Monsters Of Pop - torstai

Toista kertaa järjestyvä indiepop-sisäfestivaali Monsters Of Pop meni vielä torstain osalta ihan viimevuotiseen malliin. Ensin Artturissa fiilisteltiin pääsääntöisesti hiukan kevyemmällä arsenaalilla, josta jatkettiin sujuvasti kadun toiselle puolelle Yo-talolle, jossa paiskittiin hiukan isommin volyymein ja ehkä hiukan nimekkäämmin.

MOP tuskin olisi voinut saada parempaa aloitusta. Tapahtuman aloitusakti Pocket Knife otti nimittäin hellyttävän kohteliaasti asiakseen varmistaa, että kaikilla olisi juhlissa mukavaa ja leppoisaa. Hartaasti verkaisia kappaleitaan esittänyt trio ravitsi musiikillaan ja villitsi Saku Krappalan riemastuttavilla välispiikeillä. Oikeastaan koko keikan dynamiikka perustui tähän mehukkaaseen vastakkainasetteluun, joka tekee myös yhtyeen esiintymisistä levykuuntelusta poikkeavan tapahtuman. Yhtyeen (kuten myös herran toisen yhtyeen Boomhauerin) olemus kiteytyy pitkälti Krappalan persoonaan, josta aistii totaalisen asialle omistautumisen. Virheetön aksentti, läsnäolo, ja tunnelmantaju tekevät keikasta todellisen tuntuisen. Mutta eivät pelkät ulkomusiikilliset venkoilut vielä keikasta valmista tee. Pocket Knife heitteli hihastaan pirun kaunista raukeaa americanaa.

Kokonaisuuden kannalta ei sovi väheksyä myöskään Jan Henrik Rinne III:n sekä varsinkaan Sohvapotun (alias Pentti Dassumin) merkitystä. Pentin lap-steel ujelsi pirskatin kauniisti, ja kun taskuveitsi sivalsi, niitti se yleisöä kuin viljaa aiheuttaen värinöitä aina käpyrauhasessa asti.

Toinen akti Pintandwefall oli taasen jotain aivan muuta. Vast´ ikään Ääni ja Vimma-mittelöt voittanut tyttöjoukkue pisti pökköä pesään ja sai monen yleisön edustajan suupielet virneeseen. Penteleen moisella vimmalla ja häpeilemättä garage-rokkia paiskonut kvartetti oli jotenkin samanaikaisesti spontaani sekä täysin tietoinen itsestään ja taiteestaan. Varsin nuorilta vaikuttaneet mimmit ovat sisäistäneet tyylinsä muotokielen pirun hyvin: suorasukaiset ja hauskat sanoitukset, kappaleiden sovitukset, esiintymisasut ja jopa Artturissa harvoin toimivat saundit olivat keskenään mallikkaasti balanssissa. Toki meininki pohjaa vahvasti trendikkääseen White Stripesin tunnetuksi tekemään roskaestetiikkaan ja uusalkeellisuuteen, mutta tämän asian itsekin vilpittömästi tunnustavan yhtyeen tekemisissä oli sellaista estottoman vilpitöntä riemua, josta ei voinut kuin innostua.

Odotukset olivat korkealla kun lavalle asteli Veli ”Vesa” Kauppisen soolona pitkään siinnyt Tolbiac. Velin hengentuotteita on tullut diggailtua internetissä jo pitkään ja tukenaan lavalla miehellä oli monista yhteyksistä tunnettuja tekijämiehiä. Hiljalleen käynnistynyt keikka alkoi jolleensakin hakevissa merkeissä, mutta hiljalleen homma sai tuulta alleen. Kuitenkaan keikka ei ollut aivan täysipainoinen esitys. Kahden mainion aktin jälkeen Tolbiacia seuratessa tuli mieleen, että kaverit olivat soittelemassa eivätkä soittamassa. Yhtyeellä ei ollut sellaista tunnistettavaa ja hallittua kokonaissointia, joka oli juuri aikaisemmin lavalla olleiden kolleegoiden vahvuuksia. Taidosta ja lahjoista tämä ei ole ainakaan kiinni, mutta mietitymmät sovituksen ja esimerkiksi instrumentaation vaihtelevuus (joka kuulu esimerkiksi Velin äänitteissä) saattaisivat nostaa koko touhun aivan eri tasolle. Veli on hemmetin hieno kappaleidentekijä ja esiintyjä. Jannu hallitsee hienosti erilaiset ilmaisun ulottuvuudet: huumori on hirtehisen hauska, mutta musiikkinsa saa kuuntelijalle vaivattomasti palan kurkkuun, taito johon vain harvat kykenevät.

Yo-talon soitot aloitti ensimmäinen ulkomaanvieras (ei lasketa Pocket Knifea ulkomaalaiseksi bändin turkulaisuudesta huolimatta). Vuodesta 2002 toiminut tukholmalainen kuusikko Don´t Be A Stranger soitti mukavan viipyilevää poppia, joka vaikkakin maistui aika ruotsalaiselta, oli myös muuta kuin ulkokultaista ”näytetään hyvältä ja soitetaan muodikasta tylsyyttä”, jota vallankin Ruotsista tuntuu pursuavan turhan kanssa. Kolmen naisen ja kolmen miehen tasapaino toimi bändissä hyvin, näyttävästi valoissa hohtavaan valkoiseen mekkoon pukeutuneen Liv Widellin laulu vakuutti vahvasti ja kiireetön musiikki sai lähes huomaamatta viekoiteltua mukaansa pienellä elefnattimarssiaskeleella tai uneliaasti heilahtelevilla robotti-liikkeillä.

