa punk-artistia. Tosikkomaisen julistamisen ohessa naureskelin myös mustien r&b -diivojen käsittämätöntä pakkomiellettä kysyä yleisöltä, että tiedättekö kuka minä olen / käsi pystyyn he, jotka tuntevat minut. Saman teki vuosi sitten -yllätys yllätys- India.Arie.

Tiukat farkut eivät muuttaneet sitä tosiasiaa, että Bligen musiikki koostui hyvin yksinkertaisista palikoista. Komppi käy, rhodes soittaa pölöjä sointuja, taustalaulajat heittävät sekaan irtonaisia säkeitä, artisti itse ulisee huuli väpättäen blues-kaavamelismaa päälle. Poissa ovat Betty Davis ja anjoviksen tuoksu, tilalla radiosoittokelpoisuus ja tekninen kikkailu. Totta kai r&b:n voi tehdä myös taiten, mutta keisarin uudet vaatteet tämä keikka silti oli.

R&b on kuin huipputyökaluilla surkeasti rakennettu talo. Työkaluiksi luetaan mm. oikeat soittimet sekä loistelias äänimateriaali. Eri mieltäkin saa toki olla, mutta r&b:n ja modernin afrouden ihanteet ovat mielestäni jo tehneet korvaamatonta vahinkoa nuorten tyttöjen ja naisten laulutaito-ideaaleille. Afrolaulu on liian usein natsimainen koodisto, joka ei todellakaan anna sun olla sä!

Omituisten Ohjelmarunkojen Vuosi oli 2008 Pori Jazzeilla. Iloisesti yllättävät uudet tuttavuudet, ns. tärppi-artistit, olisivat varmasti majailleet LP-teltassa ja muissa pienemmissä paikoissa. Jo ajatus tästä innostaa tulemaan taas vuoden kuluttua uudelleen, mikäli päätoimittaja ja pressitoimisto suovat. Pientä nahanluontia on kuulemma joka tapauksessa luvassa: järjestäjät aikovat ensi vuodeksi uudistaa jazz-katua jollain lailla. Mikäli intoudutte vuoden päästä tulemaan, muistakaa ainakin lakki, aurinkovoide, sadeviitta ja omat vissyt/vedet! Ai niin, ja korvatulpat, kaiken varalta.

Palaa torstaihin tai perjantaihin. Tarjolla myös aiheen innoittama sarjakuva.

Teksti: Janne Kuusinen, kuvat: www.porijazz.fi