14.02.2008
Yo-talo/Tampere
Wow! Ihan liian harvoin tulee viikolla nähtyjen nousevien bändien keikoilla tunne että nyt on tullut nähtyä jotain poikkeuksellista tai että illassa oli oikeasti jotain ”näkemisen” arvoista. Musiikkipuoli on toki monesti vähintään kelvollista, mutta vuonna 2003 perustettu helsinkiläis-tamperelainen Tuvalu piti huolen siitä että myös visuaalinen puoli oli yhtä vakuuttavaa kuin yhtyeen musiikillinen tykitys. Komeat esiintymisasut, huolella mietitty valoshow savuineen ja erinäköisine valokeiloineen sekä taustakankaalle heijastettu kuvamaailma yhdessä yhtyeen hikisen esiintymisen kanssa pitivät huolen siitä että yhtye onnistui keräämään pisteet huolimatta siitä, ettei Tuvalun perimmäinen ”punkin hysteeristä energiaa, progressiivisia rakenteita ja vaihtuvia tahtilajeja, sekä 1980-lukulaisen uuden aallon kaikuvaa koleutta vahvoine melodioineen” yhdistävä musiikki oikeastaan vie meikäläistä mukanaan.
Helsinkiläisen Dawn Delayedin olen itse ollut arvioimassa yhden lehden demokisan voittoon, vaikken sitten lopulta saanutkaan lopullista valintatyötä tehdä. Joka tapauksessa, kyseinen omalaatuinen tapahtumasarja ei vaikuta siihen tosiasiaan että nelikon tummasyinen synamausteinen ”kasarirock” pitää sisällään paljon hyvää. Harmi vaan ettei bändi ole oikeastaan saanut aikaan ihan Follow-biisin koukukkuuteen yltäviä vastaavia sävellyksiä. DD ei missään nimessä kuulostanut huonolta tai ollut varsinaisesti tylsä. Silti se ei oikein missään kohtaan saanut kaapattua mukaansa. Ihan turha sitä on (varsinkaan Tampereen Yo-talolla) koittaa saada yleisöä välispiikeillä liikkumaan lavan eteen. Kyllä sen pitää tapahtua musiikin voimalla. Siinä vaiheessa yleensä puhutaan valloittavasta meiningistä, kun tulokas-bändi saa sen ihmeen aikaan ja jengi raahautuu keikan puolivälissä lattialle asti.
Hiukan sama ongelma vaivasi kipakkaa indierockia säröstelevää Maplesnow´ta, eikä tällä nelimiehiseksi kasvaneella bändillä ollut edes sitä yhtä ylitse muiden-biisiä. Joskus maailmassa on tullut nähtyä bändiltä paljon sympaattisempiakin esityksiä – vaikka musiikki on mennyt eteenpäin, ei siihen ole muodostunut sellaista omalaatuista kiemuraa ja koukuttavaa ydintä, joka veisi mukanaan. En nyt lähtisi yhtyeen tuoreen albumin Desibelissä arvioineen Tommi Saarikosken tapaan sanomaan että nelikon tumman melankolinen pop-rock lähinnä masentaisi. Silti ei se kyllä painanut vaakakuppia sinne toiseenkaan suuntaan, vaan jäi ikävä kyllä hiukan liian mauttomaksi.
Onneksi paikalla oli Tuvalu. Kahden edellisen esityksen jälkeen fiilis nimittäin alkoi jo olla hiukan linjalla ”mitä hittoa minä täällä vapaaehtoisesti pitkästyn?”. Tuvalum keikkaa edelsi melko kiireinen valojen virittely, jonka viimein loppuessa yhtye asteli lavalle kostyymeissään. Etenkin solisti Annina Antinranta näytti äärimmäisen hyvältä tummassa asukokonaisuudessaan. Toinen silmäänpistävä asia oli yhtyeen efektien määrä. Rehellisesti sanottuna en ole ikinä nähnyt millään muulla yhtyeellä yhtä paljon pedaalia ja konetta lattialla. Tekniikka ei missään nimessä ole vastaan yhtyen dogmatiikkaa.
Dogmahan on yksi asia mistä Tuvalu varmasti muistetaan. Yhtyehän kielsi jo vuosia takaperin mm. kappaleidensa soittamisen radiossa. Nelikko haluaa keskittyä musiikkiinsa eikä kaupallisiin sivuaskeliin, lyhyesti tiivistettynä. Silti vahvempi vaikutelma yhtyeen omalaatuisuudesta iski kuulohermossa viimeistään tällä keikalla. Sen verran lujilla volyymeillä ja massiivisella vyörytyksellä nelikko alkoi pudottamaan kuulijoitaan perseelleen, että sekä levyltä kotikuunneltu musiikki että turhan monta vuotta sitten nähdyillä keikoilla vielä hiukan itseään hakevan rokituksen muistot pyyhkiytyivät mielestä. Tuvalu kannattaa kokea nimenomaan päällejyräävillä volyymeillä hyvin toteutetussa liveshow´ssa!
Efektiä löytyi kielisoittimien ohella vahvasti myös Anninan laulusta, joka oli paikoin kaunista, paikoin viiltävää ja monessa kohtaa sen verran säröefektistä että se löi kättä bändin jyräävälle soitolle. Tähän poukkoilevan indiepunkin ja raskaan progeileva kaahauksen tumman keitoksen päälle vielä osuvasti käytettyä Thereminiä, niin Tuvalun karu mutta monisyinen soundi alkaa olla kasassa. Yleisö eli hyvin näyttävän esityksen mukana eikä kahdesti takaisin taputettu Tuvalu saanut suosiotaan yhtään turhasta. Vaikka se bändin soitannon perimmäinen juttu ei taida olla ihan meikäläisen suosikkeja, oli nelikko Yo-talolla ehdotonta parhautta ja äärimmäisen kovassa vedossa.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
