05.04.2008
Telakka/Tampere
Ville Härkönen laulaa kuin enkeli. Janne Laurilakin laulaa kuin enkeli. Ja niin tekee myös Ville Leinonen, vaikkei laulanutkaan Enkeliä. Kolmen herran laulaja-lauluntekijä-henkinen puoliakustinen kiertue saapui viimein myös kahden viimemainitun henkiseen kotisatamaan Tampereen Telakalle, joten ei ollut mikään ihme että lauantai-iltamat oli myyty loppuun.
Marylandin jälkeen Velvet-yhtyeen kanssa jatkanut Härkönen vaihtoi männä vuonna kielen suomeksi ja julkaisi toiseksi Velvet-levyksi suunnitellun pitkäsoiton nimellä Samettivallankumous. Miehen kauniisti kaartanut setti koostuikin valtaosiltaan uuden Täällä mies, kuuleeko nainen? -levyn materiaalista, joista esimerkiksi En voi särkeä sun sydäntä vielä-näppäily oli yksi illan parhaita yksittäisiä vetoja. Oman materiaalinsa ohella illan ensimmäiseltä Villeltä kuultiin niin Jukka Kuoppamäkeä kuin miehen laajemminkin männä vuosina tulkitsemaa Jaakko Teppoa. Suomenkielinen käännös Dolly Partonin hitistä Jolene toimi myös kokonaisuudessa erittäin hyvin. Hyvä tunnelma, leppoisaa ja kaunista.
Viime vuosina eniten englanniksi rokkaavan Laurila-yhtyeen parissa nähty Janne Laurila aikoo kuulemma pistää suomenkielistä materiaalia purkkiin. Näistä tulevista saatiinkiin Telakalla maistiaisia ja ei kyllä ollut pahaa sanaa juuri niihin pistää. Mieleen jäivät etenkin Etelään-niminen kappale ja muutama loppupuolella settiä pistelty tarttuva veisu. Jannen lainoista löytyi hyvin teemaan sopinut Folsom Prison Blues, mutta englanninkielisestä materiaalista lopuksi kuultu Laurila-kappale Number Down iski parhaiten. Jannen korkealta kaartava laulu on edelleen harvinaisen kaunista kuultavaa ja suomenkielisessä materiaalissa ei ainakaan enää juuri särähdellyt pahempia kielen väkisin vääntämisiä. Janne on saanut treenattua itsensä siihen pisteeseen, että suomenkin kielellä päästään sellaisiin Jannemaisen pikkuhauskoihin nokkeluuksiin. Ei mitään muka-hauskuutta vaan Härkösen Villen tapaan kepeää ja selkeästi illan rennoin esitys. Jannen huumorintaju ja lunki karisma toimi erittäin hyvin.
Leinosen Ville oli toki se mitä suurin osa varmasti oli tullut katsomaan. Onhan herra noista kolmesta selkeimmin eniten mainetta niittänyt nimenomaan sooloartistina ja on ehkä vahvin oma persoona mies ja kitara-materiaalin parissa. Tosin tällä kertaa Leinos-keikka ei ollut yksinomaan Villen harteilla. Vanha kunnon Valumo-kitaristi Tuomas Luukkonen oli mukana suurimman osan keikasta, niin kitaran kanssa kuin huuliharpulla ja tottakai poikkihuilulla Dans ma Cabanen äärellä.
Leinoselta on tottunut odottamaan sitä, että riippumatta tilasta hän onnistuu ihan yksinään kitaran kanssa nappaamaan yleisön kämmenelleen. Nyt sellaisia paatoksellisia hetkiä, joissa ilmaa olisi pystynyt leikkaamaan terävällä veitsellä, oli vain muutamia. Muiden illan esiintyjien tapaan Villekin otti kohtuullisen lunkisti. Lainakappaleita oli tälläkin Villellä useampia, kuten äärimmäisen pysäyttävällä tunteella tulkittu Laulu oravalle. Vaikka Villen kappaleita kuten Pikkusisko, Suudelmitar ja Tähtityttö oli mukava kuulla ja ne toimivat yhtä hyvin kuin aina, ei Telakan esitys ollut missään nimessä mikään kaikkein vavisuttavin Leinos-keikka mitä on tullut todistettua. Ihan sinne äärirajoille asti ei menty missään kohtaa. Toki jos Villen keikka rakentuisi pelkälle puhtaalle paatokselle ja siitä irtoavalle raivolle, voisi homma kääntyä myös puuduttavaksi. Onneksi Ville taitaa itsekin tiedostaa asian ja keikoilla on ollut aina mukavasti sekä paatosta että sitä pientä heleää kauneutta. Näiden välinen aaltoliike onkin yksi Leinosen avaintekijöistä.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
