Provinssirock – perjantai

Yksi Suomen parhaimmista ja toimivimmista festareista, Provinssirock, pidettiin tänä vuonna kolmattakymmenettä kertaa. Tätä oli tullut juhlistamaan heti ensimmäisenä päivänä 25 000 vierasta, vaikka mistään kesän parhaasta päivästä ei sään puolesta voinut puhua. Esiintyjäkattaus oli aika perinteinen, mitä Provinssissa on viime vuosikymmenien ajan ollut. Luvassa oli kotimaista vanhaa kaartia, suurelle yleisölle tuntemattomia nimiä, nousevia tähtiä ja varmoja ulkomaan tärppejä. Eikä siinä mitään, hyvinhän se on aikaisemminkin toiminut.

Perjantai lähti liikkeelle kantri-vaikutteisen Samettivallankumouksen veivaamana. Letkeähkö meininki jatkui tästä eteenpäin gambialaisen Rebellion the Recallerin, Jenni Vartiaisen ja jo ensimmäisessä Provinssirockissa esiintyneen Kari Peitsamon tahdittamana. Jotta juhlakansa saataisiin kuitenkin kunnolla käyntiin, oli päälavalle tilattu emo-bändiksikin nimitelty Coheed and Cambria. Kyseessä on enemmänkin progressiivista rock-musiikkia veivaava ryhmä, jonka tyylikirjo on varsin laaja. Tästä huolimatta musiikki ei varsinaisesti ollut haastavaa, vaan radioaaltoystävällistä sillisalaattia naistaustalaulajineen. Bändi oli saanut vaikutteita aina Iron Maidenistä ja Led Zeppelinistä lähtien. Tällainen toki juhlakansaan uppoaa, mutta mitenkään erityisen mielenkiintoiseksi bändiä ei voi kehua.

Ensimmäinen oikeasti kova keikka nähtiin, kun grunge-buumin yksi merkittävimmistä bändeistä, Dinosaur Jr., otti saarilavan haltuun. Kyseessä ei ollut mikään rahastuskeikka, vaan bändi on vielä kovassa iskussa ja tästä todisteena on viime vuonna julkaistu mainio Beyond -levy. Kyseisen levyn What If I Knew kappale setin toisena biisinä riitti jo herättämään yleisön. Myös samaisen levyn Back To Your Heart murisi tyylikkäästi.

Mitään yleisön kosiskelua keikalla ei näkynyt tai kuulunut. Bändi viritteli rauhassa biisien välissä soittimiaan kuin treeniksellä konsanaan, mitään tehokeinoja ei käytetty ja välispiikeistä ei ollut tietoakaan. Laulu oli sitä vanhaa muminaa ja vikinää kuten aina, kitaravallien pauhatessa ja aaltoillessa. Mutta hei, soundimaailma oli mahtava, bändi tunnelmoi taitavasti ja biisit kauniine kohtineen tekivät tehtävänsä. Sateesta huolimatta The Wagonin aikana lämpimät väreet valtasivat kropan ja Feel the Pain vei viimeistään yleisön mukanaan. Maininnan arvoinen on myös rohkeasti omalla tyylillä vedetty The Cure Just Like Heaven, joka örinöineen pisti hymyn huulille. Näin juuri coverit pitää vetää! Kaiken kaikkiaan keikka oli tämänkertaisen Provinssin parhaimpia.

Illan toinen tärppi, Von Hertzen Brothers, esiintyi X-Stagella kello kymmenestä eteenpäin. Suosiostaan huolimatta minulle melko tuntematon ryhmittymä ei saanut aikaan mitään erityisen mahtavaa fiilistä lukuunottamatta Let Thy Will Be Donen, Freedom Fighterin ja Kiss A Wishin kaltaisia tunnelmannostatuksia. Syytä näkökulmastani korkeintaan tyydyttäväksi luettavaan keikkaan voi hakea bändin rokituksen progressiivisuudesta, jonka vuoksi musa ei ehkä keikan aikana ehtinyt aueta, tai ehkä bändin nykyisessä biisimateriaalissa ei vain ole riittävästi ytyä hyvän, täysimittaisen setin läpiviemiseen. Parhaimmillaan musa kuitenkin toimi hienosti ja soitto- ja lauluosastolla toiminta oli koko ajan ammattimaista, kruununaan upeat stemmalaulut.

