Kastor – Lohdulliseen kirkkauteen, hiljalleen

Alkuvuoden sykähdyttävimpiä kitarapop-levyjä on maaliskuun alussa julkaistu Kastorin debyytti Lost Station - Kuulas ja kaunis levy on häpeilemättömästi pop tarjoten oivallisen ääniraidan kevään odottamiseen. Tippuvien räystäiden ja sumuisten päivien melankolian ohella aina välillä paistaa aurinko – eikö noina päivinä tavoita aina jotain jostain sellaisesta, joka on samaan aikaan sekä suurta että pientä?

Vuonna 2000 syntynyt Kastor julkaisi kolme vuotta takaperin ruokahalun herättäneen Invisible Triumph -minilevyn. Aikaa on kulunut, ja yhtye on tehnyt sitä, mitä yhtyeet tekevät. Debyyttipitkäsoiton suhteen Kastor on kuitenkin edennyt rauhassa. Levyn aika oli vasta tänä keväänä. Kypsyttely on kannattanut, sillä Lost Station on vahva näyttö ryhmältä, jolta on jo vuosien ajan osattu odottaa jotain hienoa.

Desibeli istui iltaa Kastorin poikien kanssa Helsingin keskustassa astetta hienommassa pop-luolassa. Aloitetaan ilmeisimmällä ”Miltä nyt tuntuu?” -urheilutoimittajakysymyksellä: Kuinka hankalaa levyä on kuvailla tai kuunnella tässä vaiheessa?

Jarno(Koponen, rummut): - Kyllä sitä on vielä itse niin lähellä ja sisällä. Mutta mulle ja varmaan pojillekin tulee mieleen jotain elementtejä, jotka kantaa tämän linjan. Jos pitää ajatella mitä Kastor on, niin kyllä sen levyä kuunnellessa ja levyä tehdessä tietää, mitä siellä pitää olla. Siellä pitää olla – ja nyt puhun omasta puolestani ja toivon että pojat antaa positiivista kitkaa – siinä on se rytminen vahvuus, melodinen vahvuus ja leikkisyys. Vaikka tehdään visio mielessä näitä asioita, pitää antaa sattumalle mahdollisuus. Hyvä pop-laulu on sellainen, mikä siellä aina siintää, taivaanrannassa. Turha äkkivääryys tai itsetarkoituksellinen kikkailu ei ole Kastorin leikkikenttää ollenkaan.

Vaikka turhaa kikkailua Lost Station ei sisälläkään, ei siihen Matiaksen (Koponen, laulu/kitara) mukaan pääse välttämättä sisälle turhan helposti. Elementtejä on käytetty sen verran paljon, että levy vaatii syventymistä. Jarno helpottaa urakkaa tarjoamalla kaksi laadullista kiintopistettä, jotka kantavat läpi levyn. Ensimmäinen adjektiivi on lohdullinen, toinen kirkas. Lohdullisuuteen, kirkkauteen sekä eritoten laadukkaaseen ja valmiin oloiseen materiaaliin on ylletty kovalla työllä. Kastor hioo kappaleitaan yhdessä niin kauan, että lopputulos tyydyttää jokaista osapuolta.

Jarno: - Mulla on sellainen ajatus, että tämä on kollektiivista palapelin kokoamista. Kyllä sen tietää, kun se on siinä. Välillä joku palanen jonka on ajatellut kuuluvan tiettyyn kokonaisuuteen kuuluukin johonkin toiseen paikkaan, ja se huomataan yhdessä. Aina on toki myös keskustelun varaa.

Esko (Janatuinen, basso): - Siinä saattaa käydä niin, että on olemassa biisi, jossa on säkeistöriffi ja kertsiriffi. Se tuodaan treenikselle ja sitä aletaan hinkkaamaan. Lopputuloksena on biisi, jossa ei ole kumpaakaan riffiä. Tai toinen riffi menee toiseen biisiin ja toinen toiseen.

Kastor alkoi työstämään levyään vuoden 2007 tammikuussa. Tuolloin yhtye oli sitä mieltä, että kasassa on sellainen kokoelma kappaleita, että kokonaisuutta oli mahdollista lähteä rakentamaan. Levyä äänitettiin Jarnon mukaan ”riuskasti eri sessioissa, minkä jälkeen oli pohdinnan ja kokeilemisen aika.” Lieviltä konflikteilta ei prosessin aikana vältytty, mutta hankauksen synnyttämä energia oli mahdollista kanavoida itse musiikkiin.

Jarno: - Jos puhutaan tällaisista herkistä, nyanssikkaista asioista, todellakin kaikilla on mielipiteitä. En sano, että jokin prosessi tai päätäntätapa on paras mahdollinen, mutta näen itse että se kitka, mitä siellä bändikämpällä on, on tosi positiivinen voima. Ei aina. Välillä alkaa vituttamaan, mutta suurimman osan ajasta.

Matias: - On aina parempi, jos on kaksi näkemystä kuin jos on viisi alkiota eikä yhtään näkemystä.

Esko: - Meille on tyypillistä se, että usein biisin kypsytteleminen kestää tosi pitkään, mutta soittoaika voi jäädä yllättäen aika lyhyeksi. Jossain vaiheessa tulee kyllästyminen eikä biisiä enää soiteta tai se korjataan myöhemmin. Se on tavallaan kukassaan vain sen lyhyen hetken.

Joskus kappaleet elävät vain hetken, joitain taas soitetaan vuosia. Leipääntyminen on koettava olennaisena osana luovaa prosessia. Kastor ei yleensäkään hoputa itseään.

Jarno: - Kaikella on myös momentti. Sen ei tarvitse olla välttämättä kaikille yhteinen yhtä-äkkinen valaistuminen. Päinvastoin, joku ottaa sen aihion, saa kipinät lentelemään kaikilta ja ideat pyörimään. Joskus voi saada kummalliset kiksit sellaisesta jutusta, mikä on hautautunut jonnekin.

Artturi (Taira, koskettimet): - Kyllä levy olisi periaatteessa voitu tehdä kolme vuotta sitten, mutta kuten Jarno sanoi, kaikella on hetkensä.

Lost Stationia tehtiin useammassa paikassa. Pohjia työstettiin Hästholmenissa, joka on Itä-Helsingissä meren rannalla sijaitseva vanha koulu- ja kesäleirikeskus. Paikkaan koottiin studio, jossa Sampsa Väätäinen toimi studioteknikkona. Toisenlaisissa maisemissa, Helsingin Punavuoressa Studio Anatolissa, äänitettiin puolestaan laulu-, kitara ja perkussioraitoja. Pohjois-Helsingissä sijaitsevassa Kartanona tunnetussa Kastorin omassa studiotyötilassa äänitettiin lisää esimerkiksi koskettimia sekä Studio Hämeentie 28:ssa joitain lauluraitoja. Yllättävin paikka äänittämiseen oli kitaristi Jarkko Kumpulaisen suihkukoppi.

Matias: - Kokeiltiin kitaristin kämppää ja eristettiin suihkukoppi ja menin sinne laulamaan. Kokeiltiin tällaista atmosfääriä. Mulla ei onneksi ole mitään ahtaanpaikankammoa, mutta mä tykkäsin siitä koska se oli sellainen ahdas tila. Siinä on niin itsensä kanssa ja siinä tilassa niin vahvasti. Se oli niin toisaalta niin tavallinen paikka, mutta äänityksissä niin epätavallinen.

Lost Station on vahva kokonaisuus, joka sisältää monenlaisia tunnelmia ja ratkaisuja perinteisemmästä kitaramusiikista paisuttelevaan tunteiluun ja aina tanssibiittiin asti. Levyllä ei Jarnon mukaan ole yhtä tiettyä avainkappaletta, mutta kokonaisuus on harkitusti koostettu siten, että sen kappaleet muodostavat kaaren.

Jarno: - Yksi paras tapa ajatella levyn kokonaiskaarta on ajatella keikkaa, eli lähdetään settilistan mukaan. Too Much Alike avaa levyn, ja se oli meillä pitkään keikanavausbiisi. Tietysti me otetaan matkaan myös ekstrabiisejä, mutta livetilanne antaa meille mahdollisuuden avata levyn draaman kaarta.

Artturi: - Biisejä on ollut kiva soittaa levyn järjestyksessä. En ole esimerkiksi tätä levyä kuunnellut sen jälkeen kun se saatiin valmiiksi. Kun levyn biisejä soittaa samassa järjestyksessä, tulee tosi kummallinen, mystinen olo. On kuin olisi jotenkin oman levyn sisällä.

Kastor on kulkenut tietään jo usean vuoden ajan, mutta on silti vasta polkunsa alussa. Heitetään ilmaan sana kunnianhimo, ja kuunnellaan, mitä pojat kertovat. Kyllä: materiaalinen rikkaus ei niinkään kiinnosta, eteenpäin ajava voima on muu kuin mammona.

Jarno: - Me tehdään niitä juttuja mitä tekee sellaiset ihmiset, jotka on kiinnostuneita musiikista. Ne tekee biisejä. Ne on kiinnostuneita seuraavasta etapista, levystä, keikoista. Tietysti pitää olla kunnianhimoa, mutta se ei minulle tarkoita minkään keikkapalkkion suuruutta tai keikkapaikan yleisölukumäärää.

Artturi: - Se on enemmänkin taiteellista kunnianhimoa. Se on aina ollut varmaan kaikille se lähtökohta, ei niinkään se että ”tämä voisi mennä läpi.”

Matias: - Mä haluan Rolls-Roycen ja ison huvilan ja oman saaren. Ja paljon naisia joilla on silikonit. Ja kokaiinia.

Vitsailee lämpimikseen, tuo parrakas ja lempeäkatseinen miekkonen.

Teksti: Tuomas Tiainen, kuvat: Backstage Alliance