Ilosaarirockin sunnuntai

Sunnuntaina sää oli ennusteista poiketen mitä mainioin, eikä humppakaan enää jyskynyt takaraivossa, korkeintaan jaloissa. Rentolavalla lähdettiin liikenteeseen Pyhimyksen sanomarikkaan rapin tahdissa. Taustalle mies oli saanut Giant Räbätin, joka toi Pyhimyksen hiukan vakavamieliseen paatokseen aimo annoksen rentoutta. Muun muassa Dr. Dren Nuthin´ But A ”G” Thangin tahtiin kulkenut Silivatiseilaa oli hienoa kuultavaa. Sidekickina toiminut Heikki Kuula pääsi ääneen myös oman tuotantonsa parissa ja nosti rennolla lavakarismallaan pisteitä ainakin omissa silmissäni.

Samaan aikaan Kolmoslavalla kotimaisen monivivahteisen elektronisen musiikin ykkösduo Pepe Deluxe herätteli paikalle osunutta krapulaista festarikansaa astetta levyjä rockaavammalla asenteella. Oivasti livenä toiminut materiaali sai porukan hiljalleen hytkymään eikä kukaan telttaan saapunut varmasti jäänyt keikasta huonolle tuulelle. Tästä piti huolen Tommi Lindell, jonka pirteä heiluminen koskettimien kanssa oli sympaattista katseltavaa.

Päälavalla Joensuun oma Stella keräsi mukavan joukon kuuntelemaan synkähköillä lyriikoilla höystettyä rockiaan, enkä usko että kovin moni pettyi. Stellan tuotantoon perehtymätönkin tunnisti suurimman osan kappaleita, ja kun bändi soitti tarkasti yhteen ja laulaja Marja Kiiskilä tulkitsi hienosti, kääntyi esitys reilusti plussan puolelle. Yhtyeeseen selkeästi vaikuttaneen U2:n Where the Streets Have No Namen lainaus osoitti myös kykyä nauraa itselleen, ja karisti hieman vakavamielistä imagoa juuri sopivasti.

Tunnin päästä Pyhimyksen lopetettua nousi Giant Räbät jälleen lavalle, mutta tällä kertaa omissa nimissään. Lavalle nousi mikin varteen suomirapin kermaa, muun muassa Jodarok, Soppa, Puppa J ja Stepa, mutta yksi varasti shown. Loost Koosin Särre näytti jälleen kerran miksi hän on tällä hetkellä Suomen paras MC. Välittömän hyväntuulinen lavaolemus ja taidokas riimittely sai yleisön heti mukaan, eikä muista ollut haastajiksi. Särren kappaleessa Paremmissakin Piireissä myös Giant Räbätin soitto oli kiinnostavimmillaan. Muuten taustat olivat turhan simppeleitä ja jäivät reilusti vaikkapa Pyhimyksen taustalla kuultujen rytmien varjoon.

Turisas on kerännyt jo mainetta ja kunniaa Suomen rajojen ulkopuolellakin, joten olihan se tarkastettava mistä oikein on kyse. Viululla ja harmonikalla sävytettyä folkahtavaa metallia jämäkällä otteella jyrähti päälavalta nyrkkiä aurinkoa kohti pumppaavan festarikansan suuntaan. Turisas otti yleisönsä ja yleisö Turisaksen. Kyllähän asianmukaisesti pukeutunut bändi hommansa osaa, mutta silti Kumikamelin raskasrokkia ja mesomista Rekkalavalla oli siirryttävä hetkiseksi katsastamaan.

Tanskalainen Kashmir kuuluu jotakuinkin samaan kastiin maanmiehiensä Mewin ja Carpark Northin kanssa, mutta on iskevyydessään ehkä askeleen jäljessä. Uneliaasti alkanut keikka ei meinannut ottaa tuulta alleen, kunnes ilmeisen rohkaistuneena yleisön hyvästä vastaanotosta bändikin alkoi lämmetä. Loppua kohden parantunut meininki ei kuitenkaan estänyt "ihan kiva" -tunteen jäämistä päällimmäisenä mieleen. Toimisi taatusti paremmin pienemmän mittakaavan keikalla.

