Provinssirock – lauantai

Lauantain hyvän sään lisäksi Pauli Hanhiniemi & Hehkumo oli kyseisen päivän positiivisia yllätyksiä. Tämä lähinnä modernisoidun kansanmusiikin voimin veivaava projekti sopi lauantaipäivään mainiosti. Puvut päälleen panneet miehet, reipas iloinen meininki ja Paulin karisma olivat varsin vastustamaton yhdistelmä. Yhtye soitti kuin iloisissa maalaishäissä konsanaan, apunaan kaikkea aina viulusta, kanteleesta ja leluhaitarista lähtien.

Soittolistalta löytyi aina 1800-1900-luvun vaihteessa tehtyä musiikkia kuin biisi, joka kertoo sauvakävelystä. Erinomaista oli, että sen lisäksi, että Hanhiniemi tykkää kertoa tarinoita, hän myös mielellään taustoittaa niitä. Rehellisen juntti meininki, menevät biisit ja se tosiasia, että bändi nautti silmin nähden esiintymisestä, ei voinut olla näkymättä ja kuulumatta.

Astrid Swan taas veti pienemmässä teltassa varsin tyylikkään kuuloista musiikkia, jonka PJ Harvey ja Tori Amos -vaikutteet olivat aika ilmeisiä. Tämän suomalaisen artistin ääni oli sielukas ja vakuuttava, mutta tällaisella varsin herkällä, varsin yksinkertaisella musiikilla festariyleisön nappaaminen mukaan ei ole helppo homma. Lisäksi idoliensa kaltaista tunnelatausta ainakaan livenä Swan ei onnistunut luomaan. Esimerkiksi PJ Harvey pärjää keikalla enemmän kuin hyvin yksinkin ja Swan ei vielä ainakaan osaa ottaa yleisöänsä. Missään nimessä keikka ei ollut huono, mutta hivenen ohut kokemus kylläkin.

Astrid Swanin jatkaessa vielä keikkaansa päälavalle astui kotimaan rockkentillä aivan ainutlaatuiseen asemaan kivunnut heinolalaisyhtye. Puhun tietenkin Apulannasta, jolle löytyi myös Törnävänsaaresta valtava määrä kaikenikäisiä ystäviä. Trio esitti pitkän hittikimaran lisäksi vastikään julkaistun Kesä-EP:n materiaalia apunaan tuntemattomaksi jäänyt kosketinsoittaja ja mikä erikoisinta, kaksi viittomakielen tulkkia. Nuori naiskaksikko heilui lavalla tulkiten biisien sanoitukset viittomakielelle antaen näin mahdollisuuden musiikkielämykseen myös kuulovammaisille, joka tuntuu ainakin minusta hieman, öh, erikoiselta..

Apiksen vain itseltään kuulostava rock-punk-metal-soppa keitettiin rautaisella varmuudella, vaikka kokeneesta ja karaistuneesta ryhmästä paistoi aidon ilon lisäksi läpi myös kevyt isonlavanvapina, jota nokkamies Wirtanen päivittelikin keikan aikana useaan otteeseen. Bändin mittavasta tuotannosta saatiin kasattua aivan loistava setti ja monet hitit jäivät vielä soittamattakin. Varsinaisen keikkasetin päätteeksi kuullut Armo ja Pahempi toistaan olivat biisejä paikallaan ja scorppariheilutusten jälkeen vaadittuina encoreina kuultiin vanhan kunnon Ellin lisäksi yleisön räjäyttäneet Anna mulle piiskaa sekä Popeda-cover Pitkä kuuma kesä. Kun te tavalliset festarieläimet mietitte, pitäisikö sitä Apulantaa nyt kokeilla mennä katsomaan, uskokaa minua ja menkää.

Pikkuteltassa esiintynyt Emmanuel Jal oli esiintyjä, jonka henkilökohtainen tarina on kiinnostavampi kuin hänen musiikkinsa. Ei hänen hiphoppinsa huonoa ole, mutta tämän entisen lapsisotilaan kohtalo ja henkilökohtaiset tragediat ovat materiaalia, mistä helposti voisi kirjoittaa kirjan tai pari. Näin ollen ei ollutkaan ihme, että herra käytti keikkansa ensimmäisen puoliskon puhuen politiikasta niin välispiikeissä kuin itse biisien avulla. Asiaa oli mm. rikkaasta Afrikasta, joka elää kuitenkin köyhyydessä, New Orleansin katastrofeista ja aseista.

Keikan noloimman tilanteen järjesti yleisö, joka Emmauelin kysyttyä tykkäävätkö nämä 50 Centistä, vastasi myöntävästi. No, artisti ei tästä hätkähtänyt, vaan selitti, ettei hän pidä tämän jenkin tavasta ihannoida aseita ja välittää huonoa esimerkkiä nuorille. Tämän jälkeen olikin sitten vuorossa biisi aiheesta. Keikan toinen puolisko oli biletystä ja osa yleisön edustajistakin kutsuttiin lavalle. Kaiken kaikkiaan yleisön vastaanotto oli hurjan lämmin ja musiikki toimi, vaikka allekirjoittaneelle gospel-vaikutteita oli vähän liikaa. Lisäksi olisi kiva nähdä tämä artisti ilman taustanauhoja oikean bändin kanssa, se voisi olla todella vaikuttava kokemus.