Yleisön perjantaina eniten odottama bändi oli Linkin Park ja Törnävän kenttä olikin aivan tupaten täynnä. Bändin kunniaksi on sanottava, että koska se ei ole niin sidottu soittimiin, liikettä lavalla oli paljon ja yritystä riitti. Viimeistään hitit kuten Numb alkoivat soimaan, suurin osa lopuistakin festarikansasta vaelsi Amerikan ihmettä katsomaan. Silti, bändistä jäi hirveän teollinen ja kuminen vaikutelma, jonka esitystä ei voi kuvailla sanoilla kuten heittäytyvä, sympaattinen tai luova. Tuntui, että katsoi enemmän hyvin laskelmoitua tuotetta kuin oikeaa bändiä.

Tuoreen albuminsa nimen mukaisesti veden ääreltä ponnistava Sara petti taannoin Lutakossa, mutta uuden albumin julkaisun myötä bändi vaikuttaa saaneen keikkatoimintaansa uutta puhtia. Linjaansa vuosien myötä yhä vähemmän metalliseksi muuttanut kokoonpano soi kolmen kitaran voimin livetilanteessa kuitenkin melko raskaasti, ja vanhempia hittejä louhittaessa kitaravallit olivatkin melkoiset. Hienojen valojen avulla Sara sai loihdittua Rumbatelttaan aivan oman tunnelmansa, yleisöön otettiin reippaasti kontaktia, ja biisitkin toimivat erinomaisesti.

Toukokuussa ilmestyneeltä pitkäsoitolta eniten vakuuttivat nimibiisi Veden äärelle sekä setin avannut Kartta rinnassa, kun taas vanhemmasta tuotannosta koviten kolisivat tutut hitit, Vielä muodostan varjoni ja Tanssiin. Kosketinsoittajaa ei lavalla nähty ihmetyksekseni vieläkään, tosin laulaja-kitaristi Joa Korhosen ilmakiipparointi antoi osviittaa siitä, miten nauhalta tulleet kosketinosuudet voitaisiin livenä soittaa. Oli miten oli, Sara heitti loistavan keikan, eikä se ole tällä biisimateriaalilla temppu eikä mikään.

Tänä kesänä Suomea ahkerasti kiertävä Stam1na sai kunnian päättää Desibelin provinssikatsauksen perjantain osalta täyttäen reippaan kokoisen telttahallin lähes ääriään myöten täyteen. Lavalla lemiläiset olivat jälleen kerran mahtavia. Lettiä heilutettiin enemmän kuin laki sallii ja toiminta oli lavan molemmin puolin aivan hullua. Olkoonkin, että biisejä ei aina onnistuttu vetämään levyversion tapaan, tai että basso ei pysynyt vireessä ja laulukin ontui, Stam1na oli liekeissä ja moshpit pyörähteli paineaitojen takana näyttävästi. Vaikka bändi ei olekaan enää mikään uusi tuttavuus, se kannattaa mennä festareilla katsomaan, sillä lavalla stamyksina on basisti Kaikka Kangasmäki etunenässä yhä maan parhaimpia, eikä kahdentoista biisin settiin mahtunut tälläkään kertaa yhtään ylimääräistä biisiä.

Stam1nan päätettyä keikkansa kunniakkaan lavalle paluun jälkeen, toinen toimittajistamme suuntasi kohti leirintäalueen äärimmäisessä nurkassa odottavaa hikistä telttamajoitusta. Vaikka kevyen iltalenkin pituus läheni kahta kilometriä, uni maistui telttanaapurien äänekkäästä juhlimisesta huolimatta ja energiavarastot täyttyivät sitä festaripäivistä raskainta, eli lauantaita varten.

Teksti: Kari Koivistoinen ja Jarmo Panula, kuvat: Koivistoinen