Johanna

”I Used To Be A Good Girl”, lauleli Astrid Swan vielä Poverina-debyytillään. Toki tuossakin komeassa pianovoittoisen popin kokonaisuudessa löytyi jo niin kaartavaa kohtalokasta dramatiikkaa kuin (hyvällä tavalla) harmittoman oloista sensuellia poppia. Kakkosalbumillaan Astrid on ulottanut tunneskaalansa laajemmalle eikä monessa kohtaa enää todellakaan kuulosta miltään kiltiltä naapurintytöltä vaan ison maailman diivalta. Samalla hän toisaalta myös onnistuu säilyttämään sellaisen herkän ujouden ja viattomuuden vaikutelman. Spartalainen piknikki onkin nimestään huolimatta mukavan monisyinen ja –ilmeinen, vahva ja rikassävyinen albumi, joka ei missään nimessä ole pelkkää eleetöntä ja riisuttua viltillä istuskelua. Rikkaasti käytetystä soitinmaailmasta ja sävypaletista huolimatta Swan itse pysyy koko ajan hyvin homman keskiössä, myös niillä harvoilla raidoilla missä laulussa kuullaan muiden ääniä. Astrid Swanin kakkoslevy todistaakin entistä vahvemmin naisen olevan kotonaan melkoisen monenlaisten kappaleiden parissa. Tärkein soitin on silti edelleen se piano ja kaiken kaikkiaan Picnic on lopulta eniten kohtalokkaan kuuloinen.

Homma lähtee nimibiisin räväkällä alkusäröllä, josta Astrid lähtee keinuttelemaan haaveellisesti. Kappaleessa on sellainen mukava ristiriita heleän melankolian ja jopa ärhäköiden väliosien kesken. Polveilevuus, taidolla annostellut puhaltimet ja muut mausteet sekä moniulotteisuus tekevät avauksesta jo ihan yksittäisen oman matkansa Swanin maailmaan. Iloisesti rullaava As Long It´s Not You on mainioine stemmoineen ja taputuksineen huomattavasti ”helpompi” kappale, mutta (onneksi) sellaisena koukukas ja hymyilevän harmoninen. Tässä ollaan taas vaihteeksi nuoria ja viattomia, katsotaan silmät loistaen kohti valoisaa tulevaisuutta. Tai jotain… Kaunis ja eteerinen pianohymyily Continents ja reippaasti rullaava For Those Who Drown valmistavat omalta osaltaan mainiosti tietä levyn yhdelle tähtihetkelle. Kohtalokkaampiin maisemiin ja syvempiin vesiin sukeltava This Could Be Mother´s Milk jää tootache-kertseineen päähän pyörimään kuin liian pitkään pelattu Tetris.

Kiireetön ja tumma Stomach karkaa melkoiseen loppukliimaksiin, Kinda Joke etenee pilke silmäkulmassa heleästi, mutta nokkelan kulmikkaalla kävelyllä. Haikeasti kaartava What Does The Pink Mean ja hissukseen kasvava Come Slowly Home ovat tyylikkään kohtalokasta pianopoppia sieltä parhaasta päästä. Kipakampi, duetoksi yltyvä Sea/e Life ja rauhallisen pohdiskelevasta komeasti kasvava päätösraita Who´s Gonna Hold You täydentävät monipuolisen, mutta silti todella yhtenäisen albumin. Lähes huoletta voi nostaa jo tässä vaiheessa Picnicin yhdeksi lähivuosien parhaista pianopop-albumeista ja aika korkealle se saattaa nousta myös valittaessa kuluvan vuoden parhaita levyjä.

Kun on yli kuukauden päässyt kuuntelemaan levyä kaikessa rauhassa, on Spartan Picnicistä ehtinyt kasvaa aika läheinen. Ei ehkä kuitenkaan sellainen, jonka kanssa viettäisi aikaa ympäri vuorokauden… Ei albumi mikään maailman käänteentekevin tai tyrmäävin ole, muttei siihen ole yhtään kyllästynytkään. Sellaista pientä pysäyttävyyttä siihen olisi ehkä toivonut vielä lisää… Kuinkahan pitkälle rajattoman monipuolisessa ja hektisessä popmusiikkimaailmassa mahtaa riittää olla hyvä ja luotettava ystävä?