Boomhauer - Lentävä Hollantilainen Suomesta?

Jo yli kymmenen vuotta toiminut, Kukkulan Kuningas-animaatiosarjasta nimensä napannut turkulainen kahkogarage-trio Boomhauer ihastutti 2000-luvun alkupuolella ennen muuta live-yhtyeenä. Mukavan riehakkaat biisit ja Saku Krappalan mahtavilla showmiehen elkeillä niille rakentamat pohjatarinat vetivät keikoilla jengin kiemuraan ja jalat liikkeelle. Boomhauer sai alku-uran mainioilla vinyylijulkaisuilla ja vielä Wild Human Condition-debyytillä ihan hyviä arvioita myös levymuodossa. Mutta sitten tapahtui jotain. Ainakin itselleni on jäänyt sellainen maku, että erittäin ahkeran kotimaan kiertämisen jälkeen yhtye jotenkin katosi hiukan kartalta kotimaassa. Onko tässä mitään perää?

Mikko: - No, kyllä me edelleen ollaan aika ahkerasti soiteltu myös Suomessa, aina silloin kun on pyydetty, mutta toki rokkimaailman lainalaisuudet pätevät minkä tahansa bändi kohdalla: alussa kiinnostus bändiä kohtaan on suurinta ja sitä koohotusta saattaa olla enemmän sekä mediassa että keikkakuvioissa. Sitten porukalla tulee se ”onhan tää jo nähty ja/tai kuultu”-fiilis ja sitten keikkoja tarjotaan vähemmän ja niille ei tule aina niin paljoa porukkaa, semmosta se vaan on.

Me ollaan omasta mielestämme tehty koko ajan sitä samaa (ja pyritty jopa hiukan kehittelemään bändiä) ja enemmän tai vähemmän samalla tavallakin ja kenties kun ei olla itse kauheasti itseämme mihinkään tyrkytetty niin sitten on aina välillä vähän hiljaisempaa. Ja sekin on ihan ok ja oikeastaan tekee vain ihan hyvää. Pari puolen vuoden taukoakin on pidetty ihan semi-tarkoituksella. Eihän tämän tyyppisellä musiikilla nyt kuitenkaan mitään ns. ”oikeaa” rokkiuraa Suomessa pysty tekemään, tyyliin ”kuukauden kiertueet syksyllä ja keväällä, hiihtokeskukset talvilomien aikaan ja kaikki festarit kesällä”, eli vähän tutkakuvan ulkopuolella pyöritään sitten kuitenkin suurin osa ajasta.

Saku: - Tutkakuvan ulkopuolella hyvin sanottu. Boomhauer on Lentävä Hollantilainen Suomesta. Kaikki ei edes usko, että se on olemassa, mutta kyllä kaikki kunnon merikarhut ja merenneidot tietää, että siellä se on jossain. Välillä kaislikon tuntumassa kutemassa ja välillä itse ulapalla, tutkakuvassa!

Laulaja-kitaristi Saku Krappalan, basisti Marko Hongiston ja rumpali Mikko Lappalaisen muodostama yhtye vastaili Desibelin haastatteluun sähköisesti keikka- ja muiden kiireiden lomassa. Uuden, ehkä yhtyeen blueseimman, levyn River Run Deepin myötä kolmikko on löytänyt sävyihinsä entistä vahvemmin myös rauhallisempia puolia. Varsinaisesta ”aikuisrockista” on silti edelleen turha puhua, kyllä sieltä se tuttu kohkauskin löytyy. Millä tavoin bändi on omasta mielestänne muuttunut musiikillisesti tultaessa alkupään vinyyleistä tuoreeseen kolmosalbumiin?

Mikko: - Pyrkimys monipuolisempaan ilmaisuun on varmasti lisääntynyt, samoin sävyjen käyttö niin, että ei ole pelkkiä ääripäitä (hiljaa vs. kovaa, räminää vs. nättiä). Sakun blues-innostus on kanssa vain vahvistunut vuosien varrella, samoin sen tuomat musiikilliset sekä sanoitukselliset vaikutteet. Levyillä ollaan tuotannollisesti löydetty tapoja tehdä rosoisempaa jälkeä ilman että ollaan ihan lo-fi-suossa, alkupään äänityksissä oli liian kliinit soundit.

