Roskilde, Mikä-Mikä maa

Juna kohti Roskildea lähti Kööpenhaminan asemalta lauantaina 24.6. klo 21.08. Olimme huomattavan ajoissa, ottaen huomioon että festivaalin varsinainen lämmittelyosio alkaisi vasta sunnuntaina. Juna oli kuitenkin täyteen pakattu ja taajamajunan ikkunat helisivät Vicariouksen vaikutuksesta.

Roskilden porteilla kohtasimme käsittämättömät määrät ihmisiä, jotka kaikki olivat saapuneet ajoissa täydellisen telttapaikan toivossa. Saapumisen jälkeisiä 10 tuntia voi oikeastaan kuvailla vain absurdiksi kaaokseksi. Festivaalin portit avattiin klo. 0.00, jolloin ihmisille alettiin jakaamaan rannekkeita. Tämän jälkeen ihmiset ohjattiin seuraavaan karsinaan, josta pääsisi varsinaiselle alueelle vasta kahdeksalta aamulla. Siihen asti ihmiset nukkuivat vieri vieressä ja jopa toistensa päällä. Makuupusseja oli joka puolella ja yö osoittautui erittäin levottomaksi. Itse nukuin n. 5 tuntia 20 min. jaksoissa.

Vaikka ihmismassojen karsinasta karsinaan siirtely tuntui järjettömältä, ihmisten kesken tuntui vallitsevan selkeä tietous siitä mitä tulisi tapahtumaan. Toisaalta tuo tietous oli myös joukkosuggestiota eli silloin kun yksi liikkui, kaikki liikkuivat. Tämä tapahtui myös n. klo. 5.45 jolloin ihmiset alkoivat nousta seisomaan. Tyyntä ennen myrskyä. Tuolloin hieman yli kaksi tuntia ennen porttien avaamista seikka vaikutti järjettömältä, mutta siinä samassa teräsportit kaatuivat. Seurasi mieletön väenryntäys. Ihmiset noukkivat mukaan reppunsa, makuupussinsa ja kaljakorinsa ja lähtivät juoksemaan. Koska tapahtuma tuli niin yllättäen eikä siihen oikein osannut varautua, mielessä vilisi pelon sekaisia kysymyksiä. Jäisimmekö massan jalkoihin vai saisimmeko hyvän telttapaikan?

Kelvollisen telttapaikan saatuamme alkoi varsinainen lämmittely ja varsinaisen festivaalin odottelu. neljän päivän aikana tutustuimme erilaisiin ihmisiin, näimme elokuvia ja kuulimme miten paikat ovat vuosien saatossa muuttuneet. Suomalainen 25 vuotta festivaaleilla käynyt mies valotti suunnattomasti Roskilden perinteitä ja muuttuneita asioita. Viimeisen yön villit telttaroviot ja rummutussessiot ovat vähentyneet ja sitä vastoin turvallisuus parantunut. Telttaleireihinkin panostetaan nykyään paljon enemmän kuin aikaisemmin.

Nykyään käytetään erilaisia lippuja ja suunnattomia määriä kekseliäisyyttä koristeluun. Yhtenä vuonna erään leirin merkkilippuna ollut valopallo oli kuitenkin aiheuttanut hieman hämmennystä (humalatilassa olleelle). Katsoessa ylös näytti aivan siltä kuin taivaalla olisi loistanut kaksi kuuta samanaikaisesti. Aivan kuten Peter Panin kotimaassa Mikä-mikä maassa.

Mikä-mikä maan viihdykepuolessa ei ollut valittamista. Kaikennäköistä ohjelmaa, esitystä ja toimintaa oli, enemmän kuin ehti ottaa selvää. Tuoreet elokuvat, jalkapallon MM–kisat isolta screeniltä, skaterampit, koripallo-ottelut, seinäkiipeilyä jne. Kaikkea mahdollista mitä pystyi nimeämään, niin sitä myös harrastettiin. Myös Roskilden varsinaisesta tarkoituksesta eli musiikista pystyi ensimmäisten neljän päivän aikana nauttimaan runsaasti.

Pavillion juniorissa esiintyivät mm. Menfolk, 200, Lis er Stille, Lisa Vegas ja The Seven Mile Journey. Mainitsemisen arvoisia yhtyeitä olivat kuitenkin Marie Key Band, Deltahead ja the Cheaters.

Norjalaiselta The Cheatersiltä ei puutu energiaa saatikka asennetta. Musiikkityyli on jossain modin, The Whon, Clashin ja Dick Dalen surfikitaran välimaastossa ja virallisessa t–paidassa The Beatles on viivattu yli ja tilalle kirjoitettu The Cheaters. Roskildessa bändi heitti hyvän keikan ja encorena vanha klassikko Wipe out.

Ruotsalaisen Deltaheadin voisi puolestaan bluesbändinä olettaa olevan paljon hillitympi, mutta totuus on päinvastainen. Tunnelma ennen keikan alkua oli sähköinen kun ei tiennyt oikein mitä odottaa. Lavalla olivat kaksi rumpusettiä, vanhanaikaisia kalusteita ja megafoneja, kontrabasso ja sähkökitara. Nauhalta tullut viiden minuutin intro oli pitkälti kokeellista särinää, jossa melodia oli vihelletty. Mitä tästä voisi seurata? Itse odotin suurempaa kokoonpanoa, mutta lavalle astelivatkin sitten kaksi tummiin pukuihin puettua miestä, kasvot valkaistuina. Bassorumpujen polkeminen alkoi välittömästi ja sitä seurasi vanha deltabluesin slidekitara: räminään, pauketta ja melkeinpä punk –asennetta.

Deltaheadin toisessa ääripäässä taas on erittäin ihastuttava ja hellyyttävä Marie Key, joka oli bändinsä kanssa ensimmäistä kertaa näin ison yleisön edessä. Key oli tottunut enemmän intiimeihin tilaisuuksiin ja pienempään yleisöön. Key sanoi keikan jälkeen, että tämä vaikutti osaltaan siihen että hän ei oikein tiennyt miten puhua yleisölle tai miten liikkua lavalla. Sen kyllä huomasi, mutta täysin positiivisessa mielessä. Keyn ujous ja herttainen olemus olivat niin hellyttäviä, että saivat ainakin allekirjoittaneen täysin puolelleen. Ja uskonpa, että siinä vaiheessa kun Key soitti kappaleen Kleptoman, koko yleisö oli hänen puolellaan.

Pohjoismaiset pienet bändit tarjosivat hyvää lämmittelyä, mutta nimekkäämmät bändit vasta käynnistivät koko jutun. Siihen voit edetä täältä.

Teksti ja kuvat: Otto Kylmälä