Ruisrock 2008 – Lauantai

Lauantaiaamu valkeni lämpimänä, joskaan perjantain lämpötilalukemiin ei päästy. Edellisenä päivänä Ruissalossa juhli parikymmentätuhatta ihmistä ja tilaakin oli. Lauantai oli loppuunmyyty, minkä etenkin siirtymävaiheissa lavalta toisella huomasi. 30000 taitaa olla maksimi, minkä Ruissalon hieno alue kestää.

Moottorin viritti käyntiin Telttalavalla esiintynyt Kari Peitsamon Skootteri. Suomi-rockin klassisista klassisin trio oli aivan perusasioiden ytimessä. Kolme soittajaa, kolme instrumenttia, kolme sointua ja hyvä määrä boogieta ja rokkia.

Peitsamo, basisti Pantse Haapio ja rumpali Paavo Salo osoittivat, että yksinkertaisuus voi olla aivan helkkarin hauskaa. On aina niin mahtavan virkistävää nähdä kun joku nauttii soittamisesta pelkän soittamisen eikä vain siitä maksettavan rahapalkan vuoksi. Peitsamo itse on tietysti aina yhtä hurmaava ilopilleri, mutta erityiskiitoksia on syytä viskellä myös basisti Haapion suuntaan. Mies osaa näemmä ilveilyn jalon taidon. Kun Skootterin pirskahtelevaa esitystä todistaa auringon paistaessa (vaikka keikka teltassa olikin) festivaalin toisen kolmanneksen alkaessa, se merkitsee hyvää mieltä koko loppupäiväksi. Vi skall spela rockin, Kauppaopiston naisien ja tujakoiden covereiden tahtiin hyvän tovin tanssittuaan paikat vetreytyivät sen verran notkeiksi, että loppupäivä sujui ilman kolotuksia. Lisää tanssia oli nimittäin luvassa.

Rannan anniskelualueelle pykätyn Turun Sanomat -lavan rosteri koostui mielenkiintoisista pikkunimistä. Lauantain rytmikkäimmästä esityksestä vastasi helsinkiläinen Plutonium 74, joka on vihdoin ryöminyt treenikämpän pimeydestä auringonvaloon ja julkaissut hienon kakkoslevyn Peittoalueen ulkopuolella viisi vuotta debyytin ilmestymisen jälkeen.

”Muheva” voisi olla adjektiivi, jolla kuvata yhtyeen levy- ja livesoundia. Vaikkei Plutonium 74 ole kovin genresidonnainen milloinkaan ollut, on se murtautunut nyt entistä kauemmaksi siihen liitetystä Suomi-reggae-leimasta. Tehokkaasti pumppaava rytmi ja Ylermin laulu viittaavat jukkapoika-osastolle, mutta Plutot veivaavat monipuolisemmin. Konsepti toimi myös keikalla. Aurinko porotti tanssijoiden niskaan kun yhtye tuuttasi monipuolista rytmimusiikkiaan. Pöly nousi, hiki valui ja vettä piti kaataa suoraan kasvoille. Se kai on mukaansatempaavan keikan merkki?

Vaikka aurinko helotti vielä viiden aikaan korkealta, oli pakko siirtyä Rantalavan edustalle ottamaan selvää miten ruotsalaismetallit Opeth-yhtyeestä hoitaisivat homman kotiin kirkkaassa päivänvalossa. Vastoin olettamuksia yhtälöstä saatiin kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu. Opethin monipuolinen raskasmetalli oli – niin kummalliselta kuin se kuulostaakin – tässä vaiheessa päivää piristävä ja raikas poikkeus tähänastisesta lauantain tarjonnasta. Mihin liittyy olennaisesti se seikka, että Opeth on pitelemättömän taitava orkesteri.

Kuten laulaja-kitaristi Mikael Åkerfeldt muisti mainita, Opeth nousi Suomessa albumilistaykköseksi, yhdeksi viikoksi. Se on upea saavutus, oikeus ja kohtuus, sillä kyseessä on ilman mainittavaa markkinointia suoritettu teko. Yhtye soitti raskaasti innokkaalle yleisölle. Tuoreen Watershed-levyn kappaleet upposivat hienosti läksynsä lukeneeseen yleisöön. Jos metalli olisi aina yhtä hyvää, Pohjola olisi vieläkin raskaampi. Hyvä Ruotsi! Hyvä Suomi!