Saku: - Jep! Kaikennäkösiä musiikillisia vaikutteita tulee kun kaikenlaista musaa kuuntelee. Tai ainakin vähän valikoiden kaikenlaista. Vanhojen blues-tarinoiden maailma on mielenkiintoinen, mutta tietenkin on paljon muutakin. Sitten kun me musaa ruvetaan soittamaan se kuulostaa kuitenkin aina, jotenkin Boomhauerilta omassa mielessä.

Boomhauerista puhuttaessa sellaiset määritelmät kuin angstivapaa trio, koomisuus, jääräpäisyys, kotikutoisuus, hyväntahtoinen show ja hauskanpito nousevat ensinnä mieleen. Etenkin uusimmalla levyllä myös bluesin mytologia kuuluu kokonaisuuteen ja kyllähän River Run Deep on jo nimensä puolesta hiukan syvällisempi ajatus kuin vaikkapa (kakkosalbumi) Me Think OK. Millaisella filosofialla Boomhauer on toiminut ja onko se nyttemmin kehittymässä uusiin suuntiin?

Mikko toteaa että asia on enemmän Krappalan heiniä, mutta myöntää että Sakun spirituaalisfilosofinen maailmankatsomus heijastuu Boomhauerin tekemiseen siten, että kaikki tehdään mahdollisimman pakottomasti ja ns. ”ilon kautta”. Ja näin tehdään, jääräpäisesti, vaikka se olisi musiikkibisneksen ”lakien” vastaista tai muuten jopa ns. ”tyhmää”. Saku jatkaa:

- Tämän filosofisen suuntauksen nimi on ”Blanttu höllänä” ja se on hermeneutiikkaa, se menee niin että ensin vähän tehdään ja sitten soitellaan ja kattellaan, että mitä tuli tehtyä ja sitten tehdään ja soitellaan vähän lisää. Ja siinä muodostuu ymmärrys siitä mitä tuli tehtyä, mutta sitä ei ole vielä tapahtunut. Jos tämä ei toimi niin sitten ostetaan torilta tilliä ja pistetään sitä Lappiksen virvelikeissiin. Tai maksetaan itsemme omalle keikalle. ”Kaiki on mahdolista”, sanoi yks legendaarinen organisaattori Virossa. Ja River Run Deep on siinä mielessä kirjaimellisesti syvällinen ajatus, että juuri nimenomaan syvälle, eli pohjamutiin asti olisi tarkoitus, että päästään tutustumaan kummallisiin elämänmuotoihin! Näkki ja muut veijarit ovat siellä!

River Run Deep on Mikon mukaan se bändin ”vaikea” kolmas ns. taidelevy. Ei se nyt mikään varsinainen blues-levy ole, mutta bändin bluesein kyllä. Eniten ainakin löytyy slidekitaraa ja rottasimmat soundit. Sakun mukaan se on sellaista some kind of bluesia.

”Sarjakuvabändi helvetistä”. Näin seisoo yhtyeen kotisivujen hiukan päivittämättömän oloisessa bio-tekstissä. Tämä sympaattinen kolmikko on kyllä kaikkea muuta kuin pirullinen… Oliko tuo vain vetävä mainosheitto ja kuinka ”vakavasti” siihen pitää nykypäivänä suhtautua?

Mikko: - Joo, se on ekan levyn aikainen bio ja siinä nyt vain on tuollainen epämääräinen kuvaus. Se, että sitä tekstiä ei ole vaihdettu kertoo ehkä kaiken tästä meidän touhusta. Kenenkään mielestä ei ole ollut ensijaisen, tai edes toissijaisen tärkeää päivittää jotain kotisivujen esittelytekstiä tai kukaan ei ole kokenut pakkoa vaihtaa siihen jotain uudempaa löpinää. Se ei yksinkertaisesti ole meidän mielestämme ollut tarpeeksi tärkeää. Näemmä.

