16.04.2008
Telakka/Tampere
Mental Alaska pitkästä aikaa ja ihan tutusti astetta haastavampaa musiikkia. Kekkereitä oli mukava viettää nimenomaan Telakalla, jonne olikin kokoontunut kohtuullisesti väkeä. Hyvät sanat olivat saatelleet Teksasista asti saapunutta pääesiintyjään edellisen illan Helsingin keikalta, mutta miten kävi Tampereella?
Ensin kuitenkin kotimainen osasto. Marko Neumanin soolona semi-tutuksi tullut Cahier aloitti junnauksen Jani Riihimäen läppärin vahvistamana. Markon piinatun eteerisen ”laulun” ja efektisen jumituksen risteytys yritti kasvattaa transsitilaa ihan kelvosti, muttei onnistunut siinä kuitenkaan ihan toivotulla tavalla. Kaverin tyttöystävän toteama: ”ne soittavat virheitä” tai siihen suuntaan oli tarkemmin pohdittaessa jopa yllättävän osuva tiivistys asiasta – kun musiikista riisutaan melodisuus ja pitkälti myös rytmisyys ja pelivälineinä käytetään kaaos-meteliä, vallia ja rikkonaista tapettiliisteriä, voi toisaalta hiukan miettiä mikä on siinä vaiheessa musiikin funktio? Ei vienyt pohjalle tai pilviin eikä oikeastaan herättänyt sen kummempia tunteita kuin ahdistusta. Onko se sitten minkäänlainen tavoite, sitä voi todella kysyä?
Oli kaksikolla silti parempi intensiteetti kuin rekiajelu-kulkusista varhaisteollisen tehdashallin kautta keskiaikaisen luostarin urkujen virittelyyn noin mielikuvatasolla matkailleella Kulkijalla, jonka kyykyssä näpertelemä soolotrippi jäi todella etäiseksi. Toki monenlaista mielikuvaa ehdittiin muodostaa, mutta oikeasti jäi sellainen maku että lavalla tai musiikissa ei tapahtunut mitään. Odotukset kasvoivat entistä vahvemmin yhdysvaltalais-duon varaan.
Eivätkä Tom ja Christina Carter myöskään Tampereella pettäneet. Charalambides-nimellä toistakymmentä vuotta toiminut duo rakensi trippiä kahdella sähkökitaralla ja Christinan todella korkealta kaikaneella laululla. Olen nähnyt aiemmin Christinan soolokeikan, joka oli toimiva kokonaisuus sekin. Mutta yhdessä Carterit olivat selkeästi vahvempia, Tomin tuodessa kitaratapettiin huomattavasti lisää monimutkaisia koristekuvioita. Christinan kitarointi olikin paljon enemmän rytmistä komppausta, tosin siinä lajissa aika omalaatuista sellaista.
Etenkin kaksikon ensimmäinen, tooooodella hitaasti kasvatettu biisi oli mahtava! Koko sali seurasi rävähtämättä pikkuhiljaa kohonnutta matkaa ja ilmassa väreili. Muttamutta… jostain syystä homma ei jatkunut loppuun asti ihan yhtä vahvasti. Jatkossa kasvatukseen ei käytetty yhtään niin vahvasti aikaa ja kärsivällisyyttä ja loppukliimakseiksi tarjoillut kitaravingutukset ja raivopurkaukset olivat hiukan liian itsestäänselviä tapoja ”saavuttaa huippu”. Pääsi, niin kuin progemaailmassa aivan liian taajaan, ikään kuin karkaamaan se tiluttelumopo hiukan hanskasta. Itse olisin kaivannut enemmän sitä hiljaisen ja kiivaan sulavaa vaihtelua ja vieläkin enemmän aikaa myös loppukeikasta. Ei noussut niskakarvat pystyyn, mutta jalat hakkasivat kyllä kiivaasti samaa trippiä. Eli melkoisen mainio esitys kaikesta kritiikistä huolimatta, intensiteetti oli ihan eri tasoilla kuin muilla illan artisteilla.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
