Pienet

Pienet – Tammikuu 2008

05.01.2008

Arma: Praetorian
Vuoden ikäinen Arma on ehtinyt vaihtaa nimeään jo kertaalleen ja tuore kolmen biisin demo on retkueen uran toinen tuotos. Brutaali metalli haiskahtaa selvästi hardcorelle, vaikka selvimmät ja käytöstä eniten määrittelevät sukulinjat kulkevat trhashin- sekä deathmetallin mukaisesti. Englanti palvelee laulukielenä, tai oikeastaan kyse on murinan ja huudon ärjystä sekoituksesta, sillä puhtaita vokaaleja lätyltä ei löydy.

Kolme biisiä toimivat jokainen tahollaan, mutta viimeinen pinnistys niistä jää vielä poikkeuksetta puuttumaan. Ote on kyllä luja ja asenne kohdillaan, mutta ryhmän paketti taitaa hakea edelleen sitä lopullista muotoaan, eivätkä vaikutteet pysy riittävästi taustalla. Tukevat riffit purevat lujasti ja paremmilla soundeilla, kokonaisuus kohentuisi jo huomattavasti, joten kyseessä on silti kaikin puolin kehityskelpoinen ryhmä. Joensuulaiset hallitsevat sarkansa, joten eiköhän Armasta kuulla vastaisuudessakin.

Mika Roth

Beautiful Betrayal: Monophobia
Jyväskyläläinen Beautiful Betrayal on käynyt jo tutuksi aiemmilla demoillaan, joilla tämä alati kehittyvä yhtye on järkähtämättä jatkanut johdonmukaisen nousujohteista kulkuaan. Tuoreella Monophobia -kiekolla melodisen metallin korkea taso ei ole notkahtanut tippaakaan, kokonaisuuden hahmottuessa yhä selkeämmäksi.

Tälläkin kertaa on tyytyminen vaivaiseen kahteen biisiin, mutta kun siivuista kumpainenkin on puhdasta A-luokkaa, ei sovi valittaa liikoja. Vahvasti tunnelmalliset, mutta samalla riittävän nopeasti etenevät kappaleet käyttävät taiten hyväksi vahvuuksiaan, sovitusten osuessa juurikin kohdilleen. Tasapainoinen kokonaisuus, kehittynyt ilmaisu, sekä bändin itsensä näköinen soundi – siinä saavutuksia, joista ryhmän sopiikin olla ylpeä. Biisien potentiaalin optimaalinen hyödyntäminen, sekä eri puolien tasainen erinomaisuus nostavatkin Monophobian selkeästi tämänkertaisen kiekkopinon kärkipaikoille.

Mika Roth

Cadaveric Incest: Cadaveric Incest
Joensuulainen Cadaveric Incest perustettiin vajaa kaksi vuotta sitten ja pian syntymänsä jälkeen, tuolloin vielä projektityyppinen ryhmä julkaisikin jo ensimmäisen demonsa. Tuotokseen ei kuitenkaan oltu järin tyytyväisiä, joten nyt ihka oikeaksi bändiksi kasvanut Cadaveric Incest yrittää toistamiseen ideoidensa aineellistamista.

En ole kuullut ryhmän debyyttiä, mutta tuore viiden raidan mittainen kiekko puolustaa ainakin tekijöitään moitteetta. Vaikka ne omissa stereoissa oletettavasti taajaan soineet Panterat ja Sepulturat kuuluvat vahvoina läpi, on ryhmä saanut luotua tutuista aineksista myös jotain uniikkia. Karhea soundimaailma lyö heti kättelyssä suun täyteen soraa, kitaroiden rouhiessa ja käheän möreiden vokaalien möyriessä miellyttävän matalammilla taajuuksilla. Mistään viemärikorinasta tässä ei kuitenkaan ole kyse, sillä pohjimmiltaan Cadaveric Incest on hyvinkin selkeillä linjoilla liikkuva orkesteri. Nuoren orkesterin tyyli hakee luonnollisesti yhä itseään, eivätkä kaikki ratkaisut vaikuta toisella julkaisulla vielä täysin omilta, mutta kun perusasiat ovat jo näinkin hyvässä kunnossa hiominenkin on varmasti huomattavasti helpompaa.

Mika Roth

Denyall: Random Victims
Denyall äänitti esikoisdemonsa itse asiassa jo vuosi sitten, mutta kaikenlaisten viivästysten takia kiekko julkaistiin vasta nyt. Seinäjokelaiset täräyttävät ilmoille kaksi vahvasti kappaletta kitarariffeille rakentunutta ja kosketinvetoista melodista metallia. Puhtaan heleä naislaulu, sekä silloin tällöin esiin nouseva miehinen örinä vuorottelevat, jälkimmäisen jäädessä tosin selvästi vaatimattomampaan osaan. Tämä ”kaunotar ja hirviö”-yhdistelmähän on tosin kaluttu jo niin loppun, että bändin kannalta onnellisena sattumuna täytyy pitää sitä, ettei ryhmän riveistä löydy enää örisijää.

Denyall liikkuu tyylillisesti jossain siellä varhaisen Battleloren sekä ensimmäisen levynsä aikaisen Nightwishin tienoilla, eli tähtäin on asetettu alusta lähtien äärimmäisen korkealla. Soitannollisesti ryhmä pystyy vastaamaan materiaalinsa haasteisiin tyydyttävästi, mutta vokaalit ja tuotantopuoli tuottavat vielä päänvaivaa. Eipä siis muuta kuin lisää treeniä alle ja keikkoja kalenteriin, sekä tietysti panostusta soundipuolelle, niin eiköhän se siitä lähde kehittymään. Uutta materiaalia on kuuleman mukaan jo demollisen edestä valmiina, joten jään odottelemaan mielenkiinnolla, mitä tuleman pitää.

Mika Roth

Disease of the Nation: Isolation
Lappeenranta on tätä nykyä jo melkoinen metallipitäjä, eikä Disease of the Nationin tarvitse hävetä kunniakkaassa seurassaan. Frail From Insiden hiivuttua manan maille, pistää sen raunioille syntynyt Disease of the Nation vain entistä enemmän pökköä pesään. Tuloksena on neljä kovaakin kovempaa metallirallia, joissa riittää yllin kyllin vauhtia sekä vaarallisia tilanteita.

Soittokokemus ja kehittynyt näkemys kuuluvatkin heti alkumetreillä positiivisena voimana, joka vahvistaa kappaleiden death-thrashahtavia rakenteita ja tuo kummasti lisää painoa taajaan tahtiin irtoaviin iskuihin. Etenkin My Favourite Emotional Staten eestaas möyrivässä junttauksessa kaikki palaset loksahtavat vastustamattomasti kohdilleen, kun monet metallin eri tyylisuunnat jalostuvat persoonallisen kuuloiseksi jyräykseksi. Soundeista löytyy myös riittämiin rosoa, ilman että lohkareiden kärryihin lapiointi muuttuisi kuitenkaan missään vaiheessa itsetarkoitukselliseksi rankisteluksi. Näin sitä pitää!

Mika Roth

Eyescream: Demo 2007
Eyescream on julkaissut tasaiseen tahtiin pikkukiekkoja asenteellisen rokin pysyessä suunnan näyttäjänä halki vuosien. Tätä jo lukuisissa yhteyksissä toimivaksi havaittua kaavaa ei olla tietenkään lähdetty suotta muuttamaan loppuvuodesta 2007 julkaistulla, nimettömällä, kansikuvattomalla sekä vain kahden raidan mittaisella demolla.

Ensimmäisenä kuultava Running All Night fiilistelee biisitoveriaan iisimmin, sellaisella päivitetyllä D-A-D -tyylillä, joka nosti tanskalaiset muinoin 80-luvulla hetkeksi suurimpien mahdollisten estradien valokeiloihin. Reiluun kolmeen minuuttiin pakataan tiiviisti kaikki tarpeellinen, suoraviivaisuuden toimiessa vahvimpana johdattajana. Jälkimmäisenä soiva, karvan päälle kaksiminuuttinen Worst Laid, hukkaa mahdollisuutensa puolestaan jo ensimmäisen 30 sekunnin aikana. Ideoitaan nopeampi siivu unohtuukin välittömästi hiljaisuuden laskiessa. Saldo: yksi melkeinpä loistava kappale sekä lupaus paremmasta huomisesta.

Mika Roth

Kamala: Päästä irti
Kolmesta naisesta koostuva metallipumppu Kamala paiskoo toisella demollaan ammattitaitoisesti toteutettua thrashvaikutteista mättöheviä. Jos jotain verrokkeja täytyy hakea, niin Stam1na ja Nicole itselleni ensimmäisinä tulevat mieleen, mutta naisvokalistin ansiosta Kamala onnistuu myös erottumaan suomimetallistien sankassa joukossa. Rajulla otteella soittava bändi puskee ilmoille teknisesti täysin valmista materiaalia, mutta biisinkirjoituspuolella sillä tuntuu olevan vielä vähän matkaa todella persoonalliseen jälkeen. Ihan onnistuneita veisuja lätyn kolme raitaa ovat, mutta se viimeinen älynväläys yhtyeellä jää toistaiseksi saavuttamatta. Ehkä osasyy on sanoituksissa, jotka eivät kyllä aiheuta mitään myötähäpeän väristyksiä, mutta eivät myöskään tuo kuulijalle erityisempiä oivalluksen tunteita. Itselleni tämä toimii sitä paremmin, mitä rajummalla vaihteella orkesteri jyrää, minkä vuoksi kolmesta raidasta parhaimman tittelin vie machineheadmaisen rusentava Pakko.

Toni Hietamäki

Katuva: 204
Heinolainen Katuva on metalliorkesteri, jonka tyyliä voisi luonnehtia tutulla tavalla moderniksi. Selkeät yhtäläisyydet Stam1nan, Nicolen ja kumppaneiden kanssa ovat mitä ilmeisempiä, etenkin jälkimmäisen bändin tullessa pariin otteeseen turhankin vahvasti mieleen.

Puhtaat vokaalit rytmittyvät rosoisemman huudon kera, vauhti on jokaisella kolmella biisillä kunnioitettavan vinha, kitarat rutistavat itsestään ulos riffejä, sekä melodioita junttaavasti etenevien rakenteiden päälle ja iso osa kappaleiden koukuista perustuu biisien näennäisen koukeroisiin, mutta samalla myös riittävän suoriin rakenteisiin. Kolme ja puoli vuotta elävien kirjoissa vaikuttanut ryhmä kuulostaa virkistävän tuoreelta, vaikka omaperäisyyttä voisi toki löytyä enemmänkin. Ratkaisut kyllä toimivat, mutta esikuvien erinomaisuus jää yhä puuttumaan. Ensimmäisenä kuultava Mielivalta oireilee siinä määrin hittibiisin suuntaan, että Katuva saattaa jo hyvinkin olla rikkaan kultasuonen lähellä.

Mika Roth

Nokkonen: Mooseksen kantapää
Nokkosen Mooseksen kantapää ei ole huono levy, mutta se ei missään nimessä kuulosta sellaisen bändin tekemältä, joka on perustettu jo vuonna 1995, ja joka on julkaissut yhden pitkäsoiton ja livealbumin. Kevyen metallin voimalla etenevistä biiseistä eniten kolisee tunnelmallinen ja koskettimilla maustettu Suruton maa saaden kohtuullista taustatukea kappaleilta Kirjoitettu taistelu ja Ketä maailma opettaa. Kuuden biisin kiekko sisältää hyviä palasia, melodioita ja kertosäkeitä, mutta silti levyllä ei ole oikein potkua, eikä tätä jaksa siten kovin pitkään kuunnella.

Laulaja-basisti Vesa Vahala vetää korkealta, mutta kovin taidokkaan kuuloista vokalisointi ei ole, eikä miestä ole siunattu parhaalla mahdollisella äänelläkään. Suurempi miinus on kuitenkin se, mitä Vahala laulaa. Lyriikat ovat todella amatöörimäisesti rakennettu, ja joitakin riimipareja kuunnellessa myötähäpeän kyyneleet alkavat jo nousta silmiin.

Levyllä on hienot hetkensä ja erityisesti Suruton maa on demotason biisiksi erinomainen. Levy ei silti ole mitenkään erityisen hyvä, jos se on kokonaisuutena hyvä yleensä millään tasolla. Heikoimmillaan Nokkosen tekeminen on niin tylsän kuuloista ja amatöörimäistä, että tuskin kukaan arvaisi kyseessä olevan näin kokeneita muusikoita. Olisi mielenkiintoista kuulla, minkä tasoista kamaa taannoin julkaistu pitkäsoitto sisältää.

Jarmo Panula

Orion Nightfall: Eye Of The Snowstorm
Orion Nightfall jatkaa viljelemänsä bläkkiksen tyyliin sopivasti tasaisen tappavaa julkaistutahtiaan. Viisi vuotta sitten perustetun ryhmän viides demo on viiden biisin ja parin multimedia bonusraidan muodostama latinki, joka räjäyttää kaiken paitsi mustimman mahdollisen lian pois.

Vuonojen maan alan suuret nimet kuuluvat luontaisena osana Orion Nightfallin vaikutteisiin, mitä ei lähdetä suotta peittelemään. Primitiivisen raaka äänimaisema, josta puuttuu kaikki turha soundien hinkkaus sekä liika tuottaminen, istuu kappaleisiin kuin peikko metsämaisemaan. Vokalisti rääkyy paikoin suorastaan henkensä edestä, kitarat raastavat hetkessä kaiken silpuksi ja rytmiryhmäkin kuulostaa vakuuttavalla tavalla läsnäolevalta, soiton saadessa vielä lisävoimaa äärimmäisen yksinkertaisista ratkaisuista niin teknisellä kuin taiteellisellakin puolella. Lopputulos ei takuulla ole kaikkien mieleen, mutta synkimmän ja askeettisimman blackin ystäville Orion Nightfall tarjoaa miellyttävän yllätyksen.

Mika Roth

The Pied Piperner: Hyena
Paskavatkaamo Productionsin tallista (vai pitäisikö sanoa pöntöstä?) löytyvä The Pied Piperner on kuuleman mukaan tamperelainen doombluesheavy –bändi, jonka Hyena demo julkaistiin itse asiassa ensi kerran jo tasan vuosi sitten. ”Raikasta röhkinää” tarjoava yhtye pätkii tiskiin kolme modernin metallin siivua, joilla Pohjois-Amerikkalainen tyyli ja suomalainen hulluus törmäävät mitä ihmeellisimmällä tavalla. Lopputulosta ei voi sanoa mitenkään tasalaatuiseksi, vaikka pieni tasapaksuus tahtookin hiipiä viimeisenä kuultavan As Right As Rain -siivun aikana jo mukaan. Ankkuribiisi kestää tosin melkein yhtä kauan kuin kiekon kaksi muuta, huomattavasti pikaisempaa siivua, joten kappale venytetään väen väkisin yli rahkeidensa. Edes valelopun perään kuultava Prince -henkinen funkkailu ei pelasta viime metrejä. Kiekon parasta antia on toisena soiva Hyena, jossa tukeva riffittely ja ahdistava tunnelma saavat yhdessä luotua jotain melkeinpä maagista.

Mika Roth

Worstcase: Goldfutures
Turkulainen Worstcase oli edellisen kerran esillä Desibelin sivuilla, kun ryhmä julkaisi komeasti nimetyn Temporary Remedies for Random Vexations -demonsa. Tuolloin materiaalin epätasaisuus vei vielä tehoja kokonaisuudesta, mutta koska kokoonpano on pysynyt jo pian kaksi vuotta täsmälleen samana, uppoavat ryhmän iskut tällä kertaa huomattavasti tehokkaammin.

Tuiman rokkaavaa metalliriffittelyä väritetään mitä ihmeellisimmillä mausteilla, kun vaikutteita on imetty perinteisen metallin ja rockin lisäksi nyt myös niin jazzin, funkin kuin easy-listening –osastonkin suunnalta. Lopputulos on toki metallinen, mutta miellyttävän persoonallisella tavalla. Kingston Wall, Tool ja Faith No More nivoutuvatkin luonnollisesti toisiinsa, turkulaisten irroittautuessa yhä selvemmin muinaisista thrash-juuristaan.

Mika Roth

Lukukertoja: 7132