Qstockin perjantai

Seitsemän tunnin junamatkan jälkeen tukahduttavan kuuma Oulu ei tuntunut aivan niin kutsuvalta vaihtoehdolta kuin olisi äkkiseltään voinut ajatella. Hyvä musiikki ja mukavat ihmiset ovat kuitenkin aina suhteellisen toimiva lääke täydelliseen lamaannukseen. Neitsytmatka Qstockiin sai siis jo valmiiksi haasteellisen alkuasetelman, kun odotukset musiikillisen panoksen lisäksi kohdistuivat myös järjestelyjen ja alueen toimivuuteen.

Perjantain tykitys Kuusisaaren syleilyssä aloitettiin jo suhteellisen aikaisin, eikä armoa sen jälkeen paljoa annettu. Rubikin avatessa festivaalin rantalavan auringossa oli alue jo sen verran täynnä, että liikkuminen paikasta toiseen tuntui kutakuinkin haastavalta. Aloittajan roolinsa tuoretta energiaa pursuava yhtye kuitenkin kantoi todellisella kunnialla. Ihastuttavan raikas ja sopivasti itsepäiseltä vaikuttava orkesteri onnistui ensi kerran nähtynä koukuttamaan sen verran, että jatkoa tälle tuttavuudelle varmasti seuraa.

Jylhän päälavan edessä oli viideltä täysi tohina käynnissä. Ellei ohjelmassa selvästi olisi lukenut Stam1na, olisin varmasti epäillyt jonkinlaista erehdystä. Missä vaiheessa tämä tapahtui? Onko yhtye todella näin suosittu vai johtuuko tämä vain oululaisten musiikkimausta? Ilman matkaseurani patistelua olisin varmasti juossut tälläkin kertaa karkuun ja jättänyt asian selvittämättä, mutta hienoisen painostuksen jälkeen Stam1na onnistui saamaan täyden huomion. Tiukkaa vääntöä yhtyeen esiintyminen olikin, eikä paikoilleen jääminen kaduttanut edes siinä vaiheessa, kun genren määrittelemät välispiikit tisseistä ja perseistä kajahtivat ilmoille. Mikä näitä pitkätukkia oikein riivaa?

Soitto sen puoleen oli nautinnollisen tarkkaa, vaikka koskettimet todennäköisesti olikin miksattu seuraavaan keikkapaikkaan Kuopion suunnalle, sillä Oulussa niitä ei ainakaan kuulunut. Lisäksi Antti Hyyrysen vokaalit katosivat toisinaan lähes kokonaan jonnekin samalle suunnalle. Kunniaa porukalle kuitenkin pitää tehdä, sen verran hienosti kumisi taas yhdellä tissi-välispiikillä varustettu Vapaa maa sekä suomalaisen positiivisen mielenlaadun kiteyttävä Viisi laukausta päähän.

Vaikka Stam1nan keikan parhaat kohdat kuulemma tulivatkin vasta viimeisten biisien myötä, oli hiljalleen aika siirtyä Kooma-lavalle vilkaisemaan kevään aikana hyvin paljon huomiota saanutta Stalingrad Cowgirlsiä. Odotuksena oli kokea jotakin, joka todella selittäisi sen nopeasti ansaitun levytyssopimuksen ja suuren hehkutuksen. Yksiselkoista selitystä ei liventilanteen perusteella kuitenkaan löytynyt. Kaksi biisiä sisätiloissa pystyi juuri ja juuri kuuntelemaan, mutta soiton todellinen laatu jäi tämänkin jälkeen täydelliseksi arvoitukseksi. Tosin tästä varmaankin kannattaa syyttää ennemmin tuskallisen ahdasta, kuumaa ja akustiikaltaan irvokasta esiintymispaikkaa kuin itse esiintyjiä.

Jo parin tunnin kuluessa oli festivaalialue lyönyt niin tukkoon, ettei liikkuminen paikasta toiseen onnistunut kuin parin metrin tuntinopeudella. Niinpä nurmikolle istumaan ajautuminen vaikutti kutakuinkin hyvältä vaihtoehdolta. Aivan kuin ahdistus ei olisi jo ollut lähes katossaan Kooma-lavalla vierailun jälkeen, tarjosi Qstock vielä lisää häkää hapettomaan tilaan. Normaalisti sitä ei edes kiinnitä huomiota siihen kuka yhtyeet spiikkaa lavalle, mutta tällä kertaa asia ei yksinkertaisesti voinut jäädä huomaamatta. Kaksi siivekästä keltapukuista festaribeibeä liihotteli pitkin lavaa omaamatta varmasti aavistustakaan siitä millaisia bändejä heidän pitäisi esille kuuluttaa. Se ei vielä haittaa, jos taustatyölle ei ole ollut aikaa, mutta olisihan tytöille voinut edes opettaa mikrofonin käytön alkeet. Ilmapiiri olisi ollut huomattavasti miellyttävämpi, ellei jokainen kerta heidät nähdessään olisi tarvinnut ajatella, että Stam1na osasi olla niin väärässä sanoessaan, että viisi laukausta päähän muka riittäisi.

Rantalavan seuraavana aktina esiintyi joka kesän ”ihan hyvän” vakiona toimiva Poets of the Fall. Yhtye on kerta kaikkiaan niin tasavoimainen ja urautunut, ettei heiltä mitään hämmentävää osaa enää odottaa. Hyvän tunnelman kokoonpano kuitenkin osasi luoda, eikä jykevän bassosoundin tyylikkyydestä ollut muuta kuin hyötyä. Loistavia esimerkkejä yhtyeen hallitusta ja kiitettävästi koossa pysyvästä esiintymisestä olivat kaunis Late Goodbye sekä hittibiisin mandaattia kantava Carnival of Rust, jotka molemmat pysyivät raameissaan juuri sen verran varmasti, että laulaja Marko Saareston pienet vokaalifibat jäivät lähes huomaamatta.

Valuminen päälavan suuntaan kannatti aloittaa jo hyvissä ajoin, sillä seuraava esiintyjä tarjoaisi varmasti Viihdettä isolla v:llä. Hanoi Rocksia katsellessa sitä jaksaa aina hämmästyä sitä, että miehet todella keikkailevat edelleen. Michael Monroeta energisempää lavaesiintyjää saakin kyllä hakea, mutta jos nyt ei sotketa tähän menneisyyden mainetta, hohtoa ja ansaittua – ainakin nähtävästi ikikestoista – kunniaa, niin kuinka kiinnostava bändi oikeastaan lopulta on? Ja milloin viimeksi Andy McCoy oikeastaan osui oikealle kielelle enemmän kuin kolme kertaa peräkkäin? Kyllähän Hanoin biisit toki ajoittain rokkaavat ja niitä on ihan mukava kuunnella. Jokusen vuoden takainen, äärimmäisen hyvin livenä toimiva A Day Late, A Dollar Short saa kyllä yleisönsä Up Around The Bend -klassikkocoveria unohtamatta , mutta pitemmän päälle yhtyettä katsellessa tulee kuitenkin auttamatta jotenkin väsyneeksi ja kyllästyneeksi. Lopulta sitä huomaa tuijottelevansa edessä seisovan ihmisen takaraivoa ajatusten harhaillessa jossain muussa ulottuvuudessa.

Niin lauantailla kuin perjantaillakin oli kuitenkin oma pelastajansa. Perjantaina pelastajan roolissa toimi rantalavalla klo. 20.00 startannut Von Hertzen Brothers. Bändin jokainen keikka vetää yleensä täysin sanattomaksi. Vaikka yhtye tällä kertaa sotkeutuikin soittimiensa johtoihin ja maalaili hymyillen piruja seinille välispiikeillään, oli soitanto jälleen kerran äärimmäisen vaikuttavaa. Viime vuonna ilmestyneen Approach -albumin upealla, kylmiä väreitä aiheuttavalla kitarariffillä varustettu Let Thy Will Be Done, vahvoja orientaalisia vaikutteita omaava River sekä viimeisenä biisinä esitetty progressiivinen taiteilu Kiss A Wish saavat vain huokaamaan onnesta sen suhteen, että tällaisiakin yhtyeitä todella on olemassa.

Typerän onnellinen hymy kasvoille jähmettyneenä oli jälleen aika siirtyä päälavan suuntaan vilkaisemaan missä kunnossa Zen Café mahtaa tänä kesänä olla. Väsymys alkoi jo tässä vaiheessa olla sen verran huipussaan, että viimeiset intensiiviset kuunteluhetket olivat varmasti käsillä. En tiedä onko tämä vain kuvittelua, mutta jostain syystä tuntuu, että Samuli Putron välispiikit ovat kasvaneet entiseltään kahden viimeisen vuoden aikana. Tämä ajatus heräsi, kun ennen Kannattaako tunnustaa jos pettää -biisiä esitetty monologi alkoi hipoa kestoltaan noin kymmentä minuuttia. Pienoiskertomuksen muodossa esitetty spiikki oli kuitenkin Putrolle tyypilliseen tapaan ironinen ja tarkkanäköinen kuvaus elämästä, eikä musiikkia edes tajunnut kaivata. Mukavaa vaihtelua toivat myös uudet sovitukset, joista parhaimmistona mainittakoon ehkä bändin raivostuttavimman biisin Eipä tiennyt tyttö upea pelastuminen uuden asettelun myötä.

Zen Cafén piristävän setin jälkeen täydellinen lamaannus otti vihdoin vallan. Maija Vilkkumaan riemastuttaessa yleisöä hittiparaatillaan rantalavan puolella alkoi ihmismassassa luoviminen ottaa sen verran koville, että alueen pääportit muuttuivat hyvin kutsuviksi. Turbonegron rähjätessä täydelle kentälle päälavan suunnalla toimittaja päätti tehdä seuraavan aamun aloittaja Jarkko Martikaiselle palveluksen ja lähteä nukkumaan.

Jatka lauantaihin tästä.

Teksti ja kuvat: Nunnu Koskenniemi