Ämyrock

Sataako, paistaako, sataa, paistaa, jotain siltä väliltä… eli aika perinteinen suomalainen festivaalisää tämän kesän Ämyrockissa Hämeenlinnan kaupunginpuistossa. Etukäteen katsottuna Ämyläisten kokoama esiintyjälista näytti oikein hyvältä – nousevia ja jo nousseita nimiä monipuolisesti sekä rokin että rytmimusan puolelta ja melkoisen monta lähivuosina ainakin jonkinlaisen läpimurron tehnyttä artistia. Mitään todellista listajyrää ei listalta ehkä löytynyt, mutta hei, tää on Ämyrock! Ilmainen tasokas festivaali, alleviivaus ensimmäisellä sanalla. Ne jotka tulee festareille juomaan viinaa, juo sitä ihan yhtä lailla soittipa siellä sitten kuka tahansa. Vaikka tämä oheisessa kuvassa keekoileva polttari-viulisti.

Musiikinystävän näkökulmasta taas on hienoa että Hämeenlinnaankin tuodaan kerralla useampi ihan oikeasti haastavampi ja persoonallisempi tekijä. Ämy on vaihtoehtofestivaali. Sellaisena se on ainakin meikäläiselle personoitunut ja hyvä niin. Pitäkää se jatkossakin sellaisena.

Tänä vuonna ne varsinaiset paikalliset alku- ja loppupään kyvyt jäi tsekkaamatta, pahoittelut heille. Aina ei vaan jaksa ja nyt kävi näin. Toisena soittanut Kari Peitsamo tuli puolittain seurailtua, lähinnä siksi vain puolittain että aika samaa kauraa tuntui olevan taas Peitsamointi. Mies ja kitara ja erittäin vahva kontakti kotiyleisöön. Mutta kun on ainakin viimeiset viisi vuotta putkeen seurannut ne samat löpinät ja melkein samat biisit niin pientä vaihtoakin soisi tapahtuvan.

Elättelinkin pientä toivoa että josko Peitsamo nyt ensimmäistä kertaa nousisi lavalle yhtä aikaa Risto-yhtyeen jäsenten kanssa, lukemaan livenä Risto Ylihärsilän tuottamaa ja Karin Risto-yhtyeen jäsenten kanssa soittamaa The Second Coming Of Mr. Jesus H. Christ-levyä. Mutta ei. Vedestä nousee kasvi. Hieno biisi, mutta turhan monta kertaa samalla kaavalla toistettu.

Mm. Dadao Trion akustisen funkin ja Phuzyn tumman konehiphopin maailmoista tutun Juha Sarkkolan uusin bändi Frankifier pistelee Phuzyn tapaan hiphop-maailmassa, muttei lainkaan samaan tapaan industrialisti. Juhan yssikseen taustojen kanssa sympaattisen loikkivalla liikkeellään aloittama keikka laajeni hopituksesta bändin kanssa soiteltuun isompaan kaareen, rummun ja basson lyödessä kuitenkin mukavan läskiä biittiä. Mama Ain´t Happy ja hiukan Palefacen hetkittäin mieleen nostanut TV jäivät ehkä noista omista tällä kertaa parhaiten mieleen, mutta kyllä bändin komea Rage Against The Machine-veto People Of The Sun loppuhuipennuksena oli myös mainio. Ei se toki Morellolle, De La Rochalle ja kumppaneille itselleen pärjää, mutta juuri sellaista potkua Ämyn ohjelmaan vielä hiukan kaipasikin. Hey Frank, it was nice to see you!

Hienon Peittoalueen ulkopuolella-albuminsa myötä jonkinlaisen paluun parrasvaloihin tehnyt helsinkiläinen reggaehtava ryhmä Plutonium 74 oli selkeästi yksi Ämyn odotetuimpia esiintyjiä. Yhdeksän hengen kokoonpanolla (pitäen sisällään mm. viulua, haitaria, puhaltimia ja perkussioita) svengannut bändi pistelikin hyvin ja onnistui täyttämään tanssijoilla hiekkakenttää koukukkailla suomenkielisillä biiseillään. Meininki vaihteli Lokkien sulkia-kappaleen haikeasta notkumisesta Tuubajuuban höpsöön jamitteluun. Jokaiseen keikanalkuun aika tasaisesti kuulunut vesisade ei häirinnyt Plutoniumia. Yllättävän vähän se tuntui ylipäätään haittaavan Ämyn meininkiä tai väkimäärän tasaista kasvamista.

Plutoniumin tapaan kaksi seuraavaa artistia onnistuivat innostamaan oman valmiin faniporukkansa ohella muutakin yleisöä kannalleen. Garage-pohjaista rokkia omalla ilmeellään soittava, neljän naamioituneen tytön yhtye Pintandwefall soitteli mukavasti uusiakin biisejä, joiden seasta löytyy kyllä potkua samaan tapaan kuin debyytin materiaalista. Mutta kyllä ne John The Seahorset, Somewhere I’d Be Worshippedit ja What Is Sharkit edelleen pistävät parhaiten.

Yksinkertaista, mutta silti hetkittäin melkein nerokasta. Pinttarien energinen ja vallattoman avoin (naamioista huolimatta tai ehkä juuri niiden avulla) tyyli kasvattaa pääasiassa helposta rokituksesta nautinnollisen show´n, joka innostaa bailaamaan mukana hymyssä suin. Klubeilla nähdyn meiningin jälkeen homma toimi yllättävänkin hyvin myös ulkona. Ja kun uuttakin matskua löytyy, niin hyvältä näyttää myös tulevaisuus.

Asennepunkrockin pieruversio Kakkahätä-77 pitää sisällään myös jotain samanlaista aitoa rempseyttä, tosin hiukan erilaisella tyylillä mennään. Heti alusta lähtien laulaja-kitaristi Teemu Bergmanin lavaliike näytti siltä, että nyt on sen verran paljon bensaa koneessa että mitäkähän tästä mahtaa tulla? Biisejä piti vetää muutaman kerran uusiksi, sanat menivät välillä jonnekin harmaalle vyöhykkeelle eikä Teemu meinannut millään muistaa että mitäs biisejä meillä nyt vielä olikaan mitä vois soittaa? Silti, kaikesta humalahöpöstä huolimatta, Kakkis onnistui hurmaamaan. Bändillä on hyviä biisejä, yksinkertaisia punk-ralleja toki, mutta tarttuvia, sopivan tylyllä asenteella junttaavia ja riehakkaasti esitettyjä. Jotain hämmästyttävän mukaansa tempaavaa meiningissä on ylipäätään, aika moni Kaupunginpuistossakin tuntui hymy naamalla hoilaavan mukana Sirpaa ja Makea, Elämä on huoraa ja Näillä mennään-rallia. Jeah!

Sitten Risto. Ei saatu siis Peitsamoa enää lavalle, mutta kyllähän Risto on itsessäänkin jo aika mainio valinta festivaali-esiintyjäksi. Jälleen uudella, tällä kertaa naispuolisella rummunlyöjällä varustettu yhtye aloitti jotensakin sanottuna miedosti. Uusista biiseistä harvat näyttivät vielä parhaita puoliaan (tai näin ainakin toivon) ja vanhoistakin hiteistä muutamat vedettiin jopa tylsän suoraviivaisilla paahto-sovituksilla. Maestro Ylihärsilän ujon ja vetäytyvän taiteilijasileun repeytyminen esiin välillä hyvinkin raadollisten tekstien äärellä on live-muodossa ollut sitä parasta Ristoa, tottakai mainioiden biisikulkujen ohella. Nyt tuntui että bändi pisti suoraan punkiksi ilman mitään herkistelyjä tai sen kummempia nyansseja.

Onneksi paketista löytyy sen verran paljon sisältöä, että nelikko onnistui lopulta aika helposti kääntämään tämänkin melko kyynistyneen toimittajanretaleen sielun jälleen kerran puolelleen. Siinä työssä auttoi parhaiten Discopallon, Pupu Tupunan ja Pikkuoravien Ämy-luennat. Siltikin, minulla on edelleen aika epäilevä suhtautuminen Riston tuleviin levytyksiin. Vielä en ole jo julkaistujen kappaleiden ulkopuolelta löytänyt uusia suosikkeja. Toivottavasti niitä vielä löytyy. Voi toki olla osittain sellaista ”ne alkuaikojen hitit oli NIIN paljon parempia” tyylistä indie-paskaa, mutta siltikin…

Joka tapauksessa, siinä oli Desibelin osalta Ämyrock vuosimallia 2008. Bändikattaus oli mainio. Vettä satoi sopivasti. Kalja-alueen poket kyttäsivät ja tylyilivät. Ruokapuolella mentiin taas yhdellä ranskiskojulla. Missä on festivaaliruoka? Juopot olivat pahimmillaan melkoisessa soseessa. Silti oli mukavan leppoisaa. Ja väkeä oli kiitettävän runsaasti, etenkin säätilan huomioiden. Hyvä plus.

Horinat ja visuaalinen ilme: Ilkka Valpasvuo