Ja hyvä Irlanti! Melkoisen taajaan Suomessa ramppaava Flogging Molly jaksaa aina vain innostaa ihmisiä. Irlantilaista folk-punkkia soittava losilaisyhtye tietää, että siitä pidetään (ja sen tietää myös Juhani Merimaa, jonka Tavastialle orkesteri buukattiin toukokuussa peräti kahdelle keikalle), sillä se järjestää takuuvarmat tanssikekkerit missä ikinä esiintyykään.

"What did you have for breakfast?", kysyi laulaja Dave King oluttölkkiä pidellen. Luultavasti aika moni oli nauttinut samoja viljatuotteita aamiaiseksi, mutta kyllä selvinpäinkin pääsi tunnelmaan. Flogging Mollyn ja irkkupunkin suosio on Suomessa sitä luokkaa, että se veti Niittylavan edustan vaivatta tukkoon ja sai aikaan hillittömän Irlanti-Suomi-bakkanaalin. Keikan aikana nostettiin jalkaa, tanssittiin ympyrässä, laulettiin ystävyydestä, muisteltiin Joe Strummeria ja näytettiin Bushille käsimerkkejä. Ja tampattiin. Niin lujaa, että tanner sekä tömisi että pölisi. Riehaantuneiden tanssijoiden nostattamat pölypilvet häilyivät yleisön yllä, kunnes lopulta laskeutuivat festivaalikansan päälle. Sitä oli nenässä, sitä oli keuhkoissa, sitä oli silmissä. Hitusista viis, sillä perushyvästä keikasta muodostui yleisön innostuksen vuoksi varsin mahtava.

Illemmalla ilman jo viilennyttyä villitsi puolestaan viimevuotisten Euroviisujen alisuoriutuja the Ark, joka vastasi Ruisrockin hedonistisimmasta esityksestä. Kultaisiin uniformuihin sonnustautunut yhtye soitti glam-rockiaan sen verran vetävästi, että ainakin yleisön feminiinisempi osa oli myyty. Edes Ola Salon naamajouhet eivät vähentäneet tämän itseänsä likoon laittaneen 31-vuotiaan rock-kukon viehätysvoimaa.

Aika iso osa the Arkin vetovoimasta henkilöityi juuri hedonistisesti itseään esitelleessä Salossa. Muu bändi vaikutti keskittyvän enemmän soittamiseen. Resepti kuitenkin toimi, ja yhteislauluista päätellen moni oli saapunut paikalle nimenomaan the Arkin vuoksi. Kappaleiden kanssa vasta nyt tuttavuutta tehneet sen sijaan olisivat kaivanneet kenties hieman lisää koukkuja.

Yksi lauantain odotetuimmista esiintyjistä – ainakin tietyissä piireissä – oli skottilainen rock-legenda Primal Scream. Aikoja sitten vaihtoehtoisemman rokin klassikoksi itsensä nostanut yhtye esiintyi Rantalavalla hämmästyttävän pienelle määrälle ihmisiä. Teltassa soittaneen Millencolinin vetovoima taisi olla yllättävän suuri, tai sitten Primal Scream oli keskivertovieraalle tuntemattomampi nimi, jota ei jaksettu lähteä rantaan asti katsomaan.

Monen ennakkoon Tapaukseksi hehkuttama keikka oli lopulta pienoinen pettymys. Mitään elämää suurempaa ei koettu, ja yhtye hidasteli turhaan setin keskivaiheilla. Kohtsillään julkaistavalta Beautiful Future -albumilta kuultiin pari raitaa liikaa. XTRMNTR-levyn timantein ohjus Swastika Eyes toimi, kuten toimivat myös muut nopeampitempoiset ja iskevämmät kappaleet. Keulakukko Bobby Gillespie jätti suuremmat kukkoilut sikseen ja vaikutti hieman tylsistyneeltä meiningin laimeuteen. Pienenä urheilusuorituksena saattoi pitää välispiikkien kuullunymmärtämistä; Gillespien aksentti oli sen verran vääntynyttä, että joka toinen sana jäi tunnistamatta.

Lauantai alkoi hienosti, jatkui auringon paisteessa leppoisasti mutta päättyi hieman kalseisiin tunnelmiin (jo viileän ilmankin puolesta). Ruisrock jatkui siltikin vielä sunnuntaina.

Teksti: Tuomas Tiainen, kuvat: Ilkka Valpasvuo