Samettivallankumous: Täällä mies, kuuleeko nainen?

Backstage Alliance

Ville Härkösen väräjävä lauluääni on mahtava! Ja oikeastaan se on vielä Marylandia ja Ville Härkönen & Velvetiä hienompaa kuunneltavaa, kun sitä kuulee omalla äidinkielellään. Hauskasti nimetty Samettivallankumous on siis suoraa jatkumoa etenkin Velvet-bändille, kieli on vain eri. Alun perin Velvetin kakkoslevyksi tarkoitettu materiaali katosi bittiavaruuteen ja pelastustoimien lomassa tuli idea että entäpä jos biisipohjia työstäisi ensimmäisellä kotimaisella? Ville koki ettei pelkkä englanninkielisten sanoitusten suomentaminen toisi vielä riittävää lisäarvoa kappaleille. Niinpä yhtye seurasi Samae Koskisen menestyksellä käyttämää reseptiä ja pyysi kotimaisia lyyrikoita sanoittamaan biisejä. Näistä resepteistä syntyi Täällä mies, kuuleeko nainen? –Samettivallankumouksen debyytti ja samalla yksi vahvimmista luennoista suomalaisen kantrimausteisen kitarapopin saralla. Mainospuheissa haettu termi fennocana ei ole kauhean kaukana oikeasti touhua kuvaavasta määrittelystä…

Heti avausraita Ameriikka kattaa pöydän – kaikuista rautalankakitaraa hillityllä slidella. Ajatonta ja kiireetöntä avaruutta. Mollimelankolisia maisemakuvia. Kovin suomalaista tarinaa. Kuvankaunista iskelmällistä laulua. Ja helvetin hienoa tunnetta! Jos Samettivallankumoukselle haluaa etsiä jotain suomalaista verrokkia, niin Ville Leinonen ei hetkittäin ole kauhean kaukana… Samoin Janne Laurilan ja Ville Pirisen kaihoisan tarinan pystyisi vaivatta kuvittelemaan myös Laurilan itsensä laulamaksi. Ei se Office Buildingkaan hetkittäin kulkenut etäällä näistä urista. Härkösen oma teksti En voi särkeä sun sydäntä vielä on Ameriikan jälkeen levyn toinen napakymppi – tästä ei iltapäivän rakkauslaulu enää paljoa kaunistu. Vaikka tarina lupaileekin enemmän rakkauden kuolemaa…

Ihan rehellistä ”rekkamieskantriakin” levyltä toki löytyy. Tero-Petri Suovasen valoisan kaihoisa tarina Teit oven oikein huutaa ruutupaitaa, avolavaa ja buutseja… Suurimman osan lista-kantrista nostamaa ällötystä vastaan puolustaudutaan mainiosti kepeydellä, kauniilla melankolialla ja etenkin Härkösen laululla. Villestä kun ei vahingossakaan saa liian ”äijää” sävyä ilmoille. Ja hyvä niin. Paremmin elokuvaohjaajan penkiltä tutun Markku Pölösen yhdessä Satu Sadinkankaan ja Härkösen kanssa kirjoittama Kuin aaveet on myös yksi levyn ehdottomia helmiä. Mariskan laulu on helvetin hyvä oivallus, äänet sopivat Villen kanssa yhteen kuin saman parin sukat. Ja vielä hiukan meksiko-torvia. Nami! Calexico olisi ylpeä. Samoin Jääkelloissa torvet ihastuttavat.

Hyvin Ville Leinos-maisilla uhkaavan tummilla sävyillä ikiuneen vaipuva Painajaista ja Marko Haaviston tekstillä kotia kaipaava Siitä vaan jatkavat matkaa hienosti. Muutaman keskiverromman sävellyksen jälkeen levyn päätösraita, Inka Nousiaisen sanoittama Hullu kaipaisi ehkä muutaman asteen lisää puristusta. Samettivallankumouksen debyytti on komea, mutta hiukan epätasainen. Syvemmällä kuuntelulla ne muutamat todelliset helmet nousevat aika selvästi esiin joukosta. Onneksi varsinaisia huteja ei silti ole.