Stupido

Saku, Honkka ja Lappis ovat taas täällä. Turkulaisen garageblueskantri-indiepunkin sekasikiön Boomhauerin uusin albumi River Run Deep on sarjassaan kolmas eikä ole hukannut yhtyeen punaista lankaa. Tuttu irtonainen kohkaus, pääasiassa aika lyhyet rutistukset ja Sakun persoonallisen yli-innokas tarinankerronta ovat saaneet tällä levyllä entistä vahvemmin rinnallensa rauhallisempia blues-pohdiskeluja, josta levyn nimenkin luulisi kumpuavan. Ei pelkästään aalloilla keikkumista naama virneessä, vaan myös rauhallisia sukellusretkiä pohjavirtauksia tutkimaan. Ei Boomhauer silti myöskään Sakun toisen bändin Pocket Knifen avariin kantrimaailmoihin juurikaan vertaudu, koska instrumentaatio on hiukan erilainen ja Boomhauerilla tuntuisi vakavinakin hetkinä kuplivan se kohkauksessa purkautuva ilo siellä pinnan alla. Tosin tuo asia tuntuisi kyllä olevan missä tahansa herra Krappalan tekemisissä hiukan samoilla linjoilla…

Boomhauer on selkeä live-bändi ja sitä se on edelleen tämänkin albumin jälkeen. Bändi on varmaan tuhat kertaa kuullut ettei se vaan onnistu saamaan kaikkea viehätystään tallennettua levymuotoon, eikä se oikein luonnistu nytkään. Biiseistä haluaisi pitää vieläkin enemmän, kun tietää kuinka vimmaisen hyväntuulisella otteella niitä tulee jamittelemaan livenä. Eikä tähän tarvitse edes alkaa tuppaamaan mitään Sakun legendaarisia välispiikkejä, jotka tottakai ovat livenä yksi eittämätön bonus. Silti, vaikka River Run Deep ei ehkä tarjoilekaan varsinaisia kympin arvoisia kiteytyksiä kohkauksen taikka tunnelmoinnin puolella, on albumi silti kokonaisuudessa erittäin mukavaa kuunneltavaa. Karsintaa on myös vaikea tehdä suurimman osan biisien pituuksista pyöriessä siinä kahden minuutin molemmin puolin. Muutamia kappaleita tuosta 17 raidan kokonaisuudesta olisi silti voinut rapsia poiskin.

Elephant Stomp aloittaa homman mukavan riehakkaasti, se vanha kunnon persettään heiluttava garagerock-trio kohkaa tutulla drivella. Lehmänkello kilkattaa sopivasti, särö rullaa ja hiki lentää… Twenty jatkaa vielä edellistäkin kipakammin. Jämäkkää askellusta jatkuu vielä pari kohtuullisen mainiota viskausta, joiden jälkeen laiskasti tiskillä Corona-pullon äärellä sombrero päässä möllöttävä Long Long Way lähtee toimivasti viemään Boomhaueria kantribluesin maailmaan. Lähes hissutteleva Choo Choo Pendolino taitaa kulkea lähimpänä Pocket Knifen avaria näppäilyjä, mutta (onneksi) ilman lap steeliä. Ei pidä sotkea näitä kahta mainiota bändiä liikaa keskenään…Mainio biisi joka tapauksessa.

Taas keulitaan, fiilistellään rupisesti ja herkistellään hymyillen, vaihdellen vaihdetta mäkilähdöistä vapaalla rullattaviin alamäkiin… Ihan parhaimmillaan Boomhauer tuntuisi edelleen olevan Daddy Beatin kaltaisilla rupisilla garagepunkblues-tunnelmoinneilla, jossa yhdistyy menevyys ja uhmakas potku kiirettömän ja stressittömän tuntuiseen hyväntuulen asteluun. Se kiivaimman kotimaan kiertämisen ajoista tuttu groove on myös edelleen tallella, muttei ole enää mikään ”ainoa ase”. Boomhauerin viinestä löytyy nykyään muitakin nuolia. Vaikka totesin ettei yksittäisiä napakymppejä ehkä löydykään, on River Run Deep kasvanut kierros kierrokselta nautinnollisemmaksi kuuntelukokemukseksi. ”Trion rupisemmat, bluesimmat vivahteet pääsevät aiempaa paremmin esille”, tiivistää saatekirje asian ja näinhän se kieltämättä. Ja bluesrupisuus on sellainen suunta joka sopii turkulaisille mainiosti.