18.07.2008
Kirjurinluoto/Pori
Perjantaina 18.7. Kirjurinluoto sitten täyttyi ääriään myöten. Viimeisenä esiintyneen Carlos Santanan ohjelmiston suurimpia hittejä on Black Magic Woman, mutta ennen häntä lavalla nähtiin ihan oikea sellainen, 1984 syntynyt superlahjakas akustisen basson taitaja ja laulaja Esperanza Spalding kvartettinsa kera. Ihana, freesi metsänpeikko valtasi sydämet hyvin lyhyessä ajassa soitto- ja heittäytymistaidoillaan. Vertailukohteeksi muodostui heti viime vuonna Jazzeilla esiintynyt kylmäkiskoinen diiva India.Arie, joka ei oikein missään vaiheessa päässyt sinuiksi nöyryyttä vaativan suomalaisyleisön kanssa.
Nimenomaan ”lahjakas” jäi monella mieleen Spaldingista. Eli semmoinen pieni ”se jokin” puuttuu vielä, ehkäpä kappalemateriaalista, joka saattaa vaatia hieman enemmän tarttumakelpoista punaista lankaa. Toisaalta ”tarttuvuus” on riskaabeli mittari, myönnän, etenkin jazzia arvioidessa. Subjektiivisissa sfääreissä mennään, joten päätänkin tämän pohdinnan vertaamalla Spaldingia kokonaisuutena kotoiseen Tuomoomme, joka toivottavasti myös löytää sen määrittelemättömän afrohivenen, joka saa keskiviikkojazzarin ja/tai maanantain mustanmusiikinmiehen lämpiämään – oikein kunnolla.
Carlos Santana veti leppoisan, faneja tyydyttävän, pitkän keikan. Olkoon ”vanha pieru”, mutta vanhat pierut ovat tärkeimpiä pieruja, sillä heillä on eniten annettavaa. Ja heiltä on eniten otettava, ennen kuin poistuvat takavasemmalle. Vaikkei Santanan omanlaisensa pop-lattari välttämättä tyydytä sekä pop- että lattari-ihmisiä, on hänet joka tapauksessa noteerattava erittäin varteenotettavana esikuvana aloitteleville, nuorille kitaristeille. Santanan keppi nimittäin soi, eikä tiluta tai vinguta, saatikka vallita. Ja hänelle, joka osaa nimenomaan soittaa kitaraa, lankeavat parhaat keikat. Pitkät linjat, pitkät äänet, häsläämättömyys, siinä Santanan suurimmat valtit.
Saundiansa kultakorvat saattavat pitää tunkkaisena, mutta itse käyttäisin termiä ”luonnollinen”. Ja varmasti oli myös harkittu. Ärsyttävät taajuudet olivat minimissään, kitarismi huokui käsinkosketeltavaa, miellyttävää kellaria, olohuonetta. Välillä vaihdettiin luontevasti akustiseen soittimeen, jota Santana käsitteli myös todella vakuuttavasti, taloudellisesti.
Suuret hitit kuultiin, yleisö oli myyty. Ei hätää: latinomusiikin popularisointia ei kannata ottaa kuolemanvakavasti, sillä sen perinteet ovat pitkät. Vanhoissa jenkkileffoissa nähdään usein suosittuja latinohurmaaja-kapellimestareita, joiden musiikki on hieman yksinkertaistettua, helpommin lähestyttävää kuin ehta eteläamerikkalainen latinismi. Näkisin Carlos Santanan mm. Xavier Cugatin ja muiden harmittomien elokuvista tuttujen viihdyttäjien rosoisampana perillisenä, bailatino-rockarina, joka hurmaa suuret kansankerrokset, eikä siinä ole tällä kertaa mitään pahaa.
Palaa torstaihin tai jatka lauantaihin. Tarjolla myös aiheen innoittama sarjakuva.
Teksti: Janne Kuusinen, kuvat: www.porijazz.fi
