Astrid Swan, Anna Järvinen (SWE)

Vuodenvaihteen kovimpia komeettoja oli kuusivuotiaana Suomesta Ruotsiin muuttanut Anna Järvinen, jonka debyyttilevy Jag Fick Feeling on hurmannut tuhansien muiden tapaan myös allekirjoittaneen. Hiukan kuin puskista soolouralleen noussut 37-vuotias opettaja ja perheenäiti onnistui jo aiemmin myymään Suomen keikkansa Helsingissä loppuun, joten ei ollut mikään yllätys että Tampereen Klubikin pursui kiinnostuneita. 2000-luvun alussa Järvinen toki oli mukana englanninkielistä indierockia soittavassa Granadassa, joten sinänsä nykyiselle uralle on olemassa vahvaa pohjaa. Silti mielikuvaksi on jäänyt että Anna itse on ollut kaikkein hämmästynein siitä, kuinka kovan hypen hänen hempeä folk-levynsä on saanut aikaan, sekä Ruotsissa että Suomessa. Jos Järvinen vaikutti viimeksi keikallaan ujolta ja varovaiselta, oli läsnäolo tällä kertaa ihan toista luokkaa. Silti sympaattisuuspisteitä ropisi varmasti ihan yhtä lailla.

Annan lämmittelijäksi oli Klubille kiinnitetty kotimainen, kosketinvetoista poppia soittava Astrid Swan. Kohtalokkaasta maalailusta iloiseen huohotukseen ja menevään poppailuun ulottuva setti koostui ainakin valtaosin tuoreen Spartan Picnicin materiaalin varaan, jota Astrid esitti yhdessä rumpalin ja kitaristin kanssa. Periaatteessa keikka toimi hyvin – biiseissä oli mukavasti vaihtelevuutta ja imua, kitaristi Mikael Hakkarainen mausti touhua tarpeen mukaan toisilla koskettimilla ja ksylofonilla ja Astridin laulu kulki kohtuullisen vakuuttavasti. Silti yhtyeen tilan valtaamisessa oli ongelmia. Klubin lava oli hiukan turhan iso kolmelle eturiviin sijoitetulle muusikolle ja johtuen lämmittelijän roolista, takana siintäneet Anna Järvisen bändin instrumentit toivat hiukan sellaisen päälleliimatun maun. Liekö sitten tästä johtunut, mutta Astrid ei oikein ”säteillyt” esiin lavalta. Tuntui että maestro itse oli vain yksi osa bändiään, joka tässä tapauksessa oli hiukan huono asia. Naapurintyttömäisyys on toki sympaattista, mutta tässä kohtaa se vaikutti hiukan siten ettei Astrid niin sanotusti varastanut showta.

Toinen ”ongelma” oli uuden biisimateriaalin vahva ”huohottavuus” – tuntui että turhan monessa kohtaa bändi ikään kuin kiirehti biisiä suotta kohti loppua. Kappaleet eivät oikein ehtineet nappaamaan mukaansa, kun niissä oli niin kiirus. Niinpä heti kun Astrid hiukan rauhoittui Who´s Gonna Hold Youn äärellä, homma toimi paremmin. Ja sen jälkeen iloisempi As Long As It´s Not You kuulosti huomattavasti paljon paremmalta. Minun korvaani Astrid paransi koko ajan loppua kohti.

Astridhan suunnitteli alun perin että uusi levy olisi tehty hyvin pelkistetysti vain rumpalin ja hänen itsensä voimin. Kaikki kunnia toki multilahjakkaalle Mikaelille, mutta hetkittäin aloin miettimään olisikohan tuo ollut live-toteutuksena ihan pätevä kokoonpano? Tuntui nimittäin hetkittäin siltä, että riisutumpana biisien vahvuudet olisivat voineet päästä vieläkin paremmin esiin. Sellainen rauhoittuminen biisien äärelle oli kuitenkin se, mitä eniten kaipasi lisää.

Anna Järvinen nelimiehisine bändeineen oli opetellut tämän läksyn hyvin. Ensimmäinen kappalekin aloiteltiin hyvin rauhallisesti harmonikan, ksylofonin ja akustisen kitaran tahtiin. Muutenkin, vaikka käytössä oli myös basso, rummut ja koskettimet, tuntui että juurevan ja akustisen instrumentaation käyttö oli yksi avainasioita, joilla Järvisen keikasta luotiin niin intiimi ja valloittava. Toinen keskeinen juttu oli Anna itse – naisen hymyilevä ja leikittelevä läsnäolo oli todella harvinaisen mahtavaa seurattavaa. Rentoutuneesti suomeksi yleisölle jutustellut Anna sai viimeistään muutaman kappaleen jälkeen kiedottua koko salin pikkusormensa ympärille. Ja viimeistään siinä vaiheessa kun yhtye pisti toisen kappaleen akustisen keskittyneesti ilman rumpuja, oli Klubi myyty. Siihen perään Annan huuliharpulla aloittama Leena sai niskakarvat nousemaan pystyyn. Kertakaikkiaan loistavaa nyanssien rakennusta!

Niin tosiaan, huuliharppu oli vielä yksi lisäelementti lisäämään hymyilevää juurevuutta. Eikä se viheltelykään tehnyt pahaa… Minun korvaani keikalla ei oikeastaan ollut yksittäisiä biisillisiä kohokohtia. Pikemminkin keikka meni alusta loppuun asti mahtavasti. Toki esimerkiksi mainituissa kohdissa homma kulminoitui, eikä ollut ihme että ablodit pitenivät biisi biisiltä. Mutta mitä tästä jäi ihanan musiikin ja mahtavan esiintymisen ohella vahviten mieleen? Annan hymyrypyt tietysti. Ihana nainen.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo