Numbers (USA), Obi Blanche

San Franciscolainen Numbers tarjosi lauantaina mukavalla tavalla erilaisen keikkakokemuksen niille onnekkaille, jotka olivat löytäneet tiensä Urho Kekkosen kadulle Semifinaliin. Eurooppaa melkein kuukauden päivät edes takaisin reissaava trio lupaili taannoisessa haastattelussa olevansa kova orkesteri lauteilla, mutta ennen kuin yhdysvaltalaiset pääsivät valloittamaan lavan, piti estradi luonnollisesti lämmittää asianmukaisesti.

Alustavasti lämpöjen kohotuksen piti startata jo puoli yhdeltätoista, mutta todellisuus oli jälleen kerran ennakkotietoja karumpaa. Niinpä vasta kellon viisareiden osoittaessa yhtätoista lamppujen alle ilmestyi yhden miehen bändi nimeltä Obi Blanche.

Obi Blanchen arsenaaliin ei kuulunut ns. perinteisiä bändisoittimia lainkaan, sillä ääntä tuottavat instrumentit koostuivat täysin teknisistä vempaimista sekä äänikoneista, jotka oltiin pinottu yhden pienen roudausboksin, sekä vielä edellistä pienemmän pöydän päälle. Lo-fi henkisyyttä huokuvan laitteistonsa avulla Obi Blanche täytti silti Semifinalin tummanpuhuvan tilan mitä ihmeellisimmillä äänillä. Jonkin sortin autotallielektroa vääntävä sooloilu ei saanut alkuun väkeä oikein lämpenemään, mutta pikkuhiljaa yksi ja toinenkin pää lähti keinumaan musiikin tahdissa. Samoin aivan kuin huomaamatta jalat alkoivat naputtamaan lattiasta tahtia, koukukkaiden kipaleiden käydessä kuulijoille tutuksi.

Kappaleet lomittuivat pääsääntöisesti toisiinsa ilman sen kummempia taukoja tai välejä, ja ainoastaan kerran äänitykitys taukosi hetkeksi. Tämä poikkeus sääntöön tapahtui kahdenkymmenen minuutin soiton jälkeen, jolloin yleinen mielipide oli kääntynyt selvästi Obi Blanchelle suosiolliseksi. Tämän saattoi päätellä siitä, että aplodit olivat väkimäärään nähden pitkät sekä raikuvat. Vielä kymmenen minuuttia lisää minimalistista, matalateknistä ja groovaavalla tavalla toimivaa elektroa, jonka jälkeen illan lämmittelyosuus oli paketissa.

Kiitos ja kumarrus Obi Blanchen puoleen. Herralta on ilmestymässä piakkoin jotain julkaisuja, joihin ainakin Semifinalin keikan perusteella kannattaa tutustua. Ja sitten itse pääasiaan:

Koska lämmittelijä ei tarvinnut itselleen suurtakaan tilaa, kävi myös roudaus helposti ja nopeasti, eikä aikaakaan kun täysin valkoisiin sonnustautunut San Franciscolais kolmikko Numbers oli jo asemissa lauteilla. Visuaalista puolta tehostettiin myös muilla tavoin ja halki keikan lavan takana olevalle kankaalle heijastettiin milloin minkäkin muotoisia kuvioita sekä väriyhdistelmiä.

Numbersin soitossa pääasiallisista vokaaleista vastaavan Indra Dunisin rummut, sekä Dave Broekeman kitara nousivat hallitsevaan asemaan, Eric Landmarkin koskettimien ja koneosaston jäädessä selvästi näkymättömämpään rooliin. Landmarkin ansiosta bändin soundiin saatiin kuitenkin roppakaupalla lisää syvyyttä ja muutamassa kappaleessa vähäeleiset koskettimet nousivat melkeinpä terävimmäksi osaksi pakettia.

Keikka lähti pienen odottelun jälkeen reippasti liikkeelle, mutta yleisöllä oli edelleen kovia vaikeuksia päästä menoon mukaan. Aplodit raikuivat kyllä nätisti kaikissa mahdollisissa väleissä ja lähelle estardiakin uskaltauduttiin jo tässä vaiheessa, mutta siinä se. Kovasti Sonic Youthilta kuulostavan alun jälkeen yhtye lähti sukeltamaan kokeellisempiin suuntiin, muutaman kappaleen ollessa enemmänkin kirskuvaa äänitaidetta, kuin perinteistä musiikkia. Biisien alut ja loput venyivät, muuntuivat ja sulautuivat toisiinsa, eikä tulevia käännöksiä voinut enää lainkaan arvata. Toisin sanoen esiintyminen saavutti pisteen, jossa yhtye ja sen esittämä musiikki muuttuivat itseään suuremmaksi teokseksi.

Paluu maankamaralle suoritettiin keikan loppupuolella, kun suoremmat ja rokimmat rallit saivat jälleen enemmän valtaa. Tässä vaiheessa kuultiin myös lainabiisi Crimson and Clover, jonka liveversio oli todella hersyvä. Kuulijakuntakin lähti lämpiämään asianmukaisesti ja todellinen kliimaksi saavutettiin, kun viimeisen biisin aikana Landmark karkasi koskettimiensa äärestä keskelle yleisöä ja saattoi vokaalit ilmoille täydellä voimalla.

Tämän rynnistyksen jälkeen illan anti livemusiikin puolesta oli siinä, joten ei muuta kuin takki narikasta ja ulos kylmään Helsingin yöhön. Vaikka alkutalvea enteilevä sää oli hyisevä, jaksoi juuri äsken koettu tilaisuus lämmittää mieltä vielä kotona saakka – tätä se kunnon livemusiikki on.

Teksti ja kuvat: Mika Roth