Saapuessani Itäportin narikkajonoon vartin verran etuajassa olin jo myöhässä. Eteeni seisahtuneella lihamuurilla lie mielessään Danko Jones tai Justice, mutta itse suuntasin kohti koivujen keskelle pystytettyä Zanzibaria surmacoren kutsumana. Paikalle päästyäni parkkeerasin sympaattisen kokoisen pitin taa ja aloin kuuntelemaan tiukan HC-metal-runttauksen tahdissa, millaisia surmia alkoholin vaikutuksen alaisena on tällä kertaa Rytmihäiriön tarinoissa tehty.

Keväällä ilmestynyttä Sarvet, sorkat, salatieteet -levyä kuunnellessa hymy on noussut huulille kerran jos toisenkin ja samalta levyltä tutut Siriuksen samurai ja Viina teettää lämmittivät mieltä myös musiikillisesti muuten niin viileänä iltana. Mutta vaikka orkesterin tekninen osaaminen oli kovaa ja tunnelma oli riehakas, bändi ei juurikaan vakuuttanut. Mustaa huumoria pursuavat sanoitukset viuhuivat livehuutona ohi korvien ja corepauhu kävi tylsäksi jo muutaman biisin jälkeen. Olisi kai pitänyt astua pari metriä eteenpäin ja ottaa pitissä turpaansa, niin olisi saanut vereen edes vähän enemmän adrenaliinia.

Hivenen vaisun päälava-lauantain toiseksi viimeinen esiintyjä oli kanadalainen Danko Jones, jota toinen toimittajistamme lähti katselemaan. Tämän bändin varsin brutaali, esikuvat läpikuultava rock lämmitti kansan mieltä, mutta monelle meininki alkoi maistua puulta keikan edetessä. Sen sijaan pienessä teltassa oli luvassa varsin erilaista meininkiä.

Ranskalais-suomalainen The Dø oli esiintyjä, jota ainakin indiepopparit odottivat, vaikka bändin esikoinen ei ole vielä edes Suomessa ilmestynyt. Ranskassa sen sijaan Olivia Bouyssou-Merilahden luotsaama bändi on ehtinyt jo käydä listaykkösenä. Yhtye yhdistelee kaikkea folkista ja rockista lähtien jopa hiphop-vaikutteisiin. Kuulostaa herkulliselta, mutta tietty linjattomuus paistaa vielä läpi, vaikka ihan kivaa kikkailupoppista tämä on. Bändi oli ensimmäistä kertaa joka tapauksessa Suomessa ja heidän mukaansa vierailu jännitti. No, ihan kunnialla homma vedettiin läpi, varsinkin Dane Levy jaksoi lavalla riehua. Erityismaininta bändin rumpalin setistä, jossa roikkui ties mitä hassua pannua.

Danko Jonesin jälkeen oli päälavalla vuorossa Serj Tankian, joka on maailman tietoisuuteen tullut System of the Down–yhtyeen laulajana. Herra oli saapunut Seinäjoelle ihan junalla, josta muutenkin tiedostavalle herralle propsit. Sen sijaan itse hänen keikkansa jakoi aika pahasti mielipiteet ja veikkaisin, ettei kukaan siitä täysin haltioissaan ollut.

Mr. Tankianin yhtye oli puettu silintereihin ja mustiin pukuihin, siinä missä itse tirehtööri oli valinnut valkoista päälleen. Fiilis oli kuin olisi katsonut absurdia sirkusta, jossa ei ole itse ohjelmaa ollenkaan. Sen lisäksi, että setti olisi saanut olla selkeästi raskaampaa, itse biisimateriaali tuntui enimmäkseen turhalta egotripiltä.

Kuten moni muukin, suuntasin kesken Tankianin keikan suurelle teltalle, jossa samaan aikaan soitti The Sounds. Siellä meininki oli täysin erilaista, jo pelkkä lämpötila vastasi lähes saunaa. Laulaja Maja Ivarssonin lavaesiintyminen oli täyttä rautaa ja hän otti yleisönsä tyylillä. Mitä olen bändiä aikaisemminkin nähnyt, niin keikka oli kyllä parhaasta päästä. Maja oli kuin punk-versio Tina Turnerista. Yleisössä meininki oli riehakasta ja rupiset syntikkasoundit kuulostivat mainioilta. Ainoa negatiivinen asia oli, että Rock ´n´ Roll -biisin aikana joku vitun valopää laukaisi ilotulitukset taivaalle. Mikä saatana siinä on, että festareilla pitää olla ilotulituksia ja vielä kesken keikkojen? Muistuu mieleen viimekesäinen Nine Inch Nailsin keikka, jolloin kesken herkän Hurtin paukahtivat ilotulitukset taivaalle. Toki päälavan edustalla Tankianin keikkaa seurannut yleisö oli kymppitonnin arvoisesta tulituksesta muodollisen haltioissaan.

The Soundsin keikan jälkeen soitti mm. Herra Ylppö & Ihmiset, joka ei varsinaisesti vakuuttanut. Tekorankka on sana, jonka kuulin monen suusta ja näinhän se oli. Kun tulipunaiset valot näyttäisivät siltä, että lava on helvetin etäpesäke, kitarat pauhaavat ja Ylppö laulaa matalalla äänellä videovuokraamon tytöstä, niin onhan se vähintäänkin hassua. Coveriksi hän oli sitten valinnut niinkin ”omaperäisen” biisin kuin Lasten mehuhetki, jonka seuraavana päivänä esittänyt Tuomari Nurmio hoiti huomattavasti paremmin ja ihmekös tuo. Kaiken kaikkiaan The Soundsin ja Apulannan keikat, sekä parempi sää olivat ainoita valopilkkuja muuten varsin vaisussa lauantaissa.

Ja tästä sitten sunnuntaihin…

Teksti: Kari Koivistoinen ja Jarmo Panula, kuvat: Koivistoinen