Saku: - Jätkät, ettekö te ole vielä vaihtanu sitä ? Hmm! Osaisinkohan minä sen tehdä, epäilen…

Millaisille musiikillisille juurille ja traditioille kahjo-garagesta bluesiin yltävä Boomhauer sitten rakentaa? Onko esimerkiksi olemassa sellaisia musiikillisia asioita tai sävyjä, jotka eivät missään nimessä voisi ikinä kuulua Boomhauerin maailmaan?

Mikko: - Saku on ilmoittanut, että ride-peltiä ei saa soittaa kupuun. Onneksi ei ole ride-peltiä rumpusetissä! Jotain kasarisyntikoita en usko tulevan Boomhauerin seuraavallekaan levylle. Saku on myös kenties ainoa suomalainen 70-luvulla syntynyt mieshenkilö, jonka tunnen, jolla ei ole MITÄÄN suhdetta hevimetalliin. Se selittänee monia asioita, mutta ei mitään hajua onko se erittäin hyvä vai erittäin huono asia. Kerran yritettiin tehdä doom metal-biisiä. Se ei kuulostanut yhtään doom metallilta. Siis YHTÄÄN. Ja hyvä niin, sekä doom metallin että Boomhauerin kannalta.

Saku: - Juuret kasvaa eri suuntiin ja syvemmälle luonnollisesti, kunnes puu on hyvä olla, näin käy – toivon – elämässä , ehkä musassakin, mahtavaa, vettä ja aurinkoa vaan tarvitaan, ei muuta. Olipa hauskaa, että Lappis muisti tuon ride-pellin kuvun! Ihme kilkatusta, mieluummin lypsyaika eli vanha kunnon lehmis kehiin! Jos niille juurille paikka niin olisiko se kuitenkin Afrikka! Ja suuntana Islanti, nimittäin Lappista ja Honkkaa naurattaa kun meikäläinen vie kitaratyöskentelylläni musaa suvantokohdissa Sigur Ros-maisiin tunnelmiin! Vaikka ei se niin ihme, että niitä naurattaa, kuulenhan minä sen itsekin ettei se kuulosta Sigur Rosilta! Onhan minulla korvat!

Boomhauer jaksaa kiertää maailmaa. Mikon mielestä on silti ihan liikaa sanottu että bändi olisi suositumpi ulkomailla kuin Suomessa. Ei Boomhauer sanan varsinaisessa merkityksessä ole suosittu missään. Suositut bändit myyvät paljon, tai edes kohtuullisesti, levyjä, soittavat oikeita keikkoja isoissa klubeissa, festareilla ym. Boomhauer myy levyjä pahvilaatikoista keikoilla ja ne keikat on jossain ihme baareissa ja missä lie koloissa. Mutta toki ulkomailta löytyy aina uusia paikkoja, joissa voi soittaa, maita, joissa voi oikeasti/järkevästi kiertää ja ainahan kiertueet ja uudet klubit ja yleisöt pitävät homman virkeänä. Ja on siellä ollut sen verran kysyntääkin, että toistaiseksi ollaan päästy soittelemaan, Mikko tiivistää.

Yhtyeen ulkomailla saama palaute on yleensä ollut ihan hyvää. Toki Boomhauer tuntuu aina jakavan mielipiteitä vahvasti, mutta yleensä se, mikä bändin korviin kantautuu on myönteistä. Suora palaute keikkayleisöiltä on voittopuolisesti ihan positiivista, tosin ainahan siitä on Mikon mukaan osa silkkaa vieraskoreutta. Mutta kuitenkin, ihmiset tulevat juttelemaan keikkojen jälkeen, ostavat levyjä ja intoilevat. Ja suurin osa klubeista suostuu ottamaan kolmikon toistekin soittamaan.

Saku kiteyttää palautteen tuoreimpaan Saksanreissuun:

- Oli mahtavaa kun Lappis loikoili keikan jälkeen takahuoneen makuupatjoilla ja paikan omistajista yks ryntäs takahuoneeseen, sano että ”What a wonderful world”, ja hyppäs Lappiksen päälle!

