Monsters Of Pop - perjantai

MOP:n toinen päivä alkoi Artturissa paikallisen, menevän brittiläishenkisen pop-paahdon ja rokimman patsastelun jostain välimaastoista nykyään ponnistavan Sweetiesin tahdeissa. Silmiinpistävintä nelikon menossa oli jo tutusti laulaja-kitaristi Mikko Malon turhia häpeilemätön starailu, joka Artturin pienessä tilassa ja samalta tasolta seurattuna ei ihan yhtä lailla vakuuttanut kuin ns. ”oikealla lavalla”. Yhtye soitti melkoisen lujaa eikä ihan koko setillään vielä pistele niin tarttuvasti, että Malon tärkeily sillä perustelisi itsensä. Toki sitä on ihan hauska seurata, jos ei ota ylpistelyä turhan vakavasti. Ja parhaimmillaan Sweatiesilla, kuten juontohommia hoitanut Janne Laurila nelikon esitteli, on oikeasti todella tarttuvia ralleja. Niitä pitäisi vain saada hiukan lisää. Hyvä avaus joka tapauksessa.

Samoin tamperelainen The Rollstons täytti Artturin ahtaan tilan sen verran äärimmilleen, että keikan seuraaminen ei oikeasti ollut kivaa. Tukahduttava kuumuus ja olemattoman ilmastoinnin jäljiltä valuva hiki saivat ensin siirtymään takaosaan ja lopulta pihalle. Toki sinnekin näki ja kuuli keikkaa yhtä lailla.

Rollstons personoituu vahvasti Mikko Valon persoonalliseen lauluääneen. Niinpä nytkin, vaikka seitsenhenkisenä esiintynyt yhtye oli vahvistanut joukkojaan useammalla uudella naamalla, homma kuulosti ihan tutulta. Bändi keskittyi uuteen Song Folk -levyynsä, jota tulkittiin samaan aikaan peltipurkkirumpu-lisillä ja efekti-osastolla. Pohjalla on silti edelleen tutusti paikoittain vino mutta koko ajan kohtuullisen sympaattinen särökitarapop. Se nousiko yhtye tällä keikalla sen ihan kiva-fiiliksen yläpuolelle, sitä on oikeasti paha mennä sanomaan. Joka tapauksessa bändiä oli pitkästä aikaa oikein mukava kuulla, mutta Artturin ahtaus ei ollut tällekään aktille kaikkein otollisin sija.

Jotenkin se tiiviys ja samalla tasolla seurattu välittömyys taas puki erinomaisesti Anssi Kasitonnin keikkaa. Sahalahtelainen taiteen moniottelija oli vahvistanut aktiaan paremmalla puoliskollaan, jonka taiteilijanimi Hot Coke on vähintään yhtä osuva kuin maestron itsensä. Kaksihenkisenä yhtyeen rumpupolitiikka hiukan monipuolistui, mutta henki säilyi entisellään. Remellyksessä ei ole perustavaa laatua olevaa arvotusta sillä, soitetaanko biisit justiinsa kohdalleen ja meneekö ne niiden tuttujen urian kautta, kunhan meininkiä piisaa. Anssin kitara, polkurummut ja karhean päällekäyvä laulu vahvistui Coken pelleillä ja muilla lyömillä ja näyttävästi toisella kädellä soitetulla urulla. Taustalaulu taasen jäi hiukan peittoon.

Moisesta kaavasta voisi seurata paljon vaivaannuttavaa pyrkimistä ja myötähäpeää aiheuttavaa muka-sympaattisuutta. Kasitonnin kohdalla miehen välittömyys ja hersyvät välispiikit tekevät osansa, mutta ennen muuta biisien laadussa ei ole motkottamista. Vaikka sitä parasta otetta ei ihan joka kohtaan saatukaan kaikkiin biiseihin, on suurimmassa osasta materiaalia sen verran paljon imua, että pelkästään se raaka hyvämelodiainen ja reippaasti rokkipaahdettu biisin ydin riittää yllättävän pitkälle. Itse Anssin levytuotoksiin syventyneenä huomasin, että aika monta lyhyttä rämistelyä tuli hoilattua mukana. Osa niistä on ihan killerihittejä, joista toki pieni professionaalinen viilaus ja tuotannollinen jatkokäsittely VOISI tehdä vieläkin parempia. Mutta samanlaista luovaa hulluutta ja tekemisen iloa niissä sen jälkeen tuskin enää olisi. Yksi festivaalin kohokohtia, jos Desibeliltä kysytään.

Yo-talolla homman aloitti Timo Kaukolammen johtama kolmikko, joka tällä kertaa totteli nimeä KXP. Aiemmin nimellä Kaukolampi-Puranen-Nykänen toiminut trio oli tällä keikalla vaihtanut Anssi Nykäsen tilalle Aavikon eleettömän rumpukoneen Tomi Leppäsen, siitä tuo nimisäätö lienee johtunut. Varsinaisesti mitään näkemistä kolmikon nytkytyksessä ei ollut, kun animaatiotaustagrafiikatkin osoitettiin salin takaosan kattoon, mutta yhtyeen tapa luoda inhimillinen ”rumpukonebiitti” oli todella komeaa kuultavaa. Tanssijalka otti myös vahvasti alle, kun junnaava ”elektro” pisti haisemaan. Yleensä Kaukolammen jutuista voi aina odottaa takuuvarmasti hyvää settiä, mutta silti KXP:n mukaansatempaavuus onnistui yllättämään. Hyvä.

