29.09.2007
Klubi/Tampere
Monta asiaa oli kohdillaan. Lauantai-ilta, mielenkiintoinen ulkomaan vieras, yhtä mielenkiintoinen kotimaan tähti, tupa täynnä asiasta kiinnostunutta väkeä, hyviä DJ:tä, edullinen hinta… Ei siis ihme että Klubin lauantai tarjosi kiitettävän viihdyttävät iltamat.
Keväällä viimeksi Suomessa vieraillut Marissa Nadler osoitti tuolloin olevansa yksi mielenkiintoisimpia akustiseen näppäilyyn luottavia lauluntekijöitä, joita Valloista on Suomessa muutamaan aikaan nähty. Silti voisi kuvitella että yhtä lailla väkeä veti paikalle porilaisten uusin yhtye, mm. Rättö & Lehtisalon, Magyar Possen ja Lowlife Rock´n´Roll Philosphersin soittajista koostuva Eleanoora Rosenholm. Seitsikosta kukaan ei siis ole nimeltään Eleanoora, vaan suomenkielisistä vokaaleista vastaa Noora Tommila.
Mika Rätön persoonallista luovuutta hyödynnetään paljon, vaikka mies itse ei kokoonpanoon kuulukaan. Etenkin ne hiljaisimmat hetket saivat meikäläisen miettimään, että jaa-a, miltähän tämä kuulostaisi Rätön messuamisen kera? Voisi sanoa jopa että niissä kohdin kaipasin jotain rättömäistä, sillä Tommilan lavapersoona ei varsinkaan rauhallisemmalla puolella vakuuttanut. Reippaammassa, iloisesti keikuttavassa tanssipop-puolessa Tommila ja koko yhtye antoi enemmän ja hyviä yksittäisiä biisejäkin irtosi. Silti muutamia asioita täytyy kritisoida.
Ensinnäkin, mitä hyötyä oli kahdesta rumpalista? Kun molemmilla oli tavallisen oloinen rumpusetti käytössä, ei tuplapaukuttelu ainakaan minun korvaani tarjonnut lisäarvoa. Asia olisi varmasti ollut toinen, jos toinen olisi ollut selkeästi perkussionisti ja pistänyt hiukan juurevampaa potkua soppaan. Toinen asia on se, ettei keikassa oikeastaan ollut mitään nähtävää. Etenkin siinä tanssittavammassa puolessa soisi näkevänsä lavallakin jonkinlaista liikettä. Jos kaverit toisissa yhtyeissään vetävät shown välillä melkoisiin sfääreihin, oli Eleanoora Rosenholm sillä saralla melkoisen lattea. Tulevaa levytystä jään siltikin mielenkiinnolla odottamaan, onhan tässä taas kyse porilaisesta laadusta. Paljon samaa kuin muissa, mutta silti ihan eri meininki.
Olin kuullut huhua että Marissa Nadler saatettaisiin nähdä jopa ihan taustabändin kera. Tämä osoittautui vääräksi informaatioksi, neito kapusi vaaleanpunaisessa mekossaan lavalle ihan yksin. Hyvin korkealta ja erittäin pelkistetysti esitetty materiaali onnistui etenkin alkukeikasta vangitsemaan. Erityisesti Silvia-kappale vakuutti. Marissan näppäily ja komea tulkinta onnistui hiljentämään salin ja soundit olivat huomattavasti paremmat kuin keväällä Ilokivessä. Mikä ei varmaan ihmetytä ketään, Ilokiven yläkerran ollesssa sellainen matala betoniluola mitä se on…
Silti ihan koko keikkaa Nadler ei vienyt mukanaan. Pahin kompastuskivi oli ajatus ottaa Rosenholmin käyttämiä koskettimia mukaan keikkaan. Jostain syystä niistä ei saanut oikeaa virettä että Marissa olisi voinut esittää niiden avulla kappaleitaan, joten takaisin kitaranvarteen. Instrumentinvaihtosäätö vain ikävästi särki keikan intensiteettiä. Olisi ollut ihan mielenkiintoista kuulla kappaleita pianon kanssa, mutta kyllä Nadlerille hyvin riittää pelkkä kitara ja hetkittäinen huuliharppu, mikä oli mukava lisä. Silti kaikkien kappaleiden suhteellinen samankaltaisuus tekee tuollaisessa intiimissä ja korkeudestaan huolimatta hauraassa musiikissa turhan helposti itseään toistavan tunnelman. Ei homma sentään missään nimessä tylsäksi kääntynyt, mutta ei Klubilla silti päästy edes kevään Jyrockin keikan kaltaiseen mielentilaan. Eli hyviä keikkoja, ei sen enempää tai vähempää ja iltahan toki jatkui täydellä tuvalla vielä pitkään mainion levymusiikin tahtiin.
Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo
