Sara, Herra Ylppö & Ihmiset

Kevättä ja kesää enteilevän lämmin huhtikuun ilta ja runsaslukuinen yleisö toivotti tervetulleeksi länsirannikon osaamisen Lutakkoon. Sara käynnisti illan vaihtoehtoisella metallillaan komean valoshown säestämänä pääosin tummiin pukeutuneelle kuulijakunnalle. Bändi ei ole paria hittiä lukuunottamatta oikein koskaan lyönyt täydellisesti läpi ja liveveto valitettavasti peilasi tätä.

Ilman suurempia temmonvaihteluita veivatut biisit olivat tasaista taaperrusta viimeisinä tulleita Momentumia ja Tanssiin -rallia lukuunottamatta. Nämä räväkämmät suosikit olivat oikeutetusti keikan kliimakseina, mutta paljastivat samalla sen karun tosiasian ettei bändillä juurikaan ole niitä tajunnanräjäyttäjiä enempää. Jos ne olisivat tulleet setin alku- tai keskivaiheilla olisin luultavasti poistunut jo aiemmin virvoketarjoilun puolelle. Lisäksi bändin etäinen suhtautuminen, lähes täydellinen kontaktin puute yleisöön antoi kuvan joko hermostuneesta tai sitten hommaansa tylsistyneestä poppoosta. Kummasta lie ollut kyse?

Särmikkyyttä ja kiinnostavampaa materiaalia tarjoili illan päätähti, hyväntuulinen Herra Ylppö Ihmisineen. Energinen laulaja heilui mikkitelineen kanssa eestaas ja koko poppoo helli yleisöä luonnollisestikin lähinnä Sata Vuotta -debyytin materiaalilla ja parilla minulle tuntemattomaksi jääneellä viisulla. Liekö ollut Hassisen Konetta, kuten nettisivuilla on uhkailtu? Monipuolisuutta vokalisointiinsa vuosien varrella lisännyt Ylppö ei kuitenkaan ihan kaikkea uskaltanut vielä livenä kokeilla. Esimerkiksi Kleopatran kertosäkeen falsetti oli muuttunut jo Maj Karman alkuajoista lähtien tutuksi tulleeksi huudoksi. Harmittavasti, sillä korkealta ja kauniisti laulettu Jos sen teet on yksi biisin viehättävyyden perusta.

Rennon vapautuneesti soittanut orkesteri veti punaisessa valaistuksessa paistatellen tiukan setin turhia koreilematta ja hyvä niin. Tämän kaltainen astetta raskaampi poprock ei vaadi iskeäkseen mitään poppaskonsteja. Ihmiset hoitavat oman pestinsä taidokkaasti ja Ylpön rocktähtimäinen charmi puree terävästi jo itsessään.

Teksti ja kuvat: Tomas Ojapelto