Qstockin lauantai

Harmautta hohtava lauantaiaamu sai mielen jotenkin apeaksi. Edellisen päivän tukahduttava kuumuus oli vaihtunut hiostavan sadeilman painostavuudeksi, eikä festivaalialueelle tarpominen tuntunut kovinkaan kutsuvalta. Jarkko Martikaisen äänen kaikuessa rantalavan suunnalta mieli kuitenkin jotenkin virkistyi, eikä aikainen herääminen juurikaan enää harmittanut. Harmillista tosin oli, että festivaalin paras esiintyjä aloitti soittonsa jo puoliltapäivin ja kaikki sen jälkeen nähty tuntui kutakuinkin turhanpäiväiseltä.

Ainoastaan akustisen kitaran ja parin vahvistimen kanssa lavalla seisonut pienikokoinen tyylikäs mies omaa sellaisen karisman, että kuulijaa alkaa lähinnä vain itkettää liikutuksen voimasta. Ensimmäistä kertaa soolona nähty YUP:n kieromielinen keulahahmo oli vaikuttavuudessaan ainutlaatuista luokkaa. Upea ääni ja vahva kitarasoundi saivat yleisön jonkinlaiseen transsiin ja jokaisissa suosionosoituksissa kuulsi pelkkä suuri kunnioitus. Martikaisen soolotuotannon kappaleet ovat vaikuttavia ja hykerryttävän moniulotteisia. Terroristin häät, Kainuu opettaa sekä uskomattoman kaunis Kaikki me kuolemme pian saivat jopa kesken keikan puhjenneen kaatosateen tuntumaan kovin yhdentekevältä. Lämpimällä ja rauhallisella otteella yleisöä kämmenellään pitävää Martikaista ei olisi halunnut päästää pois lavalta ollenkaan.

Valtoimenaan jatkuva kaatosade ei kovinkaan pitkälti houkutellut liikkumaan rantavalan läheisyydessä olevalta katetulta anniskelualueelta minnekään. Seuraava nähty esiintyjä olikin siis tunnin kuluttua aloittanut Sunrise Avenue. Pikkutyttöjen äänihuulia ympäri maata koetteleva yhtye kuuluu hieman samaan kategoriaan Poets of the Fallin kanssa. Kaikki on ”ihan kivaa”, mutta keskittyminen olennaiseen jää hyvin heikoksi. Vokalisti Samu Haberin persoonallisen nariseva ääni kantaa kappaleet aika pitkälle, mutta kiinnostuksella odotan pystyykö seuraava levy pitämään bändin pinnalla tai tarjoamaan ulosantiin jotain uutta.

Päälavalle järjestäytynyt Viikate sai yleisön puolelleen kamalasta säästä huolimatta. Hetken tuttuakin tutumpaa menoa kauempaa kuunneltua päätöksenä oli siirtyä ensimmäistä kertaa rannalla laajan hiekkakentän takana sijaitsevaan Happi-telttaan, jonne käveleminen edellisenä päivänä olisi edellyttänyt uppoamista polvia myöten hienoakin hienompaan idylliseen uimarantahiekkaan. Teltassa vallitsi kutakuinkin rento ja rauhallinen tunnelma, kun Husky Rescuen ystävät odottelivat teknisten hämäryyksien takia myöhästynyttä yhtyettä. Kun keikka vihdoin alkoi, sinkoutui koko teltan sisältö toiseen ulottuvuuteen. Uneliaan esiintymistavan omaava yhtye vellotti yleisön päälle paksun ambient-peiton, jonka alla alkoi hyvin pian olla todella lämmintä ja turvallista.

Kauaa ei Happi-teltan luomasta rauhasta kuitenkaan ehtinyt nauttia, sillä tie kuljetti hyvin nopeasti takaisin rantalavan katetun anniskelualueen suojaan kuuntelemaan kotimaan metallipioneeri Tarotin musiikillista taiturointia. Hyvää mieltä keikalle oli tosin vaikea saada, sillä sateen ärsyttämät järjestyksenvalvojat alkoivat verbaalisen antinsa puolesta olla sen verran tylyä porukkaa, että itsepintaisempikin festivaalivieras olisi varmasti tuntenut olonsa hyvin ei-tervetulleeksi. Hietalan veljesparin sisältävä tiukkaa tykitystä tarjoileva yhtye oli selvästi yleisön mieleen, eikä kokemuksen kuuluminen soitossa jäänyt ainakaan taka-alalle. Hiljaiseloa jonkin aikaa viime vuoteen saakka viettänyt yhtye on varmasti isännän roolissa genren kotimaisella kentällä. Näin ainakin voisi yleisön suhtautumisesta päätellä.