Musiikki oli pientä ja lähelle tulevaa, mutta myös avaraa ja säröistä – vaihdellen tilanteen mukaan ihan saman biisin sisälläkin. Sellaista sopivan mukavan herttaista, mutta myös rikasta herkistelyä, jonka tahtiin on mukava hymyillen heilahdella livenä ja myös nautiskella kotikuuntelussa. Kun yhtye soitti viimeisenä juuri tekemänsä kappaleen, jossa puolet bändistä vain halaili taustakuorossa, olin ainakin minä aika myyty tukholmalaisten maanläheiselle meiningille.

90-luvun lopulla Tampereen indie-skenessä vallitsi Kukka -kansan aika. Itse myöhäsyntyisenä tamperelaisena tämä Tuomas ”Moppi” Toiviaisen, Risto ”Risto” Ylihärsilän ja Ville Koistisen muodostama elektro-yhtye ei ollut varsinaisesti mikään nostalgia-akti. Toisin taisi kuitenkin olla suurimmalle osalle Yo-talon lattian täyttäneestä Tampereen poppikansasta. Yhtye tekee pienimuotoisen paluun valittujen keikkojen merkeissä ymmärtääkseni lähinnä siksi, että syyskuussa olisi tarkoitus julkaista yhtyeen uran kattava tuplalevy. Pelkästään tämän keikan perusteella täytynee pistää se myös omaan hankintalistaan.

Kukka soittaa tanssiaktiivisesti kipakammasta rauhallisen keinuttavaan vaihtelevaa, elektrokarsinaan lassottavaa mutta sähköisyyteensä nähden yllättävän inhimillistä ja akustista tunnelmointia. Tällä keikalla hiukan takkuisesti syttynyt rumpukone saa päälleen Ylihärsilän kosketinkuviot, Koistisen basson ja/tai synan ja Mopin kitaran ja herkästi kaikuisan laulun. Biisimateriaalisti löytyy kiivaamman puolen huipennuksen Machinen ja heleilyn kohokohdan Heart Go Chabomin ohella muitakin helmiä ja tunnelma olikin lavan edustalla melko hurmioitunut. Yllättävän paljon Kukasta löytää myös elementtejä, joita on myöhemmin kuultu niin Riston musiikissa kuin Moppi ja Aivokurkiaisten ja Mopin muiden kokoonpanojen tuotoksissa. Erittäin paljon muistelemisen arvoinen yhtye, toisin kuin moni muu menneiden talvien yhtye.

Sister Flo oli melkoisen riehakkaalla päällä, mutta poppiyleisö puolestaan taisi olla Kukka-kemujen jäljiltä jo hiukan poikki. Tampereen viisikon poppailu meni jo tutuksi tulleeseen tapaan aika säröilyksi ja kaikesta pienuudestaan huolimatta melkoiseksi mätöksi aina kappaleiden kääntyessä kohti loppusuoraa. Vahvasti tuoreen The Healer -levynsä materiaalia tarjoillut keikka sai lisäväriä Jarno Alhon intiaanipäähineestä vastakohtana Salosen Mikon ja Koskisen Samaen lännenmiehen asusteisiin. Kosketinvelho Janne Lastumäki näytti teatterimaskissaan aika hullulta, ja vieläkin hullummalta riehuttuaan keikan lopuksi koskettimien takana ilman paitaa kuin riivattu. Ja tulihan se rumpukone Kaistinenkin sieltä lopuksi pönttöjensä läpi…

Kaikesta tästä voisi äkkiseltään päätellä että lavalla riehui joku asennerokin vihainen mättäjä, mutta kyllä Sister Flo taitaa silti edelleen olla myös livenä pehmeää poppia. Samaen kuiskaava laulu, biisien hienovaraisesti maalaillen kasvavat rakenteet ja kaiken takana vahvasti leijuva herkkyys eivät peity kahkoamisen alle, vaikka herrat heittäisivät millaisen vaihteen silmään. White Noisen, Rule The Worldin ja Healing Handsin kaltaisia mestariteoksia eivät paljon loppukiihdyttelyt hetkauta. Mutta… jotain tässä kyseisessä keikassa oli erilaista kuin yhtyeen kaikkein vaikuttavimmissa esityksissä. Tietysti yleisö oli aika hillitty mutta myös lavalla homma meni hetkittäin ehkä liikaakin siihen riekkumiseen. Oli mukava kuulla The Witchin ja No One Is Perfectin kaltaisia uutuuksia lavalla, mutta etenkin näiden harvemmin livenä kuultujen sävellysten kohdalla tuntui että se paras kipinä säihkyi välillä hiukan laimeasti. Jostain syystä jäi hiukan sellainen maku, että ihan kaikkia niitä rauhallisempia hetkiä ei saatu vietyä iholle asti. Vaikka siellä oli sitä melodikaa ja kaikkea. Saksofoni-vahvistuksen soitto ei ainakaan kuulunut tarpeeksi vahvasti.

The Healer on loistava levy. Mutta Sister Flon MOP-keikasta puuttui jotain.

Ja eikun eteenpäin kohti perjantaita.

Teksti ja kuvat: Ilkka Valpasvuo, teksti: Sami Nissinen