Mikä sitten saa ei-missään-varsinaisesti-suositun bändin kiertämään vuodesta toiseen niitä pieniä baareja ja koloja? Mikko tiivistää että se matkustaminenhan on koko rokkitouhussa mukavinta. Se on ihan oleellinen osa bändissä olemista ja erityisesti Boomhauerin ”identiteettiä”. Soittajat ovat usein matkamiehiä ja matkustamisesta pitää tykätä jos meinaa bändissä soittaa ja keikoilla käydä. Boomhauerin herroille reissut ovat ihan tärkeimpiä elämyksiä ja kokemuksia bändinä ja reissussa bändi hioutuu sekä sosiaalisesti että musiikillisesti. Rahaa siitä ei saa, (ainakaan Boomhauer ei saa,) mutta ei sitä välttämättä menekään (ainakaan paljoa). Bändille se tekee kuitenkin hyvää erittäin monella eri tavalla.

Mieleenpainuvinta keikkamuistoa kysyttäessä Mikko seuraavaa:

- Kerran päästiin Norjaan yksille festareille soittamaan ja Honkka tuli aamulla kipeeksi, eikä päässyt lähtemään. Soitettiin puhelintemme numerot läpi ja koitettiin saada hätäkutsulla joku tuuraamaan basson varteen. Lauantaiaamuna klo 9. Lento Norjaan lähti klo 10. Ainoastaan Knucklebone-Oskari oli tarpeeksi hullu lähtemään tunnin varoitusajalla taksilla Hki-Vantaalle ja keikalle. Ilman bassoa tai bassonsoittokokemusta, tuntematta meidän biisejä. Lentokoneessa ilmatreenattiin ja soitettiin ihan mahtava keikka ja kukaan yleisöstä ei uskonut, että Oskari ei ole meidän varsinainen basisti. The great rock and roll swindle. Toinen kerta kun jäi mieleen oli keikka Tauntonissa, Englannissa, ja tähän keikkaan viitataan myös biisissä Two Strings. Ajettiin sinne koko päivä, ei muistaakseni yhtään maksanutta. Bad Newsilläkin oli sentään ne pari tyyppiä ja koira!

Saku: - En osaa sanoa mikä olis niistä juuri semmonen, yks Dynamon yläkerran DBTL-festarien aikasista keikoista oli kyl hauska, voi pojat! Ja noin neljän viiden tunnin keikka Melrosen kanssa fürthiläisessä takahuoneessa! BOS!

Mikko: - Itse asiassa tuo takahuonekeikka oli Kölnissä, mutta kaupunkeja Saksassa molemmat!

Bändin odotukset ovat aina olleet liikkeellä jalat maassa. Mikon mukaan bändin kesken lähinnä ihmeteltiin kun joku jossain jotain koohotti. Lähinnä oli tosi hämmentävää, että näin kunnianhimorajoitteinen pumppu pääsi mihinkään touhuamaan (ja vielä, että pyydettiin)! Se, että päästiin Turun ulkopuolelle keikoilla oli ihan mahtavaa ja ajatus siitä, että voisi joskus päästä vaikka Disgracen kanssa Saksaan kiertueelle tuntui ihan unelmien täyttymykseltä. Ja odotukset on edelleen samat: kunhan pääsis Turun ulkopuolelle soittamaan ja Disgracen kanssa Saksaan! Boomhauerissa ei janota mitään isoja lavoja, bändi on joutunut muutaman kerran semmoisella soittamaan eikä siitä kauheesti mitään tullut. Suutari pysyköön lestissään, se joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa, parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla jne. Vanhat sanonnat pitävät kutinsa, Mikko pohtii.

Saku: - Minäkin ajattelen sellai, että hienoa kun kaikkia tällasiakin juttuja on tapahtunu, tästä jatkuu ja kun pysyy tyytyväisenä ni kaikkea on tarpeeksi. Juttujen tekeminen rauhassa on kanssa tärkeä homma. Jos kurkottaa kuuseen vääntyy niskat ja jos kopsahtaa katajaan saa kuhmun otsaan! Kannattaa vaan katsoa alas polunvarteen sieltä voi löytyä vaikka kanttarelleja ja suppilovahveroita! Nam!

Teksti ja mv-livekuvat: Ilkka Valpasvuo, kuvat: Kalle Ahti ja http://koti.mbnet.fi/b-hauer