Suunnitelmissa oli jatkaa raskaan tykityksen linjaa Kooma-lavan suunnassa Swallow the Sunin tahtiin, mutta oviaukolle saavuttaessa oli koko rakennus niin tukossa, että sisään yrittäminen olisi ollut lähinnä tyhmänrohkeaa. Monta kiinnostunutta ja toiveikasta korvaparia jäi uskollisesti jonottamaan ovien ulkopuolelle yhtyeen räyhätessä seinien sisäpuolella todellisella antaumuksella. Kun kotimaisen metallin näkeminen ei onnistunut, oli aika siirtyä takaisin rantalavan seudulle katsomaan kuinka naapurimaa asian pystyy hoitamaan. Göteborgilainen The Haunted onnistui säikäyttämään pilvet sen verran pahasti, että sadekin antoi yleisölle armoa, eikä lavan edessä seisoskelu tuntunut enää keuhkokuumeen uhmaamiselta.

Loistavaa rytkettä bändi onnistuikin tarjoamaan, vaikka vokalisti Peter Dolvingin ääni välillä hieman mökästä kärsineenä rakoilikin, eikä miehen ulkoinen olemus muutenkaan oikein istunut bändin perinteitä noudattelevaan kuvastoon. Loistavinta antia keikalla olivat rEVOLVEr -albumin 99 sekä All Against All, joiden aikana raskaampaan musiikkiin lievällä pelolla silloin tällöin suhtautuva toimittajakin uskalsi jopa myöntää viihtyvänsä.

Päälavalla heilui seuraavaksi PMMP, jonka keikka taisi tältä kesältä nähtynä olla järjestyksessään neljäs. Sen verran yhtyettä piti kuitenkin käydä kurkistamassa, että viimeisimmän levyn Onko sittenkään hyvä näin tuli kuultua. Yhtyeeseen kyllästyminen tuntuu kutakuinkin mahdottomalta ja suhde piikittelevään tyttökaksikkoon on muuttunut jo sen verran tiiviiksi, että edes Rusketusraidat ei enää onnistu ärsyttämään missään määrin. Väsymyksen painaessa jo raskaana päälle oli vielä yksi yhtye kuitenkin pakko nähdä.

CMX oli kerännyt rantalavan eteen ennätysmäärän norkoilijoita, joka todistaa jo omalta osaltaan sen, että yhtyettä on taidettu pohjoiseen todella odottaa. Odotukset kokoonpano palkitsi jopa siinä määrin, että aurinkokin uskaltautui näkyviin pilvien lomasta, vaikka CMX perinteisesti onkin ollut se bändi, jonka aikana keskellä kuuminta kesää alkaa sataa rakeita. Soundeiltaan yhtye ei todellakaan ollut parhaassa mahdollisessa vireessä, mutta menoa se ei ainakaan yleisön puolella tuntunut haittaavan. Nahkaparturilla aloitettu ja Mattiin lopetettu setti ei tosin paljon ihmeitä sisältänyt, mutta mikäli syksyn kiertueella soitetaan jotain aivan muuta – kuten luvattu on – ei keikkapäivämäärien sovittelemista kalenteriin malttaisi millään odottaa.

Sään muututtua kutakuinkin suopeaksi oli loppuillan rokkaajilla tiedossa vielä paljon suuruutta. Päälavalla ärjyvä Sonata Arctica sai seurakseen The Rasmuksen, eikä raskassoutuista haudan kaivamiseen sopivaa Celtic Frostiakaan varmasti kovin moni jättänyt väliin. Itse koin kuitenkin parhaaksi vaihtoehdoksi ottaa jalat alle – kun ne vielä sen verran kantoivat – ja toivottaa Kuusisaarelle ja Oululle hyvää jatkoa. Mikäli festivaali jatkaa kasvamistaan tätä vauhtia, on jostain löydettävä lisää tilaa. Muuten pikkuruinen Kuusisaari saattaa hyvinkin lyyhistyä sitä koettelevien suurten paineiden alle.

Takaisin perjantaihin tästä.

Teksti ja kuvat: Nunnu Koskenniemi