Skotlantilaisen Mogwain astelua lauteille odotti hieman sekavin tunnelmin toivoen parasta, mutta peläten pahinta. Parin vuoden takaisen Tavastian vedon perusteella yhtye ei nimittäin saa lavalla monikerroksisesta postrockistaan kaikkea irti. Näin kävi tälläkin kertaa, sillä kitaramyrskyt puuroutuivat Ylex-teltan kaikuisessa tilassa kerta toisensa jälkeen muodottomaksi mössöksi. Asiaa ei auttanut yhtyeen valinta soittaa tuotannostaan niitä melodiaköyhimpiä ja raskaimpia raitojaan. Kun viisikossa ei ole juurikaan katselemista lavalla, niin sympaattisen kenkiintuijotteleva kuin se onkin, kuuntelee Mogwaita huomattavasti mieluummin kuulokkeilla.

Päälavan ainoa ulkomaalaisesiintyjä Common näytti yleisölle, mitä hiphop parhaimmillaan on. Miehen energinen, mutta suurtähdeksi yllättävän maanläheinen esiintyminen sai ihmismassan heiluttamaan käsiään enemmän kuin koko festareilla yhteensä. Muutaman vuoden takainen ässäraita Go aloitti keikan pienen intron jälkeen, eikä seuraavan tunnin aikana notkahduksia juurikaan tullut. Poiminnat rapin historiasta, nykyisyydestä ja tulevaisuudesta toimivat kaikki, mutta koskettavin hetki oli edesmenneelle tuottajaguru J Dillalle omistettu The Light. Lavalle otettiin myös hieman janojuomaa nauttinut fanineito, jonka rytmitajua uhmanneet tanssiliikkeet saivat Commoninkin huvittumaan silminnähden. Kokonaisuudessaan keikka oli viikonlopun vakuuttavimpia.

Mutta mitä tapahtuikaan kymmeneltä YleX-lavalla? Kerran elämässä -kokemus odotti niitä jotka telttaan olivat tajunneet vaeltaa. Tuskinpa nimittäin Mondo Canea, Mike Pattonia ja Ilosaarirock Sinfoniettaa enää samalla lavalla nähdään. Monille Jumala on Pattonista seuraava ja miestä huudettiinkin lavalle jo hyvissä ajoin ennen keikkaa. Meteli oli hurja kun valkoiseen asuun sonnustautunut solisti asteli lopulta omalle paikalleen. Ja raivokas mylvintä jatkui aina italialaisten 50- ja 60-luvun iskelmäkappaleiden välissäkin. Liekö yksikään esiintyjä viikonlopun aikana saanut samanlaista huutomyrskyä aikaan?

Täyteen ahdettu teltta arvosti pyyteettömästi elämystä, jonka Sinfoniettan loistavasti tukemat Mondo Cane ja Patton tarjoilivat. Revolveri paukkui, äänitorvet tööttäsivät ja italiaksi moitteetta laulanut Patton todisti jälleen kerran hallitsevansa tyylin kuin tyylin. Vaikka esitetyt teokset eivät mitään moshpittejä tai humppamatoja aiheuttaneetkaan niin ei sen väliä, ei niiden pitänytkään. Ammattilaisten esittämiä nostalgisia kappaleita tultiin nimenomaan kuuntelemaan ja arvostamaan. Tuskin kukaan tunsi entuudestaan esitettyjä biisejä, mutta niin vain tätä herkkua vaadittiin äänekkäästi lisää varsinaisen setin loputtua. Ja tokihan sitä saatiin yhden jälleen kerran mainion esityksen verran.

Lopussa yleisö kiitti hurjalla volyymilla niin Sinfoniettaa, kapellimestaria, Mondo Canea eikä vähiten itse herra Pattonia. Ilosaarirock ansaitsee jälleen kerran kiitosta ja kunnioitusta siitä että rohkeni ottaa ohjelmistoonsa näinkin poikkeavan esityksen. Ja se todellakin kannatti. Kokoonpanon keikka jäi taatusti kaikille paikallaolleille ikuisesti mieleen, niin huikea se oli.

Toimittajakaksikkomme hiipi tämän jälkeen vähin äänin pois paikalta, vaikka pyrotekniikoin tuettu ja ilotulittein päätetty Nightwishin keikka päälavalla vielä festaria lopettelikin. Vuoden 2008 Ilosaarirock oli jo kuitenkin siihen mennessä ollut sitä samaa mitä aikaisempinakin vuosina. Hassunhauskaa festarieläjää, mahtavaa musiikkitarjontaa laajalta skaalalta ja järjettömän hyvää sekä rentoa meininkiä. Toisin sanoen: paras kotimainen festari jälleen kerran!

Teksti: Tomas Ojapelto ja Tommi Saarikoski, kuvat: Ojapelto, Saarikoski ja Ilkka Valpasvuo