Yo-talon keskittyessä Perjantaina koneellisempaan ja modernimpaan esiintyjäkaartiin kuultiin Laternassa kolmea yhtyettä, jotka eri tavoin ovat inspiroituneet rockmusiikin historiasta. Ensimmäisenä esiintynyt Genzale on hämmentävä tapaus. Hädin tuskin täysi-ikäiset kollit vetivät varsin tyylipuhdasta 1960-luvun hapokasta hippirockia. Kaikesta näki, että nämä Sister Flo:n opetuslapset ovat takulla viettäneet tolkuttomasti aikaa Woodstock-videoidensa parissa: vuosikerta-soittimet, liiviasut ja jopa lavamaneerit kielivät tyylin tuntemuksesta. Mutta, ihan aiheellista on pohtia sitä, mikä on tällaisen fetissinomaisen retron mielekkyys. Toimintaa kun ei voi kovin omaperäiseksi kutsua, vaikka haudanryöstön kohteena eivät olekaan ne tyypillisimmät ja moneen kertaan raiskatut blues-vedätykset. Toki asiallisesti jannut soittivat, ja lavaolemuksestakaan ei aistinut alokasmaista jännittyneisyyttä. Kunhan yhtye löytää mielekkäämmän tyylinsä fuusion voi siitä tulla jotain kovin hienoa.

Ruotsalainen Studio esiintyi MOPissa kolmemiehisenä. Keikan alun ensimmäiset kymmenen minuuttia menivät göteborgilaiskaksikon Dan Lissvikin ja Rasmus Häggin aaltoilevan junnaavasti puskevaa ”virittelyä” seuratessa, mutta viimeistään siinä vaiheessa kun lavalle nousi kolmas herra kitaraan ja perkussioihin, alkoi homma imeä mukaansa. On vaikea sanoa kuinka paljon Studion soitto on konemaalailua, kuinka vahvasti krautrockia tai dubia tai sitä Madchesteriä. Joka tapauksessa keitos oli alkuun päästyään hetkittäin erinomaisen viehättävää ja jopa riemukkaan tanssihurmaista. Se tanssi vain tapahtui hyvin hillityillä liikkeillä, vaikka lavalla pompittiinkin melkein keikan alusta loppuun. Silti se pomppiminenkin oli mukava rentoa. Rento takapotku ja huomaamaton letkeys olivatkin Studion ehdottomia avainaseita. Kaiken kaikkiaan ruotsalaisorkka oli hyvällä tavalla jotain ihan muuta ja selkeästi yksi tapahtuman onnistuneimpia ulkomaankiinnityksiä.

Janne Westerlundin luotsaama Plain Ride on vaikeasti lähestyttävä yhtye. Tämä ei johdu niinkään yhtyeen varsin kelvosta materiaalista. Musiikissa on paljon hienoja ideoita: ryhmityksen saundi on niukkuudessaan omaperäinen sekoitus folkia, bluesia ja krautrockmaista hypnoottista jumitusta. Mutta jonkinlainen ongelma on sen sijaan se, että meiningistä aistii kiusaannuttavan sisäänpäinkääntynyttä nihilismiä. Varsin kelpo yhtye, joskaan ei ehkä se paras keikka yhtyeen taipaleelta. Laternan kinkerit päättänyt Micragirls on sitä vastoin mainio bailubändi. Yhtyeen tyylilaji noudattaa tosin muijarockin perinteitä välillä tosin turhankin perinteisellä kaavalla. Samanlaisia autotallirockia veivaavia yhtyeitä on maailmalla vaikka kuinka paljon. Mutta, yhtyeen esiintymisessä on mainiota vimmaa ja tekemisestä näki, että ilo oli ylimmillään. Tämä energia välittyi myös yleisöön, joka palkitsi hurjastelun villillä twistillä.

Toisin kuin Yo-talon edellinen esiintyjä ruotsalainen Studio, yhdysvaltalaisen elektropunk-duo Suiciden legendaarinen Martin Rev ei jättänyt jälkimauksi musiikillista euforiaa. Käsittämättömän yksitoikkoisesti, yhdellä biittikaavalla ja synan nyrkkihakkaamisella peililasiensa takaa virnuillen keikkansa mittavan alkupuoliskon jumittanut Rev oli toki melkoinen kokemus, josta riittää spekuloitavaa varmasti vuosiksi. Ja totta on että viiden vuoden päästä Revin keikan muistaa varmasti, mutta esimerkiksi Studion sinänsä loistava show haalistunee. Ei silti voi sanoa, että Martin Revin soolo olisi ollut musiikillisesti antoisa. Junnaus alkoi keikan vain venyessä ja venyessä maistua aina vaan tylsemmältä ja sanotaanko tarkoituksettomalta. Vaikka siellä oli jengi koittamassa tanssijalkaakin, niin pikkuhiljaa se lattia vain tyhjeni ja tyhjeni, kun Rev ikään kuin vittuillakseen vain jatkoi omissa sfääreissään, eikä missään vaiheessa ”hakenut kuulijaa mukaan”.

Tavallaan koko keikka oli ehkä ankeinta ja tylsintä mitä on nähnyt pitkiin aikoihin. Silti se oli kaikessa määrätietoisessa tylytyksessään myös melko unohtumaton, ja sellaisena anteeksipyytelemättömänä installaationa sinänsä ihan loistava. Tavallaan hieno näpäytys kaikille indie-puristeille, mutta silti samaan aikaan myös ihan täyttä kuraa. Loppupuoliskon hiukan erilainen ja hilpeämpi jumitus ei oikeastaan muuttanut kurssia.

Takaisin torstain tapahtumiin tai kohti lauantaita.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo, teksti: Sami Nissinen