Ilosaarirockin lauantai

Suomen hyväntuulisin rock-festivaali, Joensuun Ilosaarirock, oli tänäkin vuonna tuttuun tapaan loppuunmyyty jo hyvissä ajoin ennen juhlien alkamista. Rokkaus alkoi jo perjantai-iltana avausklubien merkeissä, mutta vaikka ne jäivät toimittajiltamme väliin, pystyi yöelämän karnevaalihenkisestä tunnelmasta aistimaan kesän odotetuimman viikonlopun saapuneen Joensuuhun. Tai no, eipä kaupungissa ole ”normaalia” viikonloppua koskaan vietetty, mutta lienee syytä olettaa, etteivät makkaraperunakojut ole ihan perusherkkua pohjoiskarjalaisillekaan. Paikallisten puheista päätellen jono legendaariseen kulttuuriravintola Wanhaan Jokelaan oli erikoinen näky sekin, ja taisipa joku tilanteesta valokuvankin napata.

Perjantain bakkanaalit leirintäalueilla ja niiden ulkopuolella olivat luultavasti Joensuun keskustaa astetta ankarammat. Ravintopuolta hoidettiin lähes poikkeuksetta makkaraperunoiden sijasta nestemäisin viljatuottein ja meininki oli sen mukaista. Jos jonkin näköistä ämyriä oli paikalle roudattu musiikkia toistamaan ja jos ei edes lofi-kalustoa ollut mukana niin tuntuihan tuo musisointi onnistuvan ilmankin. Kuokkavierailta ei vältytty ihan jokaisessa telttapiirissä vaan ilmeisesti useampi koijari oli liikenteessä pahat mielessä. Tästäkin huolimatta juhlakansa jaksoi hyvissä fiiliksissä aina aamuun asti, kovakuntoisimmat pitkälle seuraavaan iltaan.

Lauantaina aamupäivällä sadekuurot yrittivät mustata tunnelmaa varsinaisen festivaalin käynnistyessä Laulurinteellä, mutta ihmisten suut pysyivät hymyssä. Päälavalla Ilosaarirockin polkaisi käyntiin hunajakurkku Tuomo ammattitaitoisine yhtyeineen. Tuomo on äärimmäisen taitava ja uskottava niin laulajana kuin soittajanakin, mutta silti tällä kertaa keikasta jäi hyvin mitäänsanomaton jälkimaku. Yleisön seassa jos jonkinlaista liikehdintää näkyi, mutta silti ajatus harhaili jo tulevissa esiintyjissä.

Harmaata taivasta yrittivät kirkastaa niin Valkyrians kesäisellä ska-reggaellaan kuin Tohtori Orff & Herra Dalcroze aikuisille suunnatulla lastenmusiikillaan, mutta ensimmäinen suurempi valonpilkahdus koettiin Rentolavalla Momo Catin ottaessa tilanteen haltuun. Marokkolaissyntyinen herrasmies sai svengaavan bändinsä kanssa paatuneimman reggae-kyynikonkin heltymään – niin monipuolista ja vastustamattoman hyväntuulista oli miehen saarnaus.

Heaven Shall Burn jytisi Linnunlahden leirintäänkin sen verran yrmäkkäästi, että pakko oli käydä tarkistamassa mistä on kyse. Saksalaiset heittivät täyslaidallisen metalcorea päin näköä ja hyvällä asenteella. Yleisön oli helppoa arvostaa tätä ja kohtuullisen riehakasta toimintaa etummaisissa riveissä nähtiinkin. Nopea mielipidekysely paikalle kerääntyneiltä todisti tämän sangen tuntemattoman bändin liveaktin vakuuttaneen muitakin. Koukuttavia hittejä tuskin kuultiin, mutta sehän on toissijaista tämän kaltaisilla keikoilla. Ei kun vain nyrkkiä ilmaan ja rohkeasti lihamyllyyn mukaan. Argh ja örr!

Scandinavian Music Group on jo vakiinnuttanut suomirockin kestotähden aseman, eikä pesti Ilosaaren päälavalla ollut täten yllätys. Yhtyeen uudempien tuotosten country-henkisyys kuuluu ja myös näkyy lavalla, sillä lap steelin ja banjon lisäksi myös stetsonit ja ruutupaidat ovat osa bändin nykyimagoa. Setissä kuullun uuden kappaleen perusteella linja jatkuu jopa entistäkin folkimpana. Livenäkin loistanut, herkkä Valmis on yksi 2000-luvun hienoimpia suomalaiskappaleita, mutta paikoin vanhojenkin kappaleiden sovitusten taipuessa samaan muottiin, alkaa tulla ikävä SMG:n ensilevyn kylmempää tunnelmointia.

Brittiläinen Oceansize on sellainen bändi josta voisi odottaa jossain mielessä Porcupine Treen manttelinperijää, mikäli Steve Wilson sattuisi lyömään hanskat tiskiin. Näin ei kuitenkaan varmaankaan lähitulevaisuudessa käy ja siihen asti manchesterilaisviisikko joutuu tyytymään osaansa kirkkaimpien parrasvalojen ulkopuolella. Tämä näkyi myös Kolmoslavalla, jossa kourallista faneja lukuunottamatta oli porukkaa paikalla lähinnä sattumalta.

Progevivahteinen, metalliin kallellaan oleva vaihtoehtorock ei ole sitä tanssittavinta laatua ja lähinnä kohteliaisiin aplodeihin bändi saikin settinsä aikana tyytyä. Energisesti esiintyneet soittajat pistivät kyllä itseään likoon, mutta minkäs teet kun nimi ei ole kaikkien huulilla. Poppoon kolmelta laadukkaalta kokopitkältä tuli tasaisesti live-tilanteessakin toimivaa materiaalia, mutta yleisön vaisuus jäi harmittamaan. Ehkä Trail Of Firen kaltaiset monitasoiset helmet hyppyyttävät paremmin sitten ensi kerralla, kenties jossain klubitunnelmissa.

Von Hertzen Brothers on yksi Suomen tiukimpia yhtyeitä elävänä, siitä ei ole epäilystäkään, mutta Ilosaaren päälavalla veljekset eivät yltäneet samanlaiseen hurmokseen kuin yleensä klubiolosuhteissa. Festarikeikkojen yleisin ongelma, huonot soundit, tekivät hallaa erityisesti VHB:n musiikille, jossa pienet nyanssit ovat tärkeässä asemassa. Tällä kertaa Von Hertzen Brothersin suurimmaksi ansioksi jäi auringonpaisteen tuominen – ajoitus tosin heitti muutaman minuutin avauskappale Bring Out The Sunista.

Kahdeksanhenkisen Cult Of Lunan astellessa YleX-lavalle odottivat bändistä entuudestaan tietämättömät varmasti mielenkiinnolla mitä muun muassa kolmella kitaristilla ja kahdella rumpalilla saa aikaan. Eipä aikaakaan kun ruotsalaiset osoittivat että ainakin julmetun kokoisen äänivallin. Doomia, sekä maalailevaa post-rock/-metalia yhdistelevä oktetti tykitti alun teknisistä ongelmista huolimatta ehdottomasti yhden lauantain kovimmista keikoista. Vaikka pääpaino oli uudemmalla (lue: rauhallisemmalla) materiaalilla niin eipä se menoa hidastanut. Raivokkaasti soittanut orkesteri takoi raskailla sävyillään tajuntaan lähtemättömän jäljen.

Ilosaarirockin tarjonta on aina ollut ihailtavan monipuolista, eikä vuosi 2008 tehnyt poikkeusta. Parin tunnin sisään festarivieras saattoi nauttia Venetian Snaresin äärimmäisestä breakbeat-tekno-tykityksestä, Cause For Effectin erikoisesta duo-metallista, Ozric Tentaclesin progeilevasta avaruusrockista ja vaikkapa Mad Caddiesin hyväntuulisesta ska/reggae/rock-fuusiosta. Mutta illan hämärtyessä tuli yhä selvemmäksi, kuka päivän todellinen pääesiintyjä oli.

Eläkeläiset olivat nimittäin tulleet näyttämään, ettei humpan viimeinen myyntipäivä ole vielä ohitettu, vaikka vanhukset sitä jo 15 vuotta ovatkin veivanneet. Pyrotekniikalla, pöydällisellä viinaa ja junttihuumorilla juhlineilla välispiikeillä ei menty vikaan, vaan Eläkeläiset oli ansaitusti lauantain ehdoton kuningasyhtye. Humppamadon viedessä toimittajiammekin muun yleisön tavoin arvaamattomiin suuntiin ei kellään ollut taatusti huolta huomisesta, vaikka yleisen humalatilan huomioon ottaen syytä olisi ollut. Viimeisenä kuultu Humppaa Tai Kuole räjäytti viimeistään pankin, ja kun loppuun paukutettiin vielä järjettömän komea ilotulitus, ei kritisoimista jäänyt. Paitsi ehkä siitä ettei kuivaa vaihtopaitaa ollut ilmaiseksi tarjolla missään kojussa. Lauantai jätti kuitenkin typerän virnistyksen naamalle. Sadetta ei juurikaan tullut ja paidan kasteli ainoastaan oma hikoilu illan railakkaimmalla keikalla. Tästä oli hyvä jatkaa sunnuntaina.

Teksti: Tomas Ojapelto ja Tommi Saarikoski, kuvat: Ojapelto, Saarikoski ja Ilkka